Siitä ei ole viikkoakaan, kun pääministeri Sanna Marin (sd) toi EU:n elvytyspaketin eduskunnan keskustelunaiheeksi. Ja siihen taas kuluu vielä kuukausia ennen kuin pakettia koskevat lukuisat lakiesitykset valmistuvat eduskunnan hyväksyttäviksi tai hylättäviksi.
Elvytyspakettia ei toisin sanoen ole olemassa eikä ainuttakaan EU:n elvytyseuroa ole tulossa ennen kuin Suomen eduskunta ja kaikkien muidenkin EU-maiden lainsäätäjät ovat pakettia koskevat sopimukset käsitelleet ja hyväksyneet.
Silti elvytyspaketti ja siitä Suomeen odotettavat elvytysvarat esiintyvät jo hallituksen tällä viikolla esittelemässä valtion ensi vuoden tulo- ja menoarviossa kuin ne olisivat maksatusta vaille varmoja valtion tuloja.
Budjettiesityksen kuvailuissaan hallitus kertoo "Suomen kestävän kasvun ohjelmasta", jonka "vihreän siirtymän" tueksi on tarkoitus ohjata "EU:n elpymisrahoituksen avulla...useamman vuoden aikana 0,9–1,2 miljardia euroa".
Suomen osuudeksi elvytyspaketin avustuksista on alustavasti arvioitu kolmisen miljardia euroa, mistä näyttäisi hallituksen mielestä kertyvän "vihreän siirtymän" tarpeisiin suunnilleen miljardi euroa vuodessa kolmen vuoden ajan.
Silti vahvistamattomien mielikuvamiljardien budjetoiminen valtion tuloiksi ei ole läheskään yhtä kummallista kuin se, että hallitus ylipäätään tulkitsee EU:n kautta kierrätettävät miljardit Suomelle ilmaisiksi tuloiksi.
Toki tämän kuvion kustannusten auki kirjoittaminen ottaisikin koville, sillä EU:n elvytyspaketista ei ole Suomeen tulossa yhtä ainuttakaan ilmaista euroa.
Sen sijaan kyse on Suomen valtiolle pöyristyttävän kalliista velkavedätyksestä, jonka kustannuksia on mahdollista arvioida – mutta nähtävästi mahdoton avoimesti tunnustaa.
Sumutusta, itsepetosta vai typeryyttä?
EU:n koronaelvytyspaketti – tai elpymisväline niin kuin kuvion markkinointi ilmaisee – pyrkii sinänsä yleishyödyllisiin tavoitteisiin, kuten ”Euroopan” talouden elpymiseen.
Mutta tavoitteistaan riippumatta se on myös kyseenalainen velkaviritys, jonka kekseliäiden ja vaikeaselkoisten sopimus- ja hallintorakenteiden avulla on tarkoitus kiertää EU:n tähän asti pyhänä pidettyä EU:n budjetin tasapainovaatimusta ja EU:n budjettimenojen velkarahoituksen kieltoa.
Tuosta kiellosta huolimatta elvytyspaketin keskeisiä piirteitä on budjettimenojen rahoittaminen EU:n historian toistaiseksi ronskeimmalla peräti 750 miljardin euron velkamäärällä.
Kekseliääksi paketin tekee nokkelan pykälätaiteilun lisäksi se, että velkarahoitus haetaan rahoitusmarkkinoilta EU:n budjetin ulkopuolelle perustettavan erillisrahaston nimiin ja tuodaan samat summat viralliseen budjettiin kirjaamalla rahaston velat EU:n tuloiksi.
Tämä velkavedätys näyttää menneen Suomenkin hallitukseen täydestä, sillä hallitus katsoo järjestelyn mahtuvan EU:n velkarahoituksen kieltäviin sopimusraameihin.
Mutta jos vielä viime viikolla vaikutti, että EU vetää Suomen hallitusta höplästä ja vieläpä onnistuu, nyt on jo vaikeampi pysyä kärryillä, kumpi vedättää Suomea vielä enemmän, EU vai Suomen oma hallitus.
Keskiviikkona esitellyn budjettiesityksen mielikuvamiljardit antavat viitteen, että hallitus vetää jopa itseään höplästä.
Ainoastaan se jää epäselväksi, onko kyse tietoisesta sumuttamisesta, joukkoitsepetoksesta vai silkasta typeryydestä.
Mutta se on joka tapauksessa vissi, että vireillä on yksi Suomen kaikkien aikojen kalleimmista ja hölmöimmistä valtion rahoitustoimista, josta yksikään Suomeen saapuva killinki ei ole valtion ilmaista tuloa vaan päinvastoin pöyristyttävän kallista velkakierrätystä.
Vaikuttaa hervottomalta höynäytykseltä
Elvytyspaketin avustusten tai kustannusten tarkkaa jakoa eri EU-maiden kesken ei tiedä kukaan, sillä avustusten lopullinen jako on määrä sopia vuonna 2022 ja kustannusten jako viimeistään vuoteen 2058 ulottuvasta EU:n rahoituskehyksestä sovittaessa.
Toistaiseksi hallitus on tukeutunut alustaviin arvioihin, joiden mukaan Suomi saisi elvytysrahaston avustuksina runsaat kolme miljardia euroa ja vastaisi rahaston velkojen maksusta aikanaan runsaan kuuden miljardin euron osuudella.
Kumpi tahansa summa voi muuttua suuremmaksi tai pienemmäksi ennen kuin kaikki summat on sovittu ja maksettu.
Mutta jos kuitenkin tukeudutaan hallituksen tavoin sen omiin oletuksiin ja otetaan EU:n elvytyspaketista saatavat ja siitä maksettavat arviot todesta, voi niistä päätyä oikopäätä vain yhteen kysymykseen:
Millä perusteella arvion varaiset mutta epävarmat runsaan kolmen miljardin euron avustukset löytyvät jo nyt hallituksen budjettiaikeista kuin kyse olisi mistä tahansa valtion tuloista – mutta Suomen maksuosuutta ei näy missään?
Jos toispuolisen valikoivalle esitystavalle on jokin muu selitys kuin EU:n velkavedätystäkin hervottomampi höynäytys, on sellaista sivullisen vaikea äkkiseltään oivaltaa.
EU sentään kuvailee avoimesti velkaantumisaikeensa ja sen, että elvytyspaketti perustuu suureen määrään aikanaan takaisin maksettavaa velkaa.
Tämän pitäisi olla Suomen hallituksenkin tuoreessa tiedossa, sillä vastahan järjestelyn hyödyt ja muut edut esiteltiin eduskunnalle, vakuutusmaksuksi kuvailtu pitkä takaisinmaksuaika mukaan luettuna.
Hinnasta liian vaikea puhua
Valtion rahoitustoimena elvytysrahaston kuvio ajaa täsmälleen saman asian kuin valtio ottaisi omissa nimissään oletettujen avustusten verran lisää velkaa ja varautuisi maksamaan kyseisen velan takaisin vuoteen 2058 mennessä niin kuin elvytysrahaston velat on maksettava.
Sillä erotuksella, että omalla velalla nostettava runsaan kolmen miljardin euron summa olisi käytettävissä saman tien eikä kolmen vuoden kuluessa – ja ilman erillisiä EU:n komission ohjeita ja Eurooppa-neuvoston hyväksymismenettelyjä varojen käyttötavoista.
Ja sillä vielä suuremmalla erolla, että omalla velkarahoituksella valtio saisi milloin tahansa käyttöönsä saman määrän elvytysrahaa murto-osalla EU:n kuviosta koituvasta hinnasta – tai samalla hinnalla rutkasti runsaammin rahaa.
Luultavasti juuri pöyristyttävä kustannusero EU:n "ilmaisen" elvytysrahan ja valtion oman varainhankinnan välillä selittää, miksi hallitus halua puhua elvytysavustuksista mutta vähin äänin vaieta hinnasta.
Oma velka olisi melkein ilmaista
Suoraviivainen laskutoimitus noin kolmen miljardin euron elvytysrahan ja noin kuuden miljardin euron kustannuksen välillä synnyttää vaikutelman, että valtio maksaa jokaisesta elvytysrahastolta saatavasta eurosta suurin piirtein kaksi euroa.
Se on paljon – mutta se ei riitä, sillä järjestelyn todennäköinen hinta on vielä poskettomampi kuin tuo "osta yksi, maksa kaksi" -tuplahinta.
Hallituksen arvio runsaan kuuden miljardin euron maksuosuudesta perustuu kaavamaiseen pelkistykseen, että Suomi vastaa elvytysrahaston avustuksia rahoittavista veloista samalla 1,7 prosentin osuudella kuin sovelletaan EU:n jäsenmaksuihin.
Tällainen pelkistys jättää huomiotta ainakin kaksi seikkaa, jotka kasvattavat Suomen osuutta kuvion kustannuksista.
Ensin huomiotta jää EU:n budjettikäytäntöjen kaavamainen ja oikeasta inflaatiosta riippumaton inflaatiokorotus, jolla EU kasvattanee elvytysrahastonkin rahasummia jokavuotisella kahden prosentin korotuksella, todennäköisesti perusvuodesta 2018 rahaston kasvatuksen päättymisvuoteen 2023.
Tämä kaavamainen kasvatus voi hilata Suomen vastuulla olevan velkaosuuden runsaaseen seitsemään miljardiin euroon.
Toiseksi huomiotta jäävät EU:n veloista maksettavat korot ja muut kulut.
Velkakirjamarkkinoiden toimijat ounastelevat EU:lle vastaavia korkoja kuin Ranskan valtio maksaa omista velkakirjoistaan. Se tarkoittaisi, että elvytysrahasto olisi tällä viikolla saanut esimerkiksi 30-vuotista velkaa noin 0,25 prosentin korolla.
Se on vähän, mutta ei kuitenkaan yhtä vähän kuin Suomen valtion oma velkarahoitus maksaa. Suomen 30-vuotinen markkinakorko on tällä viikolla ollut noin 0,1 prosenttia eli puolta lähempänä ilmaista kuin EU todennäköisesti maksaisi.
Elvytysrahastoa kasvattava inflaatiokorotus ja EU:n veloista kertyvä korkokustannus tarkoittavat, että Suomelle tämä paketti on vielä kalliimpi kuin yksi euro kahden hinnalla.
Osta kolme, maksa kahdeksan
Elvytysrahasto on velkoineen olemassa ensi alkuun ainakin vuoteen 2058 eli lähemmäs 40 vuotta. Vaikka korot pysyisivät tuon aikaa samoina kuin pitkäaikaisimmat vertailukelpoiset 30-vuotiset markkinakorot nyt ovat, kertyisi Suomen ja elvytysrahaston kuluihin huima ero.
Elvytysrahastolle tässä oletettava 0,25 prosentin vuosikorko kerryttäisi Suomen vastaamalle inflaatiokorotusten jälkeen noin 7,3 miljardin euron velkaosuudelle 40 vuodessa 730 miljoonan euron kumulatiiviset korkokulut.
Näin Suomen hallituksen ilmaisena tulona käsittelemistä EU:n 3,3 miljardin euron elvytysrahoista on maksettava korkoineen kaikkineen vähän yli kahdeksan miljardia euroa.
Elvytysrahastosta saatavan ja sille aikanaan maksettavan summan erotus on lähemmäs viisi miljardia euroa.
Jos sen sijaan Suomen valtio rahoittaisi nyt ilmaisena iloitun 3,3 miljardin euron elvytysrahansa valtion omalla velanotolla, kertyisi toimelle tässä oletettavalla 0,1 prosentin korolla hintaa 40 vuodessa 132 miljoonaa nykyeuroa.
Jos saman laskuharjoituksen kääntää toisinpäin, paljastuu, että samalla runsaan kahdeksan miljardin euron kokonaishinnalla valtio saisi omalla velanotolla käyttöönsä runsaan kolmen miljardin ”ilmaisen” EU-euron asemesta lähemmäs kahdeksan miljardia omaa elvytyseuroa.
Jos taas koko kuvion Suomellekin tärkeä tarkoitus on muiden EU-maiden elvyttäminen, sekin tulisi halvemmaksi ottamalla Suomen valtion omissa nimissä velkaa ja lähettämällä rahat muille EU-maille.
Elvytysrahasto vaikuttaakin rahoitustoimena suomalaisittain niin tolkuttomalta epäyhtälöltä, että ainakin valtiontalouden tarkastusviraston luulisi puuttuvan kuvioon – ja vaativan hallitukselta seikkaperäistä selontekoa tämän velkavedätyksen todellisista syistä, seurauksista – ja hinnasta.
