Kommentti: Poliitikot kertovat satuja sosiaalituilla loisivista ihmisistä – ongelmat eivät kuitenkaan ratkea mustamaalaamalla huono-osaisia - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Miksi poliitikot kertovat satuja sosiaaliturvalla loisivista ihmisistä?

Poliitikot maalaavat työttömyyden kanssa kamppailevista köyhistä hyviä vihollisia, joiden takia hyvinvointivaltiota joudutaan leikkaamaan, koska muuta ei muka voida. Talouden ongelmat eivät ratkea tällaisilla valheilla, kirjoittaa toimittaja Samuli Niinivuo.

Poliitikot intoutuvat aina aika ajoin puhumaan sosiaaliturvaetuuksilla elävistä ihmisistä. Viimeksi niin teki keskustan eduskuntaryhmän uusi puheenjohtaja Juha Pylväs.

2.9. 7:15

Suomessa tuntuu vallitsevan puoluerajat ylittävä usko siihen, että iso joukko ihmisiä elelee mieluummin sosiaaliturvaetuuksien varassa kuin käy palkkatöissä.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs laukoi viikko sitten tällaisia väitteitä maahanmuuttajista, kun hän puhui ”sosiaaliturvalla loisivista elintasosurffareista” eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Seinäjoella.

Viime helmikuussa kokoomuksen kansanedustaja Kai Mykkänen puolestaan ihmetteli Helsingin Sanomien haastattelussa, miten pääkaupunkiseudulla on mahdollista asua vuodesta toiseen toimeentulotuen varassa. Samalla hän kauhisteli sitä, miten valtion maksamien työttömyysetuuksien, asumistuen ja toimeentulotuen vuotuiset menot ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa.

Muutama vuosi takaperin silloinen pääministeri Antti Rinne (sd) taas oli huolissaan työikäisten ihmisten ”chillailusta”. Rinteen mukaan heidän joutenolonsa oli omiaan vaarantamaan hyvinvointivaltion tulevaisuuden.

Huono-osaisten ja heikoimmassa asemassa olevien mustamaalaaminen on osattu eduskunnassa jo ennen perussuomalaisten nousua. 1990-luvun laman keskellä, kun Suomessa oli miltei puoli miljoonaa ihmistä työttömänä, vihreiden kansanedustaja Eero Paloheimo taivasteli, miksi toimeentulotuella elätettiin ”laumaa avuttomiksi heittäytyneitä juoppoja”.

Poliitikot puhuvat mielellään chillailevista työikäisistä ja sosiaaliturvan varassa loisivista tuensaajista.

Noin tuhannella eurolla kuukaudessa sinnittelevistä työttömäksi jääneistä ihmisistä he eivät sen sijaan puhu. Syynä lienee se, että retorinen ero on merkittävä.

Kelan maksaman työttömyysetuuden määrä on keskimäärin 726 euroa kuukaudessa. Sen päälle työtön voi saada yleistä asumistukea sadasta muutamaan sataan euroon.

Viime vuosina kasvussa on ollut myös niiden työttömien määrä, jotka saavat lisäksi toimeentulotukea, koska työttömyysturva on riittämätön kattamaan heidän pakollisia menojaan.

Asumismenojen jälkeen yksinasuvalle työttömälle jää tuista käteen keskimäärin 500 euroa. Joillekin voi jäädä vielä vähemmän. Rahan on riitettävä ruokaan, laskujen maksamiseen, liikkumiseen ja muuhun välttämättömään. Uusia vaatteita sillä ei osteta, ei harrasteta eikä käydä elokuvissa, juhlimisesta puhumattakaan.

Hyvä jos summa riittää seuraavaan etuuksien maksupäivään. Säästöön siitä tuskin jää. Jos jääkaappi tai pesukone hajoaa, se kaataa koko talouden.

Tiistaina julkaistun Ihmisoikeusliiton ja Amnestyn yhteisen perusturvaraportin pääviesti kuului, että perusturvan taso on Suomessa riittämätön.

Lue lisää: Raportti: Perusturvan taso on Suomessa liian alhainen

Tämä ei sinänsä ollut keskustelua seuranneille mikään uutinen tai yllätys.

Kansainväliset tahot, kuten YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitea ja Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea, ovat nuhdelleet Suomea perusturvan alhaisesta tasosta useasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Myös kotoinen asiantuntijalaitos THL on nostanut perusturvan riittämättömyyden esiin kahdessa arviointiraportissaan vuosina 2015 ja 2019.

– Perusturvan takaama tulotaso ei riitä monissa elämäntilanteissa kattamaan kohtuullista minimikulutusta, viimeisimmässä arviointiraportissa kirjoitetaan.

Teksti jatkuu:

– Vajausta jää ennen kaikkea työttömän perusturvan sekä vähimmäismääräisten sairaus- ja vanhempainpäivärahojen kohdalla, mutta myös kotihoidon tuen ja opintorahan kanssa, jos opintolainaa ei huomioida.

Ihmiset haluavat yhtä jos toista. He haluavat paremman elintason. He haluavat olla enemmän kuin mitä he ovat, vaikkei se edes tekisi heitä onnellisiksi eikä siitä olisi heille mitään hyötyä.

Ihmisten on saatava asioita. Minkä he itselleen mahtavat? He hankkivat tavaroita statuksen takia ja ostavat lisää näön vuoksi. Heidän kulutuksensa on ylikulutusta.

Sosiaaliturvaetuuksilla elävät ihmiset eivät poikkea tässä mitenkään muista. He haluavat yhtä lailla asioita, jopa samoja asioita. Heidät erottaa muista pelkästään se, ettei heillä ole varaa kaikkeen haluamaansa.

Se, että muilla on varaa ja itsellä ei, saattaa tehdä kipeää. Rahan puute voi sulkea ihmisen valtavirran elämäntapojen ulkopuolelle. Tutkimuksissa tämän on havaittu heikentävän terveyttä ja lisäävän peräti kuolemanriskiä.

Köyhyys on tutkitusti haitallista terveydelle. Niinpä on vaikea kuvitella, että kukaan eläisi sosiaaliturvaetuuksien varassa vapaaehtoisesti.

.Vuonna 2019 työttömyysetuuksia sai 10 prosenttia Suomen 17–64-vuotiaasta väestöstä. Samana vuonna toimeentulotukea sai 8,2 prosenttia väestöstä.

Poliitikot puhuvat tästä muutaman sadan tuhannen ihmisen joukosta niin kuin koko hyvinvointivaltion tulevaisuus riippuisi heidän työllistymisestään.

Herää kysymys, onko Suomen talous niin heikoissa kantimissa, että jo valmiiksi riittämätöntä perusturvaa pitäisi entisestään heikentää sillä oletuksella, että tästä porukasta ehkä osa saattaisi siirtyä palkkatöihin?

Poliitikot voivat oikeastaan syyttää itseään siitä, että tähän on tultu.

Toisen maailmansodan jälkeen täystyöllisyys oli länsimaissa talouspolitiikan päätavoite aina 1970-luvulle asti, kunnes joukko erilaisia kriisejä lamaannutti sotien jälkeisen talouskasvun.

Kulutustavaramarkkinoiden kyllästyminen johti teollisuuden ylituotantokriisiin. Voiton suhdeluvun lasku sai pääoman omistajat vähentämään investointejaan. Vuonna 1973 puhjennut ensimmäinen öljykriisi voimisti inflaation huippuunsa.

Poliitikkojen yritykset elvyttää taloutta kohti täystyöllisyyttä tuottivat vastoin odotuksia kaksinumeroisen inflaation ja rajun joukkotyöttömyyden. Länsimaiden taloudet ajautuivat stagflaatioksi kutsuttuun tilaan, jossa inflaatio kiihtyi samalla kun työttömyys lisääntyi, mutta talous taas ei kasvanut vähääkään.

Tällöin talouspolitiikan oppeja ryhdyttiin kirjoittamaan taloustieteilijä Milton Friedmanin johdolla kokonaan uusiksi.

Friedman päästi täystyöllisyystavoitteiden kanssa kipuilleet poliitikot pälkähästä väittämällä, ettei kysynnän puutteen aiheuttamaa työttömyyttä ole olemassakaan ja että kaikki työttömyys on tosiasiassa täysin vapaaehtoista.

Hänen mukaansa poliitikkojen tuli luopua täystyöllisyyden tavoittelusta ja ottaa rahapolitiikan päätavoitteeksi mahdollisimman matala inflaatio. Käytännössä tämä tarkoitti palkkojen ja työllisyyden uhraamista rahan arvolle, jota oli kansainvälisten sijoittajien takia pidettävä vakaana hinnalla millä hyvänsä.

Friedmanin viitoittamaa talouspolitiikkaa saatettiin harjoittaa kohtalaisella menestyksellä niin pitkään, kun palkkamalttiin taivutellut työntekijät kyettiin pitämään luottokorttien avulla tyytyväisinä ja yksityiseen velkaantumiseen perustunut kulutus piti talouden rattaat pyörimässä.

Työttömyys puolestaan sai rehottaa niin kauan, kunnes poliitikot tajusivat, että jatkuvat veronkevennykset olivat tehneet julkisten menojen rahoittamisesta alati haastavampaa. Yhtäkkiä työllisyysasteesta tulikin kaiken mitta: ihmiset täytyi pikaisesti saada takaisin tekemään töitä ja maksamaan palkastaan veroja.

Ongelmat eivät ratkea sillä, että poliitikot tekevät työttömyyden ja perusturvan riittämättömyyden kanssa kamppailevista ihmisistä hyviä vihollisia, joiden takia hyvinvointivaltiota joudutaan leikkaamaan, koska muuta ei muka voida.

Ikävä kyllä yhteiskunnallisten ongelmien – useimmiten jopa yhteiskunnan itsensä aiheuttamien ongelmien – sälyttäminen niiden syyksi, joiden asemaan kukaan ei halua asettautua, on ollut länsimainen perinne jo 1800-luvulta lähtien.

Tuolloin teollisen vallankumouksen aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat, kuten kaupunkeihin pakkautuneen työttömän kurjaliston pohjaton köyhyys, selitettiin heidän omaksi syykseen, jotta yhteiskunnan ei olisi tarvinnut laittaa tiukkua ristiin asian suhteen.

Eriarvoisuuden kierre sai jatkua 1900-luvun alkupuolelle asti, kunnes vuoden 1929 pörssiromahdus ja sitä seurannut 1930-luvun suuri lama lopulta pakotti poliitikot muuttamaan kurssiaan, ottamaan ongelmat vakavasti ja puuttumaan niihin.

Lähteet: Wolfgang Streeck – Ostettua aikaa (Vastapaino 2015), Juha Siltala – Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava 2007),Paavo Löppönen – Vapauden markkinat (Vastapaino 2017) Mark Blyth – Talouskuri (Vastapaino 2017), Meghnad Desai – Marxin kosto (Gaudeamus 2008), Dominique Kalifa – Vice, Crime and Poverty (Columbia University Press 2019)

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?