Talouden koronakoettelemukset ovat olleet monin tavoin toista maata kuin viime vuosikymmenen finanssi- ja eurokriisien aikaan koettiin.
Mutta silti tämänkertainen talouskriisi ei poikkea aiemmista kriiseistä läheskään yhtä paljon kuin talouspolitiikka on viime kriisistä muuttunut.
Talouden kriisi tarkoittaa uudenlaisista taustasyistä huolimatta tälläkin kertaa taantumaa, tappioita ja tulonmenetyksiä sekä huolia työpaikoista ja toimeentulosta.
Sen sijaan julkista taloutta ohjaavan talouspolitiikan tavoitteet, toimet ja jopa perustavaa laatua olevat periaatteet näyttävät heittäneen täyden koronakuperkeikan.
Hallitusten talouslinjaukset ovat viime kriisin aikaisesta menneet keskeisiltä osin täysin uusiksi ja kääntyneet jopa täsmälleen vastakkaisiksi.
Yksi radikaali täyskäännös on koettu talouspolitiikan päättäjien ja talousvaikuttajien suhtautumisessa julkisen talouden alijäämiin ja velkaantumiseen – sekä finanssipolitiikan tärkeimpiin tehtäviin talouskriisissä.
Viime vuosikymmenen kriisivuosina erityisesti EU patisti, painosti ja kriisimaissa jopa pakotti hallituksia julkisen talouden riuskoihin tasapainotoimiin alijäämien kasvun ja velkaantumisen taittamiseksi mahdollisimman pian.
Nyt talouskääntymyksen voimasta ja laadustakin kertoo paljon, että sama EU kannustaa ja yhteisellä elvytysrahastolla tavallaan jopa velvoittaa jäsenmaita talouden mittaviin elvytystoimiin julkisen talouden alijäämiä ja velkaantumista suotta säikkymättä.
Viimeksi toimittiin tasan toisin
Viime kriisissä talouspolitiikan päättäjät kantoivat enemmän huolta julkisen talouden tasapainosta kuin kansantalouden kunnosta tai kansalaisten toimeentulosta.
Huoli alijäämien kasvusta ja velkaantumisesta kehittyi niin vakavaksi, että EU alkoi vaatia ja jäsenmaat alkoivat toteuttaa julkisen talouden tuntuvia kiristyksiä kesken vuosikymmeniin vakavimman talouskriisin.
Suuri määrä EU:sta riippumattomia talouden ammattilaisia ja taloustutkijoita talousnobelisteja myöten varoitti tuolloin tuoreeltaan EU:n vireille panemien talousvirheiden vakavista seurauksista.
EU:n päättäjät sulkivat korvansa varoituksilta ja silmänsä seurauksilta, ja siksi EU ja erityisesti euromaat kärsivät viime kriisissä enemmän ja pidempään kuin ilman virheitä olisi käynyt.
Talouspolitiikan varsinainen oma maali oli vyönkiristysten aloittaminen kesken muutoinkin vaikean talouskriisin. Julkisen talouden vahvistamiseksi tarkoitetut toimet kääntyivät tarkoitustaan vastaan, sillä ne heikensivät kansantaloutta enemmän kuin vahvistivat julkista taloutta – ja lopulta julkinenkin talous heikkeni vielä lisää.
Samoihin EU:n vyönkiristysvirheisiin itsekin kepin heiluttajana osallistunut Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on sittemmin omissa kriisitoimien seurantaraporteissaan myöntänyt virheet virheiksi. Se on suoraan sanonut senkin, että ennen aikojaan alkuun patistettujen vyönkiristysten haitat pitkittivät ja pahensivat kriisiä.
EU:n keskeiset talouspäättäjät tai -vaikuttajat eivät ole tiettävästi ainakaan julkisesti ja suoraan myöntäneet viime kriisivuosien talouslinjauksia haitallisiksi saati virheiksi.
Mutta nyt EU:n talouspolitiikan täyskäännöksestä on luettavissa sanaton ja välttelevä ja siksi hieman kiusaantuneen oloinen myönnytys: siltä varalta, että ehkä viimeksi epäonnistuimme täysin ja munasimme pahemman kerran, teemme nyt kaiken tyystin toisin.
Nyt taloussääntöjä on kevennetty
Selkeimmin talouspolitiikan täyskäännös näkyy koronavahinkojen torjunta- ja elvytystoimiin jo suunnatuissa ja vielä varatuissa rahasummissa ja niiden jokseenkin estottomassa mittakaavassa.
Euromaiden yhteenlaskettu julkisen talouden velkamäärä on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin alueen tämänvuotisella kokonaistuotannolla on arvoa. Tämä tarkoittaa noin sadan prosentin velkaisuusastetta, kun EU:n taloussopimusten mukaan velkaisuusaste saisi olla korkeintaan 60 prosenttia.
Vastaavasti euromaiden yhteenlaskettu julkisen talouden budjettialijäämä painuu parhaillaan yhdeksän prosentin hujakoille (suhteessa vuotuisen bkt:n arvoon), vaikka EU:n sopimusten mukaan se saisi olla korkeintaan kolme prosenttia.
Alijäämä- ja velkarajojen paukkuminen ei sinänsä ole EU:ssa uusi eikä varsinkaan talouskriisissä yllättävä ilmiö.
Mutta se on uutta ja viime kriisistä täysin poikkeavaa, että nyt EU on höllentänyt taloussääntöjen tulkintaansa antamalla jäsenmaille vapautuksen esimerkiksi juuri alijäämä- ja velkarajojen noudattamisesta.
Viime kriisissä EU päinvastoin kiristi taloussääntöjään ja niiden tulkintoja sekä kirjoitti liian löysiksi arveltujen vanhojen sääntöjen jatkoksi ison joukon uusia ja entistäkin monimutkaisempia sääntöjä.
Talouskriisin aikana julkisen talouden alijäämiä syntyy ja uutta velkaa kertyy automaattisesti täysin säännöistä ja niiden tulkinnoista riippumatta.
Mutta nyt EU:kin tulkitsee julkisen talouden alijäämät ja velan sekä niiden avulla toteen pantavat talouden tukitoimet osaksi kriisin ratkaisua eikä ongelmaa niin kuin viime kriisissä.
Keskuspankki mukaan talkoisiin
Toinen radikaali ja koronakriisin taltuttamiselle ainakin yhtä vaikuttava suuri muutos on tapahtunut euroalueen keskuspankin EKP:n asenteessa suhteessa omaan rooliinsa ja tarkoitukseensa.
Viime vuosikymmenen kriisivuosina EKP oli varsin tiukan "talouskurin" eli tasapainohakuisen talouspolitiikan ja sen edellyttämien vyönkiristysten kannalla – ja edes heikoimpien euromaiden aitoa rahoitustukea vastaan.
EKP kieltäytyi pitkään ja jyrkästi puuttumasta eurovaltioiden velkakirjamarkkinoilla kohtaamiin vastoinkäymisiin – ja katsoi tyynesti sivusta markkinakorkojen kipuamista kriisimaissa korkeimmillaan jopa kymmeniin prosentteihin.
Sittemmin EKP havahtui osin omilla toimillaan pahentamansa kriisin vakaviin riskeihin, kuten euroalueen ja euron yhä todennäköisemmäksi kärjistyneeseen hajoamisuhkaan.
Niinpä EKP:n rahapoliittinen täyskäännös alkoikin jo viime kriisin aikaan, kun se pysäytti europaniikin viime hetkellä ilmoittamalla tekevänsä kaiken tarvittavan euron pelastamiseksi.
Sittemmin EKP onkin tehnyt paljon – ja koronakriisin mittaan vieläkin enemmän.
Lainaraha on halvempaa kuin ilmaista
EKP:n kääntymys alkoi viime kriisin ilmoituksesta, että se on tiukan paikan tullen valmis ostamaan valtioiden velkakirjoja tarvittaessa vaikka ennalta rajoittamattomilla tukiostoilla. Viime kriisin loppupuolella mittavat tukiostot alkoivatkin, mutta eivät sentään rajoittamattomilla rahasummilla.
Tässä kriisissä ostot alkavat jo hipoa rajattomia, sillä nyt EKP ostaa yhdessä euromaiden kansallisten keskuspankkien kanssa jo enemmän eurovaltioiden velkakirjoja kuin nämä tarvitsevat uutta velkarahaa edes kriisitoimien kasvattamien alijäämiensä katteeksi.
Osin juuri näiden EKP:n nyt jo tuhansiin miljardeihin euroihin paisuneiden massaostojen vaikutuksesta eurovaltioiden korot ovat laskeneet historiallisen mataliksi nollan prosentin tuntumaan ja osin nollaakin matalampiin miinuslukemiin.
Esimerkiksi Suomen valtion markkinakorot ovat viime viikkoina olleet negatiivisia jopa 20 vuoden laina-aikoihin asti.
Korkojen laskulla on ollut erikoinen ja dramaattinen vaikutus valtion rahoitusasemaan, sillä suurista alijäämistä ja melkoisen voimakkaasta velkamäärän kasvusta huolimatta valtion vuotuiset rahoituskustannukset ovat laskeneet.
Todennäköisesti Suomen tai varsinkaan Suomea verrattomasti vielä velkaisempien valtioiden olisikin ollut vaikea venyä nyt koronakriisissä nähtyihin talouden tukitoimiin ilman niiden omien keskuspankkien tarjoamaa edullisimmillaan ilmaistakin halvempaa rahoitustukea.
Vaihteeksi yhteen suuntaan
Talouspolitiikan kolmas suuri mullistus onkin ollut näiden politiikkalohkojen, finanssi- ja rahapolitiikan, yhteen sovittaminen ja yhteisiin tavoitteisiin pyrkiminen, etenkin euroalueella ensi kertaa pitkästä aikaa.
Viime kriisin alussa finanssi- ja rahapolitiikka painoivat yksituumaisesti ensin kaasua, sitten heti perään jarrua, mutta pian rahapolitiikka siirsi painon kaasulle ja finanssipolitiikka alkoi painaa entistäkin lujemmin jarrua.
Nyt kaikki talouspolitiikan päättäjät ja vaikuttajat ovat kuin taikaiskusta kääntyneet vähintään kaappi-keynesiläisiksi – ja seisovat molemmin jaloin kaasupolkimella.
Mitä kaikkea muuta tästä käänteestä seuraakaan, yksi melkoisen varma tulema on ennen pitkää uusia ongelmia tuottava vauhtisokeus – ja taas uusia mullistuksia.
