Kommentti: Suomen valuutta ei jousta, joten työvoiman on joustettava – ja protesteista tulee yhä radikaalimpia - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Suomen valuutta ei jousta, joten työvoiman on joustettava – ja protesteista tulee yhä radikaalimpia

Kuvituskuva
Julkaistu: 30.11. 6:39

Kiky-sopimus ei ollutkaan kertaluontoinen korjausliike. Se tuli jäädäkseen, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Kilpailukykysopimuksen eli tuttujen kesken kikyn piti olla vuoden 2016 kertaluontoinen korjausliike, jolla Saksan ja Ruotsin kuroma kustannusetumatka kurottaisiin kerralla umpeen.

Mutta eipä ollutkaan, vaan nyt kiky-paine kummittelee taas – ja uhkaa osaltaan ajaa työmarkkinat umpisolmuun.

Suuri osa Suomen teollisuutta, vientiä ja sitä mukaa koko taloutta voi pian seistä pysähdyksissä lakkojen ja työsulkujen takia.

Erimielisyyksissä kyse on pitkälti juuri kiky-kipuilusta, molemmin puolin.

Palkansaajapuoli näyttää tulkitsevan, että edellisen kiky-sopimuksen myönnytykset, kuten työajan pidennykset ja tulonmenetykset, olivat määräaikaisia eivätkä pysyviä.

Kiky-myönnytysten automaattisen tai muunlaisen jatkamisen sijaan palkansaajapuoli vaatii palkankorostusten muodossa osaansa kiky-sopimuksen tuottamasta voittojen kasvusta.

Etenkin teollisuuden työnantajat katsovat kiky-kiistaa tasan vastakkaisesta suunnasta, ja siksi tulkinnatkin ovat tyystin toisenlaisia.

Työnantajapuoli näyttää tulkinneen kiky-sopimuksen tuottamat kustannussäästöt ja muut kannattavuutta kohentaneet järjestelyt pysyviksi tai ainakin välttämättä uusittaviksi.

Kummallakin kiistapuolella on mielestään vankat perusteet omalle kiky-kannalleen, palkansaajilla myönnytysten perumiseen ja hyvityksiin sekä työnantajilla saavutettujen etujen jatkamiseen ja jopa lisäämiseen.

Sivullisen tuskin tarvitsee asettua kummallekaan puolelle riitaa sen toteamiseksi, että työmarkkinat uhkaavat lipsua monin tavoin vaikeaan vastakkainasetteluun. Ja että moni riitakysymys kiteytyy kikyyn.

Kiky vahvisti voittoja ja alensi ansioita

Kiky-kinastelun paluu ei ole läheskään yhtä yllättävää kuin se, että kukaan edes vuonna 2016 kuvitteli muuta.

Kiky-sopimuksen ja -kiistan juuret ovat pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen yrityksissä kohentaa Suomen talouden kansainvälistä kilpailukykyä.

Ensin hanketta kutsuttiin ”yhteiskuntasopimukseksi”, ja sen kariuduttua suunnilleen sama paketti nimettiin ”kilpailukykysopimukseksi”.

Alusta asti oli selvää, että vireillä oli hankkeen nimityksestä riippumatta niin sanottu sisäinen devalvaatio.

Tarkoitus oli parantaa suomalaisyritysten kansainvälistä kilpailukykyä eli käytännössä kannattavuutta yritysten työvoimakustannuksia alentamalla.

Lasku lankesi palkansaajille, joiden työaika piteni ja ansiot alenivat, sekä julkiselle taloudelle, joka hyvitti palkansaajien menetyksiä verohuojennuksin.

Näin palkansaajat kustansivat työnantajayritysten voittojen kasvatusta kahdella tapaa, ensin tinkimällä omista ansioistaan ja toiseksi vastaamalla veronmaksajina vielä julkisen talouden heikennyksistä.

Kikyn varmoja vaikutuksia olivat työnantajayritysten kannattavuuden kohentuminen ja palkansaajien menetykset. Sen sijaan ennalta epävarmoja toiveita olivat viennin kasvu, työpaikkoja luovien investointien vauhdittuminen ja koko kansantalouden vahvistuminen.

Nyt on toki tiedossa, että Suomen vienti, talouskasvu ja työllisyyskin ovat viime vuosina vahvistuneet ja että ainakin osa talouden suotuisasta kehityksestä on todennäköisesti kiky-sopimuksen ansiota.

Silti kikyllä oli ainakin yksi vielä varmempi vaikutus: yritysten voitot ja omistajien pääomatulot ovat viime vuosina kasvaneet enemmän kuin palkansaajien ansiotulot.

Riski on protestien radikalisoituminen

Kiky-kinastelu on osaltaan voimistanut perinteistä pääoman ja työvoiman vastakkainasettelua, mutta kiky ei ole yksin saanut tätä riitaherkkää asetelmaa aikaan.

Työnantajien ja -tekijöiden välisten eturistiriitojen taustalla on viime vuosikymmenten mittaan kasautuneita isoja muutoksia, kuten pääoman, tavaroiden ja palveluiden sekä työvoimankin entistä vapaampi liikkuminen maasta ja maanosasta toiseen.

Nämä talouden globalisaatiolle keskeiset vapaudet ovat myös Euroopan unionin EU:n keskeisiä ihanteita ja eurotalouden tärkeimpiä perusperiaatteita.

Näistä vapauksista on koitunut Suomenkin taloudelle paljon etua, sillä pienenä ja suhteellisen ketteränä avotaloutena Suomi on saanut kokoaan suuremman osan maailmankaupan kasvusta.

Vapauksilla on kuitenkin myös kiistattomat varjopuolensa.

Globalisaation yksi suuri seuraus on ollut teollisuustyön ja -työpaikkojen siirtyminen läntisistä maista Kiinaan ja muihin Kaukoidän maihin. Tämä on laskenut tavaroiden hintaa ja parantanut työllisyyttä idässä, mutta länteen on syntynyt työttömyyttä.

Kansainväliset yritykset voivat suhteellisen vapaasti valita, mihin maahan ja minkälaisille työmarkkinoille tuotantonsa sijoittavat. Pääoman ja tuotannon siirtäminen maasta toiseen sujuu helpommin kuin työväen muutot maasta toiseen.

Pelko pääoman ja työpaikkojen kaikkoamisesta ei ole vain työntekijöiden riski. Se on myös kansantalouden ja julkisen talouden riski.

Euro-oloissa Suomen valuutta ei jousta, joten työvoiman on joustettava – tai sitä uhkaa muuttuminen työvoimareserviksi.

Siksi työnantajapuoli lähtee kiky-kiistaan suhteellisen vahvasta asemasta, ja siksi työntekijäpuoli ja kansallista etua vaaliva maan hallitus jäävät herkästi altavastaajan asemaan.

Riski on, että työmarkkinoiden vastakkainasettelun voimistuminen johtaa politiikan kärjistymiseen, ja että protestit muuttuvat kierros kierrokselta radikaalimmiksi.