Suomea kehutaan maailman onnellisimman kansan ihmemaaksi, jossa tulot ja varat sekä menestymisen eväät jakautuvat kansalaisten kesken poikkeuksellisen tasa-arvoisesti.
Mutta nähtävästi niin onnellista kansaa ei olekaan, ettei onnellisten seasta löytyisi yhtäkään onnettomien erityisluokkaa.
Ainutlaatuiseen haastatteluaineistoon ja perusteelliseen tilastotutkimukseen perustuva uutuuskirja esittelee yhden yllättävän mutta sitäkin tyytymättömämmän luokallisen maan onnettomia:
Suomen rikkaista rikkain rahaeliitti.
Maan rikkaimpien tyytymättömyys ja pessimismi käyvät ilmi vasta ilmestyneestä uutuuskirjasta Huipputuloiset – Suomen rikkain promille.
Kirjan ovat kirjoittaneet Helsingin ylipiston professori Anu Kantola ja Tampereen yliopiston yliopistotutkija Hanna Kuusela.
Kirjoittajat tekevät seikkaperäistä selkoa Suomen kansan rikkaimman tuhannesosan koostumuksesta ja asemasta mutta myös asenteista ja ajatuksista.
Perusteellista tilastotutkimusta täydentävät 90 rikkaimpaan promilleen kuuluvan henkilön ainutlaatuiset ja epäilemättä nimettömyyden ansiosta yllättävän avoimet haastattelut.
Suomalaisittain tosirikkaiden perijöiden, yrittäjien ja yritysjohtajien haastattelut ovat kirjan mielenkiintoisinta mutta samalla huolestuttavinta sisältöä.
Kirjan haastattelulainauksista ja kirjoittajien johtopäätöksistä syntyy kuva omahyväisestä ja jääkylmästä talouseliitistä, joka näyttää sokaistuneen omasta erinomaisuudestaan ja unohtaneen omienkin rikkauksiensa juuret.
Rikkaimmat irtautumassa Suomen mallista
Haastatellut rikkaat näyttävät pitävän itseään yhteiskunnan lähes ainoana hyödyllisenä tukipylväänä mutta työttömiä ja muita vähäosaisia omaa syytään köyhinä vapaamatkustajina.
Samoin poliitikot ja julkinen sektori henkilöstöineen näyttävät olevan rikkaiden maailmankuvaa synkentäviä ongelmia ja taakkoja eivätkä hyvinvointia, tasa-arvoa ja yhteiskuntarauhaa ylläpitäviä yhteiskunnan perusrakenteita.
Kirjan haastatteluissa korostuu rikkaimman kansanosan irtautuminen Suomen menestyksen mallista, joka rakentui eri tuloluokkien väliselle kompromissille.
Suomen mallissa varakkaat maksoivat progressiivisia veroja ja saivat vastineeksi yhteiskuntarauhaa, ostovoimaiset markkinat ja koulutettua työvoimaa. Kirjoittajat muistuttavat aiheellisesti, että tässä mallissa oli järkeä varakkaidenkin näkökulmasta.
”Syntyy kuva omahyväisestä ja jääkylmästä talouseliitistä, joka näyttää sokaistuneen omasta erinomaisuudestaan ja unohtaneen omienkin rikkauksiensa juuret.
Kantolan ja Kuuselan mukaan juuri tämä Suomen malli ja eri kansanosien yhteisiin etuihin sitoutuminen on ”luonut hyviä kehiä, joiden avulla Suomi ponnisti takapajuisesta maatalousvaltaisesta maasta teollistuneiden länsimaiden eturiviin, kun talouskasvu ja hyvinvointi vahvistivat toisiaan”.
He muistuttavat myös, että ”näitä hyviä kehiä on kannatellut osaltaan kolmikantainen sopiminen työehdoista, konsensuksen rakentaminen talouden ja politiikan eliittien kesken ja lainvalmistelu laajapohjaisissa komiteoissa”.
Näistä katajaisen kansan yhteisistä ponnistuksista ovat rikkaimpien kansalaisten nykyisetkin rikkaudet suurelta osin peräisin.
Tämä näyttää unohtuneen niiltä rikkaimmilta, jotka ovat sokaistuneet kuvittelemaan omia suuria tulojaan ja varojaan ainoastaan oman ylivertaisen nerokkuutensa hedelmiksi.
Tällainen omahyväinen tulkinta ei ole pelkästään harhainen vaan se on huolestuttava – ja oireilee yhteiskuntaa repivän vastakkainasettelun jyrkkenemistä.
Historian varoitukset näyttävät unohtuneen
Kantolan ja Kuuselan kanssa on helppo päätyä yhteiseen huoleen:
”Yhteiskunnan kannalta ei herätä erityisesti toiveita, jos menestyneimpien eliittien ajatuksia hallitsee pessimismi muuta yhteiskuntaa ja muita ryhmiä kohtaan.
Pessimismi...voi johtaa entistä turvattomampaan yhteiskuntaan, jossa sosiaalinen liikkuvuus tyrehtyy ja moraaliselle tulilinjalle joutuneet ihmiset kokevat tulevansa leimatuiksi.”
Kirjan haastatteluista välittyvä kuva omahyväisestä ja ahneesta talouseliitistä on mahdollista tulkita jopa luokkasotaan yllyttäväksi tahattomaksi provokaatioksi.
Siksi haastatteluiden perusteella voi herätä kysymys, ovatko suomalaiset rikkaat paitsi omahyväisiä ja ahneita myös typeriä.
Euroopan tai muunkaan maailman historiasta ei näytä jääneen mieleen lukuisat varoittavat esimerkit vallankumouksista ja muista vallan vaihdoksista, joissa yleensä vähäosaiseen asemaansa tympääntynyt kansa aikansa kärvisteltyään lopulta syrjäyttää vallassa olevan eliitin.
Valta on aika ajoin vaihtunut hyvinkin vaihtelevissa oloissa ja vaihtelevin seurauksin. Toisinaan vaaliuurnilla mutta aika ajoin myös kaduilla. Sekin on vaihdellut, onko eliitti menettänyt vain asemansa vai myös varallisuutensa tai jopa henkensä.
Muualla äänenpainot jo muuttuneet
Maailman rikkaimpien rikkaiden suurvallassa Yhdysvalloissa talouseliitti näyttää jo oivaltaneen, että pelkästään ennestään rikkaiden rikastuttamiseen keskittymällä voi lopulta päätyä vaikeuksiin.
Vasta pari viikkoa sitten kohtalaisen suuri ja laaja-alainen joukko Yhdysvaltain rikkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia suuryritysten pääjohtajia ja suuromistajia lupasi yhteisellä julkilausumalla ryhtyä yhteiskunnallisiksi vastuunkantajiksi.
Julistajat lupaavat vastedes edistää pelkkää omistaja-arvoa laajempia yhteiskunnallisia arvoja. Osakkeenomistajien ja johtajien rikastuttamisen ohessa on tarkoitus pitää huolta työntekijöistä, ympäröivästä yhteiskunnasta ja ympäristöstä.
Toki lupaajat ovat jo omat miljoonansa ansainneet, joten heillä on varaa ryhtyä harrastamaan yleishyödyllisiä hankkeita.
Ehkä Suomenkin rikkaimmat keksivät jonkin vastuulliselta vaikuttavan kampanjan sen jälkeen, kun koossa on kylliksi miljoonia. Tai kun valta maassa on lipsahtanut kyllin arvaamattomiin käsiin.
