Kommentti: Terveydenhuollon tarjonnan lisääminen ja tehostaminen unohtuivat sote-uudistuksessa - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Terveydenhuollon tarjonnan lisääminen ja tehostaminen unohtuivat sote-uudistuksessa

Hallitus esitteli viime viikolla uusimman luonnoksensa toimista sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamiseksi. Hanketta on vuosikausia ajettu kuin käärmettä pyssyyn, mutta puusta ei näytetä vieläkään päästyn kovin pitkään, toimittaja Vesa Varhee kirjoittaa.

18.10. 7:06

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisen alkuperäinen tavoite oli helpottaa etenkin terveyspalvelujen saatavuutta. Uudistuksen tarvetta perusteltiin sillä, että palvelujen saatavuudessa oli kuntakohtaisia eroja.

Toinen ongelma oli Suomen terveyspalvelujen kaksijakoisuus: on julkista terveydenhuoltoa, jonka kustannukset katetaan pääosin verovaroin, ja yksityistä terveydenhuoltoa, joka laskuttaa käyttäjäänsä reippaammin. Valtaosa työnantajista on järjestänyt työterveyshuoltonsa yksityisten palveluntarjoajien avulla, ja varakkaampi väestönosa suosii yksityistä sektoria.

Yksityisessä terveydenhoidossa tietää etukäteen, että voi asioida aina saman tohtorin kanssa, mikä edistää sekä kommunikointia että hoitokokonaisuutta. Yksityiselle pääsee myös hoitoon selvästi nopeammin kuin julkiselle.

Julkisessa terveydenhoidossa 2–3 kuukauden odotus on arkea, ja kiireettömiksi luokitelluissa tapauksissa saa helposti odottaa jopa puoli vuotta. Ei ole sattumaa, että alle kolmivuotiaille on tarjolla erityinen lapsivakuutus, jonka kustannuksella äkilliset korvatulehdukset ja muut lastentaudit hoidatetaan nopeasti yksityisillä lääkäriasemilla eikä esimerkiksi alueen ainoan yöpäivystävän kunnallisen terveysaseman jonossa.

Julkisen terveydenhuollon ruuhkia on pidetty ongelmana suunnilleen aina. Tämä on taloustieteellisesti ajatellen ilmiselvää: ilmaiseksi, tai halvaksi, koettavaa palvelua kulutetaan aina enemmän kuin kalliiksi miellettyä. Julkinen terveydenhuoltohan ei tosiasiassa ole halvempaa kuin yksityinen, se vain maksetaan verovaroista eikä sitä maksa käyttäjä, terveyskeskusmaksua lukuun ottamatta.

Oli miten oli, sote-uudistuksen alkuperäinen tavoite oli sekä parantaa julkisesti kustannetun terveydenhuollon saatavuutta eri puolilla maata että tehostaa sen toimintaa ja leikata kustannuksia.

Eräs keskeinen tavoite oli myös perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon parempi yhdistäminen. Se kuitenkin vaatii kuntien välisen yhteistyön lisäämistä etenkin haja-asutusalueilla.

Kuntaliitosten ongelma on, että perustuslain mukaan kunnilla on itsemääräämisoikeus, ja ne siksi päättävät itse, yhdistyvätkö jonkun kanssa vai eivät. Toinen, käytännöllisempi pulma on se, että kahden vähävaraisen pienkunnan liitto ei ole yhtään sen varakkaampi kuin molemmat erikseen. Etenkin kun jossain keksittiin, että kuntaliitoksen sattuessa kaikkien liitoskuntien työntekijät säilyttävät virkansa viiden vuoden ajan.

Tämä estää tehokkaasti kuntaliitoksen keskeisintä tapaa leikata liittyjien menoja karsimalla esimerkiksi hallinnon päällekkäisyyksiä. 10 000 asukkaan kunta tulee toimeen vähemmillä virkailijoilla kuin kaksi 5 000 asukkaan kuntaa.

Useamman kunnan liitto on myös vähemmän riippuvainen yhden yrityksen toiminnasta, vaan siihen mahtunee useampi kuin yksi toimiva yritys. Tuoreen, surullisen, esimerkin tällaisesta riippuvuussuhteesta tarjoavat Kaipolan tehdas ja Jämsä.

Kun kuntaliitosten varaan ei voi rakentaa mitään kestävää toimenpideohjelmaa, keksittiin perustaa sote-alueita, joita jossain vaiheessa kutsuttiin myös maakunniksi. Sote-prosessin alussa terveydenhuollon ammattilaiset arvioivat, että viiden yliopistollisen keskussairaalan ympärille rakennettava viiden alueen malli olisi tehokkain sekä hoidollisesti että kustannusmielessä.

Samalla hoidon paikallista saatavuutta pyrittiin parantamaan integroimalla yksityisen terveysalan yritykset osaksi paikallisen hoidon tarjontaa. Miten tämä oli tarkoitus tehdä, jäi tuolloin avoimeksi kysymykseksi. Pohdittiin mm. julkisia maksusitoumuksia ja palveluseteleitä, mutta käytännön toteutus jätettiin hautumaan.

Nyt, vuosia ja lukemattomia suunnitelmiin käytettyjä henkilötyötunteja ja komiteamietintöjä myöhemmin prosessi on edennyt niin pitkälle, että sote-alueita perustetaan 21, ja Helsinki jätetään omaksi alueekseen. Kaikki hoito tuotetaan julkisin varoin, jopa niin että oman terveydenhoitonsa yksityistänyt Länsipohjan sote-alue joutuu perumaan järjestelyn ja rakentamaan sen omin voimin uusiksi. Miten tämä maksetaan, on epäselvempää.

Alueiden välisiä eroja kustannusten kantokyvyssä pyritään tasoittamaan laskentamallilla, joka ottaa huomioon niiden väkiluvun ja väestön ikääntymisen ja joukon muita tekijöitä. Oletettavasti sosiaali- ja terveysministeriössä on laskelmia ennustamaan kustannusten kehitystä, kun etenkin nuorempi väki valtaosaltaan muuttaa taajamiin palvelualojen töihin.

Maakuntamalli ja yksityisen terveydenhuollon jättäminen ratkaisun ulkopuolelle ovat ilmiselviä ideologisia valintoja. Ikävä kyllä tämä ideologinen ajattelumalli näyttää unohtaneen pääasian: terveydenhuollon tarjonnan lisäämisen ja tehostamisen.

Ovathan julkisesti tuotettujen palveluiden tehokkuus ja kannattavuus yksityisiin verrattuna yleisessä tiedossa. Ohjelman toimeenpanon valmistelua suunniteltaessa ei kunnallinen terveydenhuolto voi kehittää toimintatapojaan tai panostaa uusiin menetelmiin, koska tulevien vuosien toiminnasta ja maksajista ei ole tietoa.

Jotenkin kuvaavaa on tuoreen esityksen selkein muutos aikaisemmasta: sote-alueita, tai maakuntia, kutsutaan nyttemmin hyvinvointialueiksi. En usko, että olen ainoa, jonka mieleen nousee odotus Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuvasta, jossa hyvinvointialueen rajakyltin viereen on aidattu pahoinvointialue, jossa parveilee oksentelevaa ja muuten sairasta väkeä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?