Kommentti: Jälkipolville perinnöksi jäävä velkataakka on harhainen myytti - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Jälkipolville perinnöksi jäävä velkataakka on harhainen myytti

Koronakriisi voimistaa valtion velkaantumista, mutta kriisissä valtion velka on helpotus eikä uhka. Eikä se ainakaan ole uhka jälkipolville, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Luultavasti jälkipolvet perivät mieluummin kohtuullisessa kunnossa pidetyn talouden velkoineen kuin velattoman mutta romuksi runnoutuneen talousraunion, Jan Hurri kirjoittaa.

16.5.2020 6:44

Valtio velkaantuu nyt railakkaasti, kun koronakriisin talousvaikutukset kasvattavat monenlaisia julkisia menoja ja samaan aikaan supistavat verotuloja.

Lisää velkaa kertyy väistämättä myös toinen toistaan mittavammista talouden tukitoimista, joihin Sanna Marinin (sd) hallitus on luvannut käyttää yhteensä jo miljardeja euroja – ja tarvittaessa kasvattaa summia vielä lisää.

Valtion ja muunkin julkisen talouden velkamäärät ja velkaisuuden suhdeluvut kasvavat nyt kieltämättä hirmuista vauhtia, ja velkaa oli kohtalaisen runsaasti jo ennen kuin koronakriisi alkoi kerryttää sitä lisää.

Mutta silti juuri kriisioloissa valtion velka – ja valtion kaikkiin muihin talouden toimijoihin verrattuna ylivoimainen kyky velkaantua – on koko kansantalouden huolia huojentava mahdollisuus eikä suinkaan uhka.

Siksi valtion velkaantumista on nyt aivan turha pelästyä tai jopa paheksua esimerkiksi sillä perusteella, että valtion velka jää jälkipolvien maksettavaksi – ja että valtion velkaantuminen on tulevien polvien kustannuksella elämistä.

Valtion velkaan liittyvä sukupolvimyytti on yhtä sitkeä kuin se on harhainen. Tässä myytissä on enemmän onttoja aukkoja kuin koossa pitävää ainesta, ja erityisen suuria onttoja aukkoja on kaksi.

Velkojatkin elävät tässä ajassa

Ensimmäinen sukupolvimyytin iso harha on oletus, että valtion velkasuhteissa olisi kyse jonkinlaisista sukupolvien välisistä veloista ja saatavista.

Näin ei kuitenkaan ole asian laita – eikä näin edes voi olla. Ei ainakaan ennen kuin joku keksii keinot aikamatkustamiseen.

Valtion velka on aina ja kaikkialla jonkin toisen osapuolen saatavaa. Velallisen valtion velka on velkojien varallisuutta.

Valtioille velkarahoitusta myöntävät vastapuolet ovat usein instituutioita ja joskus myös henkilöitä, mutta lajiin katsomatta velkojat ovat aina olemassa tässä ajassa ja tässä maailmassa eivätkä tuonpuoleisesta tai tulevaisuudesta.

Toki valtioiden veloista välillisesti vastaavien veronmaksajien sukupolvet ajan saatossa vaihtuvat, kun valtion nimiin velkaa ottaneet polvet painuvat maan poveen ja heidän tilalleen nousee uusia jälkipolvia.

Mutta juuri niin käy samaa tahtia myös velkojien puolella.

Kunkin sukupolven sisäinen asia

Keiden velkojien varoja velkasaatavat ovatkaan, nekään eivät katoa tuonpuoleiseen vaan siirtyvät perintöinä tai vastaavina siirtoina yhdeltä sukupolvelta seuraavalle.

Valtion velat ja niihin kohdistuvat saatavat ovat toisin sanoen aina kulloinkin elossa ja vallassa olevan väen sisäisiä suhteita eivätkä ylisukupolvisia suhteita.

Tästä huolimatta on täysin perusteltua puntaroida valtion velkaisuuden niin kuin muidenkin talouspolitiikan kysymysten vaikutuksia eri kansanosien välisiin suhteisiin.

Niinpä myös varojen ja vastuiden jakautumista eri kansanosien välillä on tarpeen tarkastella, jotta esimerkiksi parhaillaan päälle painavan koronakriisin taakka jakautuu kansalaisten kesken oikeudenmukaisella ja kohtuullisella tavalla.

Mutta tämä puntarointi on kyllin vaikea nyt elossa olevienkin kesken ilman, että velkojen ja saatavien sotkuun sekoitetaan vielä sivullisia tulevaisuudesta tai tuonpuoleisesta.

Jälkipolville jää kaikki

Toinen sukupolviharhan myytti jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi.

Jos valtion velkaa ja julkisen talouden velkaantumista tuntuu yhä tarpeelliselta tarkastella jälkipolvien puolesta, on mukaan laskuihin otettava, mitä muuta tuleville polville jää kuin nuo silmätikuksi nousseet valtion velat.

Jälkipolvien "lapsillemme ja lastenlapsillemme" jää paljon muutakin kuin valtion velat. Heille jää myös esimerkiksi kaikki se, mitä noilla veloilla on saatu aikaa – ja lisäksi kaikki muu.

Jos esimerkiksi koronakriisin seurauksia haluaa välttämättä tarkastella jälkipolville jäävänä perintönä, on valinta tehtävä kahden kovin erilaisen perinnön välillä:

Nyt tehtävistä talouspolitiikan valinnoista riippuu, jääkö seuraavien polvien perinnöksi tästä kriisistä konkurssiaallon ja suurtyöttömyyden runtelemat talousrauniot – vai tämän tuhon estämisestä entistä suuremmaksi kasvanut julkisen talouden velkataakka.

Juuri nyt tuon valinnan luulisi olevan harvinaisen helppo.

Romukasa vai ilmaista velkaa?

Yrityksiä kaatavasta konkurssiaallosta ja suurtyöttömyydestä jäisi vuosikymmenten ajaksi kurjuutta ja murhetta, joista kärsisivät nykyiset ja tulevat polvet.

Mutta noiden murheiden estämiseksi tai ainakin lievittämiseksi valtiolla on parhaillaan kykyä ja mahdollisuus velkaantua ilmaiseksi – ja jopa halvemmalla kuin ilmaiseksi.

Jälkipolvien päähänpistoja on toki ennalta vaikea arvata, mutta ehkä yhden valtion velkaan liittyvän veikkauksen tohtii tehdä:

Luultavasti jälkipolvet perivät mieluummin kohtuullisessa kunnossa pidetyn talouden velkoineen kuin velattoman mutta romuksi runnoutuneen talousraunion.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?