Päättymäisillään on poikkeuksellisen kauhea talousvuosi mutta samalla yhtä poikkeuksellisen antoisa sijoitusvuosi. Jyrkkä ero reaali- ja finanssimaailman välillä johtuu koronakriisistä ja keskuspankkien raharuiskeista – sekä niiden vaikutusten kohdentumisesta.
Reaalitalouden vuosi meni piloille koronakriisin terveys- ja taloushaittojen takia, kun taas finanssitalouden vuosi pelastui keskuspankkien mittavan rahaelvytyksen ansiosta.
Tältä ainakin vaikuttaa, kun vuoden sujumista arvioi reaali- ja finanssitalouden keskeisiä mittareita rinta rinnan vertaillen. Toki kokonaiskuvasta muodostuu näin karkea pelkistys, mutta kahtiajakoisuuden vahvalta vaikutelmalta ei voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi.
Koronakriisistä koitui viheliäisten terveyshaittojen lisäksi koko maailmantalouden vuosikymmeniin vakavin takaisku, sillä talouden tuotanto- ja kasvumenetykset ovat olleet jyrkempiä kuin kymmenen vuotta sitten finanssikriisiä seuranneessa edellisessä suuressa taantumassa.
Koronataantuman vakavuutta kuvastaa esimerkiksi se, että maailman suurista talouksista vain muita nopeammin toipuva Kiina näyttää kurovan koronataantuman menetyksiä umpeen tämän vuoden loppuun mennessä. Kaikilta muilta aikaa kuluu pitkälle ensi vuoden loppupuolelle tai sitäkin kauemmin.
Finanssimarkkinoidenkin ensireaktiot koronakriisin puhkeamiseen olivat keväällä suoraan sanottuna järkyttyneitä. Esimerkiksi osakemarkkinat syöksyivät rajuun kurssilaskuun välittömästi, kun koronakriisin ja -rajoitusten laajat taloushaitat alkoivat varmistua.
Mutta pörssien jyrkkä kevätromahdus päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Tilalle tuli melkein yhtä jyrkkä kurssinousu – ja toinen toistaan seuranneiden kurssiennätysten sarja.
Reaalitalous jämähti, finanssitalous ei
Pian keväisen koronashokin jälkeen reaali- ja finanssitalouden tiet erosivat kuin veitsellä leikaten.
Reaalitalous jämähti yhä potemansa taantuman kouriin, vaikka valtiot kautta maailman alkoivat pian kriisin puhjettua tukea yrityksiä ja kotitalouksia monenlaisin mittavin tukiohjelmin.
Finanssitalouden elvyttäminen on ollut ennemmin keskuspankkien kuin valtioiden urakka, ja se näyttää tepsineen tehokkaammin kuin reaalitalouden elvyttäminen.
Keskuspankitkin ovat perustelleet rahaelvytyksen toimiaan tarpeella tukea talouskasvua, työllisyyttä ja vastaavia yleishyödyllisiä tavoitteita eivätkä suinkaan halulla pumpata osakekursseja ja muiden arvopaperien hintoja ylös tai lisää rahaa finanssimarkkinoiden pelureille.
Näin kuitenkin näyttää käyneen.
Keskuspankit ovat suorempien keinojen puutteessa pumpanneet uutta rahaa liikkeelle finanssimarkkinoiden kautta – ja kenties toivoneet rahavirtojen joskus jotakin kautta kulkeutuvan reaalitaloudenkin tarpeisiin.
Toki osa keskuspankkien rahaelvytyksestä vaikuttaa päätyneen reaalitalouteenkin asti, sillä kaikki läntisen maailman suuret keskuspankit ovat koronakriisin mittaan ostaneet erittäin suuria määriä kotivaltioidensa velkakirjoja ja näin keventäneet valtioiden rahoituskustannuksia ja varmistaneet valtioiden omien elvytystoimien rahoitusta.
Mutta näistä epäsuorista heijastusvaikutuksista huolimatta suurin osa keskuspankkien rahaelvytyksestä vaikuttaa jääneen pyörimään finanssitalouteen.
Historiallinen rahahyöky
Pelkästään niin sanotun kehittyneen maailman kolme suurinta keskuspankkia ovat koronakriisin puhkeamisen jälkeen pumpanneet finanssitalouteen korkeapaineella lähemmäs kahdeksaa biljoonaa (tuhatta miljardia) Yhdysvaltain dollaria eli kuutta ja puolta biljoonaa euroa vastaavat määrät uunituoretta rahaa.
Rahaelvytyksen dramaattista mittakaavaa kuvastaa kolmen keskuspankin taseiden paisuminen vajaan vuoden kuluessa yli 50 prosenttia suuremmiksi kuin vuoden alussa.
Keskuspankkitaseet ovat paisuneet tänä vuonna melkein yhtä paljon kuin finanssikriisin sammuttamisesta alkanut ja tämän uuden kriisin alkaessa yhä jatkunut rahaelvytys on paisuttanut taseita liki kymmenen viime vuoden aikana yhteensä.
Suhteellisesti eniten tasettaan on koronakriisin kuluessa kasvattanut – ja rahaa pumpannut liikkeeseen – Yhdysvaltain Fed, mutta marraskuun lopun absoluuttisin rahasummin maailman kaikkien keskuspankkien suurin elvyttäjä on ollut euroalueen EKP. Oman kotimaansa kansantalouteen verrattuna hillittömintä elvytystä on puolestaan harjoittanut Japanin BoJ.
Keskuspankit ovat panneet mittavaa rahaelvytystään toteen esimerkiksi ostamalla sijoittajilta suuret määrät valtioiden ja yritysten velkakirjoja sekä lisäämällä pankkien rahoitusta.
Sijoittajat ovat vuorostaan ohjanneet velkakirjamyynneistä keskuspankeilta vastaanottamiaan varoja uusiin sijoituksiin, kuten pörssiosakkeisiin ja muihin myytyjä velkakirjoja tuottoisammiksi uskottuihin sijoituskohteisiin.
Tämä keskuspankkien rahapurskeista alkuun lähtenyt ketjureaktio on yksi mahdollinen ja ainakin suosittu selitys sille, että samaan aikaan rahaelvytyksen kanssa maailman suurimmissa pörsseissä on rikottu yhä korkeampia kurssiennätyksiä.
Hinnat nousevat ja tuotot laskevat
Kurssinousu on paikannut pitkäaikaisenkin sijoittajan salkkuun koronakevään ensirytinässä kertyneitä kolhuja, mutta samaan aikaan sijoitusten tulevaisuuden näkymät ovat heikentyneet eivätkä suinkaan kohentuneet.
Näin on käynyt siitä yksinkertaisesta syystä, että osakkeiden ja useiden muidenkin arvopaperilajien hinnat ovat koronavuoden kuluessa kohonneet paljon voimakkaammin kuin pörssiyhtiöiden voitot tai muiden sijoituskohteiden vastaavat tuoton lähteet olisivat antaneet aihetta.
Koronavuoden vahvat sijoitustuotot ovatkin pääosin tai likimain kokonaan perustuneet arvopapereiden hintojen rajuun kohoamiseen eivätkä juuri lainkaan osinkojen tai vastaavien tuottojen kohenemiseen.
Jos pörssiyhtiöiden voitot olisivat tänä vuonna kasvaneet yhtä paljon kuin osakekurssit ovat kohonneet, olisi osakkeiden suhteellinen arvostus pysynyt ennallaan, ja osakkeet olisivat nyt suhteellisesti yhtä arvokkaita tai edullisia kuin vuoden alussa.
Mutta pörssiyhtiöiden voitot eivät ole juuri kasvaneet, vaan ne ovat monin paikoin heikentyneet tai polkeneet paikallaan.
Eritahtisesta tai -suuntaisesta kurssi- ja tuloskehityksestä johtuu, että osakemarkkinoiden suhteellinen arvostus on koronavuoden mittaan kohonnut rajusti ja poikkeuksellisen korkeaksi.
Esimerkiksi maailman kenties seuratuimman osakeindeksin, Yhdysvaltain suuria yhtiöitä seuraavan S&P 500 -indeksin, suhteellinen arvostus on suhdanneoikaistun voittokertoimen perusteella kohonnut korkeammaksi kuin se oli juuri ennen vuoden 1929 pörssikuplan puhkeamisen ja melkein yhtä korkeaksi kuin se oli korkeimmillaan juuri ennen vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeamisen.
Kurssihuiput kannustavat keinottelua
Osakkeiden kallistuminen ei näytä ainakaan vielä suuremmin huolettaneen sijoittajia, vaikka entistä korkeampi hinta entisenlaisista tai entistä heikommista tuloksista merkitsee sijoitukselle aiempaa heikompaa tulevaisuuden tuotto-odotusta.
Jo toteen käynyt hurja kurssinousu on päinvastoin houkutellut markkinoille lisää uusia sijoittajia ja pikaisia kurssivoittoja havittelevia keinottelijoita.
Samalla markkinoille ja arvopaperikursseihin on kasautunut yhä runsaammin lyhytaikaiseen keinotteluun viittaavia ja siihen kannustavia piirteitä – ja riskejä.
Pitkäaikainen sijoittaja sulkee silmänsä lyhytaikaisilta kurssivaihteluilta ja perustaa sijoituksensa tulevaisuuden tuotto-odotuksille sekä arvioon tuotto-odotuksen ja oletetun riskin suhteesta.
Keinottelija päinvastoin sivuuttaa sijoituskohteen arvostusta tai pitkäaikaista tuotto-odotusta tutkailevat analyysit ja keskittää kaiken tarmonsa – ja pelipanoksensa – lyhytaikaisiin kurssiliikkeisiin ja niiden ennalta aavisteluun.
Kummallakin on tarkoituksensa ja kumpikin on markkinoiden sujuvalle toimivuudelle tarpeen. Mutta sijoittaminen ja keinottelu ovat silti kaksi tyystin eri asiaa.
Keinottelun voittoputket ja onnenkantamoiset voivat helposti jatkua vielä ainakin niin kauan kuin keskuspankit – tai vaikka joulupukki tonttuineen – pumppaavat markkinoille lisää biljoonia.
Mutta pitkäaikaista sijoittajaa rahan ja kurssien pumppaaminen alkaa jo vähitellen kauhistuttaa ja ehkä tympiäkin, sillä tulevaisuuteen kurkottavien tuotto-odotusten nahistuminen yhä vaisummiksi pilaa uusien kurssihuippujen iloa.
