Kommentti: Kaipola nosti kissan pöydälle – jokaisen on nyt kysyttävä itseltään yksi kysymys - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Kaipola nosti kissan pöydälle – jokaisen on nyt kysyttävä itseltään yksi kysymys

Jokaisen on kysyttävä itseltään, onko parempi olla töissä pienemmällä palkalla vai olla ilman töitä, toimittaja Vesa Varhee kirjoittaa.

6.9. 9:51

Suomalaisen työn ylihinnoittelusta on vuosien mittaan toistuvasti varoiteltu. Yhtä usein varoittelut on leimattu työtä ostavien yritysten pyrkimykseksi parantaa tuloksiaan työtä myyvien kustannuksella.

Molempia väitteitä pystyy, kuten taloudessa ja etenkin politiikassa aina, tukemaan tilastoin. Milloin verrataan työtuntien hintaa, milloin yksikkötyökustannuksia tai jotain muuta asiaan liittyvää osatekijää.

Pelkkä työtuntien hinnan tai määrän vertailu ei kuitenkaan kerro kaikkea. Ennen kuin Suomessa valmistettu tuote on vertailumaiden markkinoilla, kilpailemassa sikäläisen tuotannon kanssa, se pitää sinne myös kuljettaa.

Niinpä Suomesta Saksaan tai Ruotsiin viedyn tuotteen valmistamiseen tarvittava työtunti ei voi maksaa enempää kuin saksalainen tai ruotsalainen vastaava tunti, jonka hinnasta on vähennetty kuljetuskustannusten osuus. Tätähän yksittäisten tuntipalkkojen vertailu ei ota huomioon. Tai sitä, että Saksassa tehdään kuukaudessa enemmän työtunteja.

Yhtälö toimii toisinkin päin sillä erotuksella, että ruotsalaisyrityksillä on tukenaan 10 miljoonan ja saksalaisilla 80 miljoonan asukkaan kotimarkkina. Niinpä niiden vientituotteiden kustannuksia on jakamassa suurempi määrä kotimaahan myytävää tuotantoa kuin suomalaisyrityksen 5,5 miljoonan kotimarkkina. Työtä ostavat yritykset ovat tästä tuskallisen selvillä, työn myyjien edustajat eivät tästä ainakaan liikoja näytä piittaavan.

Kaipolan tapauksessa korostuu juuri kuljetusten osuus: UPM lopettaa sanomalehtipaperin tuotannon Suomessa mutta jatkaa sitä Saksassa. Syy on selvä: Saksassa luetaan lehtiä enemmän kuin Suomessa, joten niiden käyttämä paperi kannattaa tuottaa mahdollisimman lähellä ja suurissa yksiköissä.

Samaan aikaan painettujen lehtien kysyntä vähenee, etenkin nuoriso lukee kasvavassa määrin uutisensa ja viihteensä puhelimen kautta. Vastuullinen yritysjohto huolehtii sekä yrityksensä kannattavuudesta että sen ekologisesta jalanjäljestä ja karsii yhtiön kannalta toissijaista, kaukana markkinoista sijaitsevaa tuotantoa.

Kaipolan lopettamisesta saatiin – kuin sattumalta – tieto vain viikko sen jälkeen, kun pääministeri Sanna Marin esitti, tosin Sdp:n vasta valitun puheenjohtajan roolissa, puolueen alkavan tavoitella yleisen työajan lyhentämistä kahdeksasta kuuteen tuntiin päivässä, ansiotasoa laskematta.

Toisin sanoen, yhden työtunnin hinta nousisi kolmanneksella. Vähemmälle huomiolle asiasta keskusteltaessa on jäänyt Marinin pohjustus, jonka mukaan paraneva tuottavuus aikanaan mahdollistaisi työajan lyhentämisen.

Tämä saattaa olla mahdollista joillakin aloilla. Kehittyvä teknologia lisää teollisuuden tuotantonopeutta, mutta sekään ei välttämättä merkitse lisääntyvää vaurautta. Kaikkea tuotettua ei välttämättä saada myydyksi.

Esimerkiksi Kaukoidän maista tulvivaa puoli-ilmaista muovihärpäkettä alkaa jo nyt olla tarjolla enemmän kuin planeetalle mahtuu. It-laitteiden toimintanopeus ja monipuolisuus kehittyvät jatkuvasti, mutta tästäkin talouteen syntyvä hyöty, arvo, on rajallista.

Älypuhelimia käytetään pääasiallisesti viihteen välittämiseen ja pelaamiseen, jotka luonnollisesti ovat hyväksi.

Kansantalouden kannalta niistä ei kuitenkaan synny taloudellisia arvoja paitsi sille taholle, joka nämä pelit on kerran valmistanut. Pelattu raha pitää ansaita jostain muualta, tekemällä jotain, mistä muut ovat valmiita maksamaan ja tekemään se niin tehokkaasti, että toiminta kannattaa.

Teollisuudessa koneet tekevät pääosan tuloksesta, ihmisten valvonnassa. Siksi siellä voidaan noudattaa määrättyä työaikaa, jonka aikana myytävää valmistuu.

Merkittäviä eroja työntekijöiden tuottavuudessa ei synny, ja siksi yhden työtunnin antama arvo on verraten helppo määritellä ja asettaa työstä maksettava hinta sen mukaan.

Palvelualoilla tilanne on kuitenkin aivan toinen. Pelkkä palvelun tekijän paikalla olo ei synnytä asiakaspalvelua, eli liikevaihtoa, jos asiakkaita ei ole. Palveluita on myös hankala varastoida ja tuottaa tasaiseen tahtiin tietty määrä päivässä. Taksinkuljettaja voi kyllä ajaa ympäriinsä etsimässä kyytiläisiä, mutta tulosta työstä syntyy vasta kun mittari raksuttaa ja asiakas maksaa.

Tämän vuoksi palvelualoilla tulisikin entistä selvemmin siirtyä ikään kuin urakkapalkkaukseen, palkka kertyy pääosin hoidetun asiakasmäärän eikä paikallaolon mukaan.

Luonnollisesti valmiustilastakin tulee maksaa jotain, muuten kukaan ei tule paikalle. Samalla poistuvat, luonnollista tietä, sellaiset teollisen tuotannon ajalta perustuvat omituisuudet kuin ylityökorvaukset, yö- ja sunnuntailisät ja muut palveluyritysten toimintaa haittaavat esteet.

Niinä kesinä, kun Helsingissä on ollut turisteja, he ovat jatkuvasti ihmetelleet sitä, että keskikaupungin pienistä ravintoloista pääosa on viikonloppuisin kiinni: henkilökunnalle ei kannata maksaa sunnuntaityöstä kaksinkertaista palkkaa, kun ateriat myydään samaan hintaan kuin arkisin.

Kansainvälinen kilpailu ja palvelutyön työllistävä merkitys tulisi huomioida Suomen työmarkkinoiden toiminnassa nykyistä enemmän. Teollisuustyön hinta voidaan sopia keskitetysti, tuotannon myyntiarvon ja määrän mukaan. Palvelualoilla työn ostajan maksukyvyn määrää suoraan myydyn palvelun määrä. Siksi palvelutyön hinta määräytyy kysynnän mukaan, jota Hakaniemi ei päätä.

Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että suomalainen työ on saatava kansainvälisesti kilpailukykyiseksi ja kotimaan palvelualat työllistämään. Vientiteollisuuden kilpailukykyä on helppo mitata: jos Suomen kauppatase on alijäämäinen, ei teollisuus ole riittävän kilpailukykyinen.

Suomen ulkomaankauppa oli vuositasolla ylijäämäinen viimeksi vuonna 2010. Sen jälkeen teollisuuden työvoimakustannusindeksi oli viime vuoden loppuun mennessä noussut 13 prosenttia ja palveluiden 23 prosenttia. Yksityisen sektorin kustannukset olivat nousseet vajaat 15 prosenttia, valtion 10,5 prosenttia ja kuntien runsaat 13 prosenttia, enemmän kuin teollisuuden.

Lääke tähän on karvas, mutta kuten tohtori Shokki Harald Hirmuista valisti ”on tunnettu lääketieteellinen tosiasia, että parhaat lääkkeet maistuvat pahimmilta”.

Vientiteollisuuden palkankorotukset on pantava jäihin, kunnes kauppatase on ylijäämäinen. Tämä todennäköisesti vaatii palkkojen alentamista, koska vientituotteiden äkillisen laatuloikan varaan ei voi laskea.

Palvelualoilla korotuksiin on varaa vain siinä määrin kuin palvelujen myynti kasvaa. Tästä on ollut varoituksia vuosien varrella enemmän kuin kukaan viitsii laskea.

Kaipola kuitenkin nosti kissan pöydälle: jokaisen on kysyttävä itseltään, onko parempi olla töissä pienemmällä palkalla vai olla ilman töitä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?