Kommentti: Hoivavakuutus olisi poliittinen miinakenttä - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Hoivavakuutus olisi poliittinen miinakenttä

Kuvituskuva
Julkaistu: 19.1. 6:49

Finanssiala on jo vuosien ajan ponnistellut saadakseen maahan hoivavakuutuksen markkinat. Lainsäätäjä empii hyvästä syystä, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Vanhenemisen menoja ja niihin yleensä niukkaa varautumista ovat tällä viikolla vuoron perään pitäneet esillä ajatushautomo Eva, tutkimustoimisto Etla ja finanssialan oma toimialajärjestö FA.

Kuin kertauksena viikon puheenvuoroista on käynyt selväksi, että kansa vanhenee, että ikääntyminen lisää hoivapalveluiden tarvetta ja kustannuksia ja että omaehtoinen varautuminen hoivakustannuksiin on niukkaa tai olematonta mutta tarpeen.

Sekin on tullut kerrattua, että kansalaisten luottamus julkisiin eläke- ja hoivalupauksiin on heikentynyt mutta luultavasti silti vahvempaa kuin olisi aihetta.

Kuin tilauksesta esiin on noussut myös pari ratkaisuehdotusta paisuvien hoivamenojen haasteisiin. Nekin ovat ennestään tuttuja.

Yksi ehdotus on kansalaisten kannustaminen omaehtoiseen varautumiseen, kuten sijoittamiseen ja säästämiseen, yleensä. Toinen on kansalaisten kannustaminen hoivavakuutusten ostamiseen erityisesti.

Säästäminen ja sijoittaminenkin voivat hyvinkin olla oivia keinoja oman vanhuuden varan kartuttamiseen, mutta niihin on on jo nyt tarjolla kosolti keinoja.

Hoivavakuutuksia sen sijaan ei ole tarjolla, sillä lainsäätäjä ei ole ainakaan toistaiseksi katsonut tällaista vakuutuslajia tarpeelliseksi. Ei, vaikka finanssiala on kovasti yrittänyt.

Finanssialan ponnisteluja ja mielenkiintoa hoivavakuutuksen markkinoihin on helppo ymmärtää, sillä alaa houkuttelevat uuden vakuutuslajin lupaavat liiketoimintamahdollisuudet.

Mutta aivan yhtä helppo on ymmärtää poliitikkojen empimistä, sillä hoivarahoituksen kaupallistaminen voi herkästi törmätä samanlaisiin ongelmiin kuin hoiva- ja terveyspalveluiden kaupallistamisessa on jo tullut silmille.

Perustuslaki takaa perusoikeudet

Hoivavakuutus tarjoaisi kansalaiselle keinon varautua omaan mahdolliseen hoivan tarpeeseen ja kohentaa oman hoivansa laatua verovaroin kustannettua vakiohoivaa paremmaksi.

Ajatus herättää poliittisesti ja ehkä moraalisestikin vaikeita kysymyksiä, joista osa kumpuaa Suomen perustuslaista ja sen tulkintavaikeuksista:

Lakeja säätävä eduskunta joutuisi hyvin huolellisesti puntaroimaan, kuinka paljon ja kuinka monin eri tavoin perustuslain kansalaisille takaamia ja julkisen vallan vastuulle määräämiä perusoikeuksia – tai niiden rahoitusta – sopii kaupallistaa ilman, että perustuslain henki tai kirjain venyy liikaa?

Samoin lainsäätäjän olisi vastattava kysymykseen, miten varmistaa perustuslain takaama kansalaisten yhdenvertaisuus, jos julkisen vallan vastuulla olevaan vanhushoivaan syntyy yhä uusia erilaisia maksu- ja laatuluokkia?

Nykyiset hoivapalvelut ovat ainakin periaatteessa yhtäläisiä, ja asiakasmaksutkin suhteutuvat kunkin hoiva-asiakkaan maksukykyyn ainakin periaatteessa yhdenvertaisen kaavan mukaan.

Hoivavakuutus muuttaisi asetelmaa.

Vakuutus vai yhteisvastuu?

Yksityisesti ostettava vakuutus olisi todennäköisimmin keskimääräistä hyvätuloisemman ylemmän keskiluokan varautumiskeino, mutta tätä pienituloisemmille se olisi liian kallis ja suurituloisille tarpeeton.

Todennäköistä asiakasryhmää olisivat toisin sanoen ne samat kansalaiset, jotka nettoveronmaksajina kustantavat ilman vakuutustakin omat hoivapalvelunsa ja niiden lisäksi suuren osan pienituloisemman naapurinsakin hoivapalveluista.

Niinpä hoivavakuutus olisi maksukykyiselle mielekäs tapa kustantaa omia mahdollisia hoivapalveluita vain sillä ehdolla, että vastapainoksi saisi mahdollisuuden keventää omaa veronmaksajan osuuttaan julkisen hoivan rahoituksesta.

Hoivavakuutuksia ostavien vapautus julkisten hoivamenojen yhteisvastuusta voisi toteutua osittain tai kokonaan esimerkiksi vakuutusmaksujen verovähennysoikeudella.

Tämä olisi yksi oikopolku poliittiseen ja ehkä moraaliseenkin umpikujaan:

Muidenkin kuin hoivavakuutuksia ostaneiden hoivamenot pitäisi jonkun joka tapauksessa maksaa. Mutta kuka maksaa, jos edes kohtalainen osa nettoveronmaksajista vapautuu vakuutuksen avulla yhteisvastuustaan?

Ja jos perushoivan kustantajista edes kohtalainen osa kaikkoaisi vakuutuksen turvin premium-luokkaan, olisiko sen jälkeen käytännössä pakko toteuttaa hoivavakuutuksen keskeinen markkinointiväittämä: heikentää peruspalveluiden laatua entisestään?

Poliittisesti ongelmallisten kysymysten lisäksi hoivavakuutuksen perusideassa on paljon hyvääkin.

Vakuutusmalli sopii riskien jakamiseen

Pitkäaikaisen ja siksi yleensä kalliin vanhushoivan kustannusriski on omiaan jaettavaksi kansalaisten kesken vakuutuksen kaltaisella menettelyllä.

Vakuutusmallia puoltaa moni seikka.

Yli vuoden kestävään pitkäaikaiseen ja kaikkein kalleimpaan hoivaan päätyy vain suhteellisen pieni osa kansasta, mutta ennalta tuota osaa on mahdoton aavistaa.

Sekin on tiedossa, että useimmille kansalaisille pitkäaikaisen hoivan kustannukset olisivat ylivoimaisen suuria yksin maksettaviksi. Juuri siksi ne on mielekästä jakaa niidenkin kesken, jotka eivät lopulta pitkäaikaisia hoivapalveluita tarvitse.

Nämä vakuutusmallin perusvahvuudet ovat käytössä ilman uutta hoivavakuutuksen yksityistä vakuutuslajiakin, sillä juuri näihin keskinäisen riskienjaon ja kustannusten tasaamisen periaatteisiin rakentuu Suomen julkinenkin vanhushoiva.

Sillä erolla, että julkisen hoivan kustannuksia maksavat kaikki kansalaiset kukin oman maksukykynsä mukaan. Ja sillä toisella erolla, että julkiset hoivapalvelut ovat kaikkien kansalaisten saatavilla kunkin tarpeen mukaan.

Tuoreimmat osastosta