Hallitus on juuri antanut eduskunnan käsittelyyn kaksi erittäin merkittävää asiakirjaa, jotka määrittelevät – ja mahdollisesti myös muuttavat – Suomen asemaa Euroopan unionin EU:n jäsenmaana.
Ensimmäinen ja kouraantuntuvine vaikutuksineen tärkeämpi näistä asiakirjoista on EU:n monivuotisen rahoituskehyksen ja sitä täydentävän mittavan koronaelvytysvälineen maksuosuuksia ja -sitoumuksia koskeva esitys.
Tämän esityksen hyväksymällä eduskunta sitoo Suomen maksamaan osansa EU:n juuri alkaneen seitsenvuotisen budjettikauden menoista. Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista tai varsinkaan poikkeuksellista.
Sitäkin erikoisempi ja poikkeuksellisempi on esitykseen sisältyvä kylkiäinen, joka eduskunnan on hyväksyttävä tai hylättävä samalla nuijan kopautuksella kuin tavanomaisia ”omia varoja” koskevat maksut.
Tuo kylkiäinen on EU:n budjetin ulkopuolelle perusteilla oleva koronaelvytysrahasto sille kaavailtuine mittavine yhteisvelkoineen ja melkein yhtä mittavine tulonsiirtoineen.
Toinen eduskunnan juuri vastaanottama Suomen EU-suhdetta kuvaava tärkeä asiakirja on EU-poliittinen linjapaperi ”Valtioneuvoston selonteko EU-politiikasta”.
Näillä kahdella asiakirjalla on vain vähän suoraa yhteyttä keskenään, mutta niistä syntyy yhdessä yhdistelmä, jonka osin ristiriitaisilla ja keskeisiltä osin epämääräisillä perusteilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.
Näitä papereita rinta rinnan lukemalla menee helposti pää pyörälle – mutta samalla kuitenkin vahvistuu epäily, että tällaisilla ”nuoteilla” Suomen voi olla likimain mahdoton kieltäytyä yhä uusista pakottavista ”poikkeuksellisista” syistä kustantaa osansa muiden EU-maiden ”poikkeuksellisista” menoista ja EU:n yhä uusista ”väliaikaisista” yhteisveloista.
Mahdoton muuttuukin mahdolliseksi
EU:n perussopimusten mukaan kaikkien EU:n tulojen ja menojen pitää olla unionin budjetissa eikä sen ulkopuolella, ja lisäksi EU:n budjetin tulojen ja menojen on oltava tasapainossa eikä unioni saa rahoittaa budjettimenojaan velalla.
Samojen perussopimusten mukaan jäsenmaat eivät saa ottaa kantaakseen toisen jäsenmaan vastuulle kuuluvia menoja, eikä sen puoleen unionikaan saa ottaa kantaakseen jäsenmaan vastuulle kuuluvia menoja.
Yhtä jäsenmaata koetteleva luonnonkatastrofi tai muu vastaava jäsenmaan oman vaikutuspiirin ulkopuolelta iskenyt kriisi on ainut poikkeus, josta selviämiseksi muiden jäsenmaiden on lupa auttaa hätään joutunutta maata.
Tuo no bailout -kiellon poikkeus kirjattiin perussopimuksiin eurokriisissä jo toteen pantujen ”pelastuspakettien” jälkeen, mutta toistaiseksi poikkeusta on sovellettu vain ehdollisin kriisiluotoin mutta ei vastikkeettomin avustuksin.
EU:n elvytysrahaston vahvistaminen ja siihen sitoutuminen merkitsee samalla sen hyväksymistä, että nuo tähän asti liki pyhinä pidetyt perussopimusten pykälät ja niiden tähän asti vakiintuneet tulkinnat menevät tyystin uusiksi.
Hallituksen esityksen mukaan elvytysrahaston perustelut ovat kestäviä ja paketin oikeudellinen perusta kiistaton. Sivullisella lienee lupa epäillä – ja huomauttaa, että juuri tämän elvytyspaketin perusteluiksi keksityt keskeisten perussopimuspykälien uustulkinnat ovat kiistanalaisia ja voivat antaa aihetta jopa vuosikausia kestäville tulkintakiistoille.
Sitä ei voi kuin kuvitella, kuinka rauhallista tai riitaisaa keskustelua Suomessakin käydään, kun samanlainen ”tilapäinen” paketti tulee seuraavaksi eduskuntaan.
Ilman avustuksia olisi käytettävä omaa velkaa
Elvytysrahaston juridisesti nokkelan rakenteen keskeinen tai oikeastaan ainoa olennainen tarkoitus on ottaa EU:n vastuulle unionin historian mittavin velkamäärä niin, että velka pysyy EU:n budjettitalouden ulkopuolella – ja kirjautuu budjettiin tuotaessa tuloksi.
Tällainen kirjanpidollinen kieppi on tarpeen, jossa edelleen kai kielletty budjetin alijäämä ja sen tilkitseminen velalla eivät näy liian selkeästi EU:n kirjoissa ja kansissa.
Erityisen kyseenalaiseksi elvytysrahaston avulla otettava yhteisvelka muuttuu juuri siksi, että velkaa on ensi kerran tarkoitus käyttää vastikkeettomien avustusten jakamiseen jäsenmaille.
Hallituksen esitys toki toistaa lukuisia kertoja jäsenmaille yhteiseen piikkiin jaettavien avustusten välttämättömyyttä koronakriisin aiheuttaman yhtäkkisen kriisin voittamiseksi – ja avustusten tiukkaa ja ehdotonta rajaamista ja kohdentamista ”vain ja ainoastaan” koronakriisin vaikutuksiin.
Samasta esityksestä löytyy silti uskottavampikin selitys:
”Elpymisvälineestä saatava rahoitus kompensoi rahoitusta, jonka jäsenvaltio joutuisi itse hankkimaan esimerkiksi ottamalla lainaa kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta ja näin velkaantumalla.”
Syytä moiseen ei tarvitse arvailla, sillä hallitus jatkaa:
”Monien unionin jäsenvaltioiden, joita korona-pandemia on erityisen pahasti runnellut, julkinen talous on jo lähtökohtaisesti huonossa kunnossa julkisen talouden ollessa alijäämäinen ja valtion velkataakan ollessa varsin suuri suhteessa maan bruttokansantuotteeseen.”
Ja selvyyden vuoksi vielä:
”Kun elpymisrahoitus tulee unionilta, helpottaa se osaltaan unionin kansantalouksien tilannetta ja julkisen talouden asemaa.”
Koronakriisi koskee kaikkia eikä vain yhtä
Hallituksen esityksen mukaan ”elpymisväline voidaan nähdä laajemmin unionin yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden ilmaisuna, jossa jäsenmaat ovat valmiita auttamaan toisiaan vakavassa taloudellisessa ja terveydellisessä kriisissä, joka koskettaa yhteisesti kaikkia jäsenvaltioita”.
Tuollaiseen huomioon ja sen sympaattiseen sävyyn olisi muuten helppo yhtyä, ellei sen sanoma olisi jokseenkin jyrkässä ristiriidassa esimerkiksi Suomen hallituksen yhä voimassa olevan hallitusohjelman EU-linjausten talouspoliittista omavastuuta korostavien painotusten kanssa.
Lisäksi solidaarisuuden korostaminen ”yhteisesti kaikkia jäsenvaltioita” kohdanneessa kriisissä vetää pohjaa pois yhdeltä elvytysrahaston keskeiseltä perustelulta, jonka mukaan kyse ei olisi no bailout -kiellon rikkovista tulonsiirroista vaan tuon kiellon poikkeuspykälän sallimasta hätää kärsivän jäsenmaan auttamisesta.
Hätäapupoikkeuspykälän yksiköllinen sanamuoto sallii hätää kärsivän ”jäsenmaan” avustamisen, mutta ei lausu monikossa mitään ”jäsenmaiden” auttamisesta – niin kuin hallituksen esitys antaa ymmärtää.
Sivullisen huomiota ja kysymyksiä herättää sekin, että niin usein kuin hallituksen esitys toistaakin avustusten ohjaamista tiukalla ennakko-ohjauksella ja valvonnalla ”vain ja ainoastaan” koronakriisin vaikutuksiin, on suurin osa avustuksista silti tarkoitus käyttää monenlaisiin EU:n yleishyödyllisiksi katsomiin menoihin.
Suurimmalla osalla avustusten käyttökohteista, kuten talouden ”vihreällä siirtymällä” tai ”digitalisaatiolla”, ei ole mitään tekemistä koronakriisin talous- tai terveysvaikutusten kanssa. Ja suurin osa aiotuista avustuskohteista on sellaisia, joihin jäsenmaiden olisi tarkoitus joka tapauksessa käyttää varoja. Sillä erotuksella, että ilman EU:n avustuksia jäsenmaat joutuisivat käyttämään omia varojaan.
Ei yhteisvastuulla mutta yhteisvastuun hengessä
Hallitus korostaa useissa esityksensä kohdissa, että EU:n elvytysrahaston veloista koituvat maksuvelvoitteet on jaettu Suomen ja muiden EU-maiden kesken tarkkarajaisesti.
Sekin käy selväksi, että hallitus ei ole suinkaan viemässä Suomea mukaan yhteisvastuulliseen velkajärjestelyyn, jossa Suomen piikkiin voisi yhtäkkiä yllättäen tupsahtaa omista vastuistaan laistavien muiden jäsenmaiden maksuvelvoitteita.
Mutta silti ovi on nyt sellaisenkin suuntaan ainakin hieman enemmän raollaan kuin tähän asti olisi esimerkiksi hallitusohjelmien linjauksia luullut:
”Kyse on poikkeuksellisesta, täydentävästä, väliaikaisesta ja kertaluonteisesta rahoitusosuudesta, jolla tuetaan talouden elpymistä yhteisvastuun hengessä.”
Ja vaikka hallitus ei sitä erityisesti esityksensä tekstissä korosta, sivullisen lukijan on helppo hahmottaa tässä esityksessä merkittävän ja kauaskantoisen ennakkotapauksen piirteitä.
Kaikki tässä esityksessä esitetyt perustelut ja syyt aiemmin liki pyhinä pidettyjen perussopimuksen kieltojen kiertämiseen ovat tämän jälkeen jo valmiiksi ”työkalupakissa”.
Seuraavakin kriisi on poikkeuksellinen
Kriisejä kyllä ilmaantuu takuuvarmasti vastakin, ja siksi kenenkään on Suomessakaan turha tuudittautua nyt hyväksyttävien ”poikkeuksellisten” ja ”väliaikaisten” keinojen jäävän vain tähän yhteen kertaan.
Hallitus tuleekin sopivasti kuvailleeksi EU-selonteossaan yhden mahdollisen ehdokkaan seuraavan kriisin aiheeksi.
Selonteon mukaan etenkin velkaisimpien eurovaltioiden olisi tarpeen saada lisää ”talouspoliittista liikkumavaraa” ja vähentää valtioiden ja pankkien välistä rahoitusriippuvuutta – esimerkiksi ”hallittujen” velkajärjestelyjen avulla.
Jos velkajärjestelyjen yhteydessä sanaa ”hallittu” saa tulkita sananmukaisesti, se tarkoittanee eurovaltioiden velkojen ainakin osittaista siirtämistä yhteiseen piikkiin.
Tällaisen ajatuksen markkinoiminen voi itsessäänkin sytyttää seuraavan kriisin, mutta syystä riippumatta seuraavakin kriisi on joiltakin osin taatusti kertaluonteinen. Siksi senkin aiheuttamien ”poikkeuksellisten” vaikutusten taltuttaminen ”väliaikaisella” yhteisvelalla ja avustuksilla on yhtä helppoa ja houkuttelevaa määritellä välttämättömiksi kuin nyt.
Sillä erotuksella, että ensi kerralla yhteisvelan ja ilmaisten avustusten syitä ja selityksiä ei tarvitse keksiä uudestaan, kun ne on kerran keksitty – ja pian kai Suomessakin vahvistettu.
