Kommentti: Näin hyväuskoista vedetään höplästä – kuusi väärää väitettä EU:n elvytyspaketista - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Näin hyväuskoista vedetään höplästä – kuusi väärää väitettä EU:n elvytyspaketista

Suomea vedätetään EU:n elvytysrahastoon samanlaisella palturilla kuin Punahilkkaa suden suuhun, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

16.9. 7:15

Euroopan ja muun maailman mahdollisimman pikainen toipuminen koronataantumasta olisi Suomenkin etu, siitä ei ole epäilyä.

Sekin on tiedossa, että kansainvälinen talous on ilman koronaakin monimutkainen ja herkkä kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen – ja josta on vaikea pysyä kärryillä.

Ja vielä senkin voi ymmärtää, että eduskunnalla on kaiken aikaa enemmän tärkeitä aiheita vireillä kuin edustajilla on aikaa ja kykyä perehtyä niihin ja että siksi aiheisiin syventyminen voi toisinaan jäädä pintapuoliseksi.

Mutta mikään näistä syistä ei kelpaa selitykseksi, miksi EU:n elvytyspakettia on välttämättä markkinoitava eduskunnalle – ja kansalaisille – osin jopa täysin järjettömien huuhaa-väittämien avulla.

Taloussanomat kokosi ja yhdisteli eduskunnan viimeviikkoisen keskustelun puheenvuoroista kuusi keskeistä väitettä – ja laati niiden paikoin päätöntä päättelyä haastavat vastaväitteet.

Tämän listauksen ei sinänsä ole tarkoitus vastustaa EU:ta tai edes koronaelvytyspakettia, vaan haastaa paketin perusteluita. Jos paketti on oikeasti hyvä ja Suomellekin eduksi, ehkä sitä voisi kuvailla ja markkinoida muunkinlaisin perustein kuin saduilla ja tarinoilla.

1) Ristiriitainen perusväittämä:

EU:n elvytyspaketti on EU-maille jaettavine avustuksineen Suomen etu ja tehokas tapa elvyttää Suomenkin taloutta, joten paketin avustusten ja keston taivuttelu ehdotettua niukemmiksi oli Suomelle edullinen neuvotteluvoitto – varsinkin, kun hanke ajan oloon maksaa itse itsensä.

Vastaväite:

Väittämä ilmentää aiheen poliittista vaikeutta ja yrittää tasapainoilla EU:n vaatiman kompromissiratkaisun ja kansallisen edun välillä. Yritys kompastuu kahden keskenään ristiriitaisen "edun" päättelykehään.

Jos EU:n velkaelvytyshanke olisi kaikkinensa oikeasti ja kiistatta Suomellekin edullinen, olisi sen kokoa ja kestoa pitänyt pyrkiä kasvattamaan eikä pienentämään. Erityisesti juuri Suomen olisi luullut vaativan suotuisan hankkeen kasvattamista, sillä omiakin velkojaan nolla- ja miinuskorolla rahoittavalle Suomelle "itse itsensä maksavan" velkarahaston luulisi olevan ilmaistakin edullisempi taivaan lahja.

Mutta jos paketin pienentäminen ja lyhentäminen alun perin tarjolla ollutta ehdotusta niukemmaksi oli sittenkin Suomen tavoite, ehkä koko pakettikin on Suomelle pohjimmiltaan vastentahtoinen hanke.

2) Päätön väite viennistä:

EU:n yhteinen elvytys on järkevää, sillä kunkin maan oman elvytyksen hyödyt valuisivat tuonnin kasvuna myös muille maille, mutta yhdessä elvyttäen myös hyöty jakautuu kaikille – ja Suomen viennille erityisesti.

Vastaväite:

Joidenkin maiden tuonti on joidenkin toisten maiden vientiä, joten ne elpyvät tai jäävät elpymättä tasan samaa tahtia eikä vain jompaa kumpaa ole edes mahdollista elvyttää toisenkin samalla elpymättä.

Jos Suomenkin tavoite on saada oma vienti virkoamaan ja jos tuohon tavoitteeseen on jostain syystä tarkoitus pyrkiä Suomen vientimaiden taloutta elvyttämällä, on tällöin Suomen nimenomainen tavoite saada elvytyshyötyä valumaan muiden maiden tuonnin vahvistumisesta Suomen viennin hyväksi.

Suomen tavoite ei siis ole "elvytysvaluman" estäminen vaan päinvastoin sen aikaan saaminen. Muuten koko pakettia olisi turha markkinoida Suomeen heijastuvalla vientikysynnällä.

Tuon Suomessa julki lausutun "tästä koituu suurta hyötyä meidän viennillemme" -tavoitteen kannalta on aivan sama, onko kyse kunkin maan omista vai EU:n yhteisistä elvytystoimista. Ainoa olennainen ero syntyy siitä, kuka elvytyksen missäkin maassa kustantaa.

3) Väärinkäsitys viennistä:

EU:n elvytyspaketti on vientiriippuvaiselle Suomelle eduksi, vaikka eniten rahaa päätyy Italian kaltaisiin maihin, sillä Saksa on Suomen suurin vientimaa ja Saksan talous on vahvasti sidoksissa Italiankin talouteen.

Vastaväite:

Suomen ja varsinkin Saksan talouden vientiriippuvuus on totta, mutta kansainvälisen talouden keskinäisriippuvuuksien ja eri talouksien ristiinkytkentöjen seuraaminen vain EU-maihin asti on keinotekoinen rajaus.

EU-maat käyvät yhdessä ja erikseen erittäin vilkasta – ja ennen kaikkea maapallon eniten ylijäämäistä – kauppaa muun maailman maiden kanssa. Eri maiden ja alueiden vaihtotaseiden yli- ja alijäämät ovat luotettava vihje tarjonnan ja kysynnän alku- ja päätepisteistä.

Saksan vaihtotaseen ylijäämään kiteytyy koko EU:n mittava riippuvuus ei suinkaan muiden EU-maiden vaan EU:n ulkopuolisen muun maailman kysynnästä. Eikä tuolle Saksan ylijäämälle löydy koko maapallolta yhtä luontevaa vastinetta kuin Yhdysvaltain vaihtotaseen hirmuinen alijäämä.

Kansainvälisen talouden pääoma- ja kauppavirroista seuraa, että jos Suomen ja muiden EU-maiden olisi oikeasti mielekästä ryhtyä elvyttämään tärkeimpiä vientimarkkinoitaan, pitäisi turhat mutkat vetää suoriksi ja laivata kaikki elvytyspaketit saman tien Yhdysvaltojen kulutuskysyntää piristämään.

Ei tuollaisessakaan vientielvytyksessä toki tolkkua olisi, mutta jos tarkoitus on Saksan vientimaiden ja sitä kautta Suomen Saksan-viennin vahvistaminen, niin sinne vain kaikki elvytyspaukut Atlantin yli.

4) Romahdusvaaralla uhkailu:

EU:n elvytyspaketti on Suomen viennille, taloudelle ja työllisyydelle elintärkeä elämänlanka ja välttämätön keino välttää taantumaa kärjistymästä täydelliseksi romahdukseksi.

Vastaväite:

Uhkakuvilla pelottelu on perinteisiä keinoja markkinoida poliittisesti vaikeita ratkaisuja, mutta tässä tapauksessa romahdustarinassa on tavallistakin vähemmän tolkkua.

EU:n elvytyspaketin täysi 750 miljardin euromäärä vastaa noin viittä prosenttia alueen yhden vuoden kokonaistuotannon arvosta, mutta edes kohtalaisella varmuudella liikkeelle lähtee vain vähän yli puolet eli paketin avustuksina jaettava euromäärä – ja sekin kolmen vuoden kuluessa ja todennäköisemmin muita rahavirtoja korvaten kuin niitä täydentäen.

Vuotta kohti laskettu todennäköinen elvytysvaikutus jäänee prosentin hujakoille tai sitä pienemmäksi joka tapauksessa syntyvän bruttokansantuotteen arvosta, ja lisäksi suuri osa elvytysvaroista ohjautuu muihin maihin ja muille aloille kuin Suomen keskeisille vientimarkkinoille.

Sen sijaan Suomen viennille keskeinen kysyntä syntyy – ja elpyy – joka tapauksessa aikanaan Saksan ja maailman suurimpien talouksien, kuten Yhdysvaltain ja Kiinan, omien elvytystoimien vaikutuksesta.

Jos taas varsinainen romahdusuhka syntyy Italian mahdollisesta euroeron uhasta, jota on nyt tarpeen välttää yhteisen elvytyksen avulla, sekin olisi paikallaan sanoa ääneen eikä keksiä puolivillaisia tekosyitä.

5) Markkinarauhan väittämä:

EU:n elvytyspaketti on rahoitusmarkkinoidenkin arvostama toimi, jonka eduista kertovat euron vahvistuminen ja muut suotuisat markkinareaktiot sopimuksen syntymisen jälkeen. Ellei sopimusta paketista olisi syntynyt, markkinareaktiot olisivat varmasti olleet karuja.

Vastaväite:

Suomi ja moni muu EU-maa on vuosien ajan puhunut "markkinakurista", mutta tähän asti sillä on tarkoitettu jäsenmaita talouskuriin kannustavaa markkinapainetta eikä markkinoiden miellyttämistä hinnalla millä tahansa.

Velkaisimpien maiden korot laskivatkin, mutta eivät paketin yleisen tai varsinkaan Suomelle koituvan erityisen hyödyn vuoksi, vaan siksi, että finanssimarkkinat tulkitsevat elvytyspaketin siirtävän heikoimpien maiden rahoituspainetta – ja luottoriskiä – EU:n eli käytännössä vahvimpien jäsenmaiden, kuten Suomen, vastuulle.

Eurokin vahvistui, kun finanssimarkkinoiden kauan kärkkymä EU:n yhteinen velkapiikki – ja näkymä eurobondeihin – avautui ja samalla euron hajoamisen riski pieneni, kun EU ja vahvimmat maat käytännössä ilmaisivat vastaavansa kaikkien jäsenmaiden veloista.

Ei liene silkka sattuma, että Suomen valtion markkinakorot ovat paketin jäljiltä nyt hieman korkeampia kuin vaikkapa puoli vuotta sitten.

Myös euron vahvistumisesta on Suomelle pääosin haittaa, sillä se heikentää suomalaisyritysten kansainvälistä kilpailuasemaa.

6) Velkojen omavastuuharha:

Elpymispaketin varoja kohdistetaan tarkoin määriteltyihin ja kaikkien EU-maiden yksimielisesti hyväksymiin ja valvomiin kohteisiin eikä paketti missään tapauksessa lunasta yhdenkään jäsenmaan omalle vastuulle kuuluvia velkoja. Kukin jäsenmaa vastaa tästedeskin itse omista veloistaan. Tähän voi luottaa, sillä niin on sovittu.

Vastaväite:

EU ei lunasta tai muutoin ota suoraan vastatakseen yhdenkään maan vanhoja velkoja, mutta yhteiselvytys on tulkittavissa no bailout -kiellon epäsuoraksi kiertämiseksi.

Kun EU:n elvytysvaroja ohjautuu sellaisiin käyttökohteisiin ja -tarkoituksiin, joihin jäsenmaat olisivat muutoin käyttäneet – tai niiden olisi pitänyt käyttää – omaa (velka)rahoitustaan, vapautuu elvytystä vastaanottavien maiden julkisen talouden varoja elvytysavustusten verran muuhun käyttöön, kuten vanhojen velkojen maksamiseen.

Tarve velkaisimpien maiden rahoitusaseman huojentamiseen ilmenee esimerkiksi EU:n komission elvytysehdotusta taustoittaneista asiakirjoista ja vaikkapa Suomen Pankin eduskunnalle esittämästä asiantuntijalausunnosta.

Niiden mukaan osa jäsenmaista kohtasi koronakriisin ennestään niin raskaissa veloissa, ettei koronaelvytykseen olisi omin voimin riittänyt rahkeita, ja että siksi nyt välttämättömiä elvytystoimia on tarpeen rahoittaa yhteisellä velalla.

Tästä juuri koko elvytyspaketissa on pohjimmiltaan kysymys – ei siitä, elvytetäänkö vai ei, vaan siitä, kuka sen kustantaa.

Ja mitä taas sopimusten pitämiseen tulee, ehkä sopimuksille ei kannata antaa kovin suurta painoa paketissa, joka keskeisiltä osin perustuu sopimusten kekseliääseen kiertämiseen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?