50-luvulla töitä vaikka keksittiin ja työnvieroksujat vietiin ”pinnarileirille” - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

50-luvulla töitä vaikka keksittiin ja työnvieroksujat vietiin ”pinnarileirille”

Jos inspiraatiota työttömyyden vähentämiseksi etsitään historiasta, sieltä löytyy monenlaista viritelmää. ”Lapiolinja” vallitsi pitkään.

1.9.2019 7:10 | Päivitetty 1.9.2019 13:26

Antti Rinteen (sd) hallitus asetti itselleen kovat tavoitteet. Hallitusohjelmansa mukaisesti hallitus on ”vahvasti sitoutunut 75 prosentin työllisyystavoitteeseen”. Vuoteen 2023 mennessä työllisten määrän pitäisi tavoitteen mukaisesti kasvaa noin 60 000 henkilöllä.

On tullut harvinaisen selväksi, että ilman kohenevaa työllisyyttä moni hallituksen lupauksista saattaa jäädä toteutumatta. Pelkästään työllisyydessä on kiinni 1,9 miljardin tulot, joilla on tarkoitus rahoittaa erinäisiä menoeriä. Tästä tuore hallitus onkin jo ehtinyt saada kritiikkiä.

Pääministeri Antti Rinne.­

Vaativa tehtävä päätettiin jo hallitus­neuvottelujen aikana antaa kolmi­kantaiselle työ­ryhmälle. Työmarkkina­järjestöt, eli käytännössä EK, SAK, STTK, Akava ja Suomen Yrittäjät, sekä ministeri­työryhmä etsivät yhteistyössä ratkaisuja työllisyyden ongelmiin.

Ratkaisuja toivotaan löytyvän jo ennen syyskuun puolivälin budjettiriihtä. Tai työministeri Timo Harakkahan toivoi Helsingin Sanomien haastattelussa avauksia jo elokuun puoliväliin mennessä. Kiirehän tässä tulee. Hallitusneuvotteluissa esitellyistä ilmiöpöydistä ei ole enää tietoakaan.

Seitsemän kolmikantaista työryhmää aloitti työnsä elokuun puolivälissä.

SAK:n Jarkko Eloranta totesi Ilta-Sanomille toukokuussa, ettei muutamassa kuukaudessa ehditä kehittää juurikaan uusia keinoja.

– Ratkaisuja täytyy löytyä sellaisista keinoista, jotka ovat jo aikaisemmin olleet keskusteluissa ja pohdiskeluissa.

Vilkaistaanpa siis niitä keinoja, joita Suomen työvoimapolitiikassa käytettiin ennen nykyisen kaltaista massatyöttömyyttä. Josko sieltä löytyisi ratkaisuja pulmiin.

Autonomiasta alkaen pukkasi lapiolinjaa

Suomessa on historian aikana tehty paljon kokeilevaa työvoimapolitiikkaa. Etenkin viime vuosikymmenten aikana on toteutettu erilaisia muutaman vuoden hankkeita, joita on kohdistettu esimerkiksi vain yhden kunnan alueelle.

Hyvänä esimerkkinä viimeisimmistä kokeiluista on Paltamon kunta, jossa toteutettiin täystyöllisyyskokeilu alkaen vuodesta 2009. Jokaiselle Paltamon työttömälle osoitettiin palkkatyösuhde, jos hän pystyi työkykynsä vuoksi tekemään töitä vähintään 4 tuntia ja 45 minuuttia päivässä.

Lopputulos: muodostettiin 428 työsopimusta, joista 102 pitkäaikaistyöttömille. Työllistyminen hankkeeseen synnytti sosiaalisia suhteita ja säännöllistä elämänrytmiä. Työkunnon ylläpito, itseluottamus ja luottamus yhteiskuntaan vahvistuivat, alkoholin käyttö ja tupakointi vähenivät, usko tulevaisuuteen parani ja ulosotot vähenivät.

Suomessa, kuten muuallakin Pohjoismaissa, on aina annettu valtiolle ja kunnille merkittävä vastuu työllisyyden edistämisestä. Jos töitä ei ole ollut tarjolla, on työttömiä ohjattu erilaisiin valtiovallan käynnistämiin hankkeisiin.

 Suomessa, kuten muuallakin Pohjoismaissa, on aina annettu valtiolle ja kunnille merkittävä vastuu työllisyyden edistämisestä.

Aina autonomian ajasta 1960-luvulle asti mentiin niin sanotulla lapiolinjalla, mikä tarkoitti sitä, että työttömien panoksella rakennettiin merkittävä osa tieverkostoa.

Valtion vastuu työllistämisestä on ollut kirjattuna perustuslakiinkin. Vuonna 1919 säädetyssä hallitusmuodossa todetaan toisen luvun kuudennessa pykälässä, että ”kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa”. Käytännössä se tarkoitti sitä, että täystyöllisyystavoitteen vallitessa oli valtion vastuulla luoda kaikille mahdollisuus tehdä töitä.

Muodosta luovuttiin 1900-luvun lamojen seurauksena. Nykyisessä vuoden 2000 perustuslaissa todetaan, että ”julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön”.

Maasta saat sinä elannon

Suomessa ei vielä 1800-luvullakaan ollut mittavia pääomavarantoja, sillä suurella osalla kansalaisista elanto oli kiinni maapläntissä. Pelloksi kelpaavaa maata ja metsää harvaan asutussa maassa riitti ja sitä jaettiin osiin, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus saada elantonsa maasta.

Yksi ensimmäisistä merkittävistä ilmentymistä maatalous- ja asutustoiminnan käyttämisestä työllistämisen välineenä löytyy jo 1600-luvulta, kun Suomi oli vielä Ruotsin vallan alla. Kuningaskunta perusti ruotuväkijärjestelmän, jonka tarkoituksena oli ylläpitää mahtavan suurvallan armeijaa.

Suomenkin alueella olevien maatilojen piti muodostaa ryhmiä, joista kukin kustansi yhden sotilaan armeijalle varusteineen ja aseineen. Ruodun piti järjestää sotilaalle torppa ja tilkku maata viljeltäväksi. Näin sotilaan perhe sai elantonsa.

Maatalous oli pitkälle 1900-lukua varsin olennainen osa suomalaista työllistämispolitiikkaa. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen suoritettiin torpparivapautus ja tiloja jaettiin pienempiin osiin. Pienviljelijäprojektin seurauksena vuoteen 1930 mennessä lähes 80 000 torpparia ja mäkitupalaista oli saanut oman tilansa.

Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin pienviljelyä tuettiin erityisesti työllistävänä toimenpiteenä, vaikka muualla länsimaissa vastaavanlainen toiminta väheni.

Palkka hujahti nautintoaineisiin

1960-luvulle asti Suomen työvoimapolitiikassa oli valloillaan jo J.V. Snellmanin ajoilta kumpuava ajatus siitä, että taloudellinen turva edellytti työntekoa. Paitsi tietenkin niille, joilla oli mahdollisuus ammattiliittojen tarjoamien työttömyyskassojen turvin viettää joitain työttömyysjaksoja. Valtio on tukenut kassojen toimintaa jo vuodesta 1917.

Valtio järjesti kassojen ulkopuolisille työttömille hätäaputöiksikin kutsuttuja työllisyystöitä, joiden perinne istutettiin Suomeen jo autonomian aikaan. Tämän lapiolinjaksi kutsutun linjan säilyttäminen pitkälle 1900-luvun puolivälin jälkeen oli poikkeuksellista Euroopassa.

1960-luvun lopulta olevassa kuvassa työllisyystyömiehet ovat tienrakennuspuuhissa Suomussalmella.­

Monet poliitikot vierailivat työttömyystyömailla. Vuonna 1958 Tarvon työmaalla vieraili työministeri Olavi Lindblom (sd). Ministeri on kuvassa toinen oikealta.­

Vuoteen 1948 asti työvoimapula oli työttömyyttä suurempi ongelma. Työttömyystöissä olevat laskettiin tilastoissa työttömiksi.

Työstä ei voinut kieltäytyä, sillä sitten menetti oikeutensa työttömyystöihin, eli työttömyysturvansa. Työttömien panoksella rakennettiin teitä, ojia, kuivattiin soita, kunnostettiin uittoväyliä ja tehtiin metsänparannustöitä.

Työllisyystöistä saattoi saada tavallisesti palkkaa noin 80 prosenttia markkinapalkasta. Lapiolinjalaisen keskiansio vuoden 1954 alussa oli 133 markkaa tunnissa, kerrotaan Tampereen yliopiston historian lehtorin Marko Nenosen teoksessa Lapiolinjalla – Työttömät pakkotöissä 1948–1971.

Summa vastasi keskimääräisen tehtaalaisnaisen palkkaa, eli sitä ei pidetty kovinkaan hyvänä. Lisäksi erityisissä tapauksissa palkkaa oli mahdollista maksaa vielä minimipalkkaa vähemmänkin.

Siihen aikaan pullo Koskenkorvaa maksoi 500 markkaa, litra maitoa 26 markkaa, kilo kahvia 700–1000 markkaa ja tupakka-aski 60–70 markkaa.

Siirtotyömaalaisten palkkapäivinä Koskenkorva oli huudossa.­

Savukeaskeja vuonna 1975.­

”Se ol aika raskasta hommoohan se pilneessin vitosen heiluttelu kyllä. Se ol vielä aika heikko se taksa, kun seitkytäviis markkoo ol se kuution luonti, että niitä piti luuva niitä kuutioita, jos meias niinku palakoille siinä.

Siihen aikaan neljä miestä ol meijännii porukassa, se ol joka tunti neljä kuormoo tunnissa, neljä autoo ajo ja joka päivä tunti kuorma. Kakskytänelejä kuutioo mieheen ol se päiväurakka luuva sitä sorroo.”

Näin kommentoi Nenosen haastattelema työllisyystyöläinen ansioitaan ja työtahtia. ”Pilneessin vitosella” haastateltava tarkoittaa rukkasia ja lapiota, jotka olivat jokaisen työllisyystyöläisen perustarvikkeet.

Valtion lisäksi kuntien vastuulla oli järjestää erilaisia rakennushankkeita työllistääkseen työtöntä kansaa. Usein valtiolta saatiin rahoitusta näihin hankkeisiin ja kunnat käyttivätkin työttömyyttä myös korostetusti syynä saadakseen hankerahaa kaikenlaisiin pikkuprojekteihinsa.

Kuntia ohjattiin ajoittamaan järjestämänsä työttömyystyöt aina pahimpien työttömyyspiikkien aikaan, eli yleensä talville, kun maataloustöitä ei ollut. Ongelmana oli se, että tietyöt jäivät sitten kesän korvalla kesken, kun työttömyystyömaat suljettiin maanviljelystöiden ajaksi.

Ja sitte ku olis ollu hyvä tehä kesällä, niin ne aina kesällä pistivät työmuat kiinni. Että mikähän se lie siinä ollu se järjestys?”

Työt jätettiin kesken ja työmaalta siirryttiin seuraavalle myös silloin, kun vastaan tuli tilanne, jossa olisi tarvittu koneita. Niitä ei joko ollut, tai jos oli, niitä ei ainakaan saanut käyttää. Vuoden 1957 lopussa keskeneräistä maantietä oli yhteensä 3 000 kilometriä.

Talvisin seisovilla tietyömailla työttömät laitettiin lapioimaan lunta siltä varalta, että joku haluaisi ajaa vaikkapa traktorilla keskeneräistä tietä pitkin. Harvassa olivat nämä ajelut.

Parakeissa rettelöitiin ja ryypättiin

Vielä 1940-luvulla työttömyystöitä järjestettiin sinne, missä työttömät olivat. 1950-luvulla tilanne käännettiin päälaelleen – työttömät siirrettiin sinne, missä työt olivat.

Siirtotyömaiksi kutsuttuja työllisyystyömaita perustettiin painotetusti Etelä-Suomeen, jossa erityisesti tietöihin tarvittiin runsaasti lisätyövoimaa. Siirtotyöläiset asutettiin parakkileireihin, joissa olot olivat vähintäänkin alkeelliset.

Pelkästään parakkileirien perustaminen loi työpaikkoja. Leireille tarvittiin esimerkiksi muonittajia ja halonhakkaajia, sillä haloilla pidettiin parakit lämpiminä. Muutama mies saatiin kiinnitettyä myös tulenvahtimishommiin, eihän tuli yksikseen voinut loimutella.

Porvoon Kilpilahdella sijainnut Nesteen siirtotyömaa. 1950-luvulla siirtotyömaita perustettiin etenkin Etelä-Suomeen.­

Porvoon Kilpilahdella, eli Sköldsvikissä sijaitsi 1970-luvulla Nesteen siirtotyömaa. Parakin järjestyssäännöt oli kirjattu 14 kohdan listaksi.­

Huoneissa oli kerrossängyt ja sängyissä oljilla tai heinällä täytetyt paperi- ja kangaspatjapussit, tyynypussi sekä huopa. Hygieniasta pidettiin huonosti huolta, jos ollenkaan.

”Vuan sieltä kuuluu perseen pauke siellä ja kuorsuu hiorvee, ukko rytisöö mikä millai lailla. Ja sitten se haju, se on mahoton talavella, kun reijät kiinni. Tietäähän, kun tämmösessä pikkusessa kuustoista ukkoo ja kakskerrossängyt, siinä hajut on.”

Hernekeitto oli suosittu ruokalaji siirtotyömailla.

Rettelöintiäkin työmailla esiintyi. Aivan tavallista oli myös se, että työttömyystyöläinen saattoi kadota viikon ryyppyreissulle. Takaisin töihin palattiin kun matti alkoi hiipiä kukkaroon.

Työmailla rauhattominta aikaa olivat tilipäivät, jotka osuivat yleensä kahdelle lauantaille kuussa. Silloin mailla tarvittiin poliiseja rauhoittelemaan melskettä. Monella meno äityi häiriköintiin.

Ja levisivätpä levottomuudet työmailta myös matkoille kotipaikkakunnilta työmaalle. VR joutui pyytämään jopa sisäministeriöltä apua, jotta juniin saataisi tarpeeksi poliiseja hillitsemään työmiesten aiheuttamia järjestyshäiriöitä.

Suurin osa työttömyystyömaiden miehistä eli kuitenkin rauhallista elämää. Osalla ei myöskään olisi edes ollut varaa juopotteluun. Muutama rähinöitsijä saattoi kuitenkin pilata koko porukan maineen. Juopottelu ja rähinöiminen saattoi johtaa potkuihin.

1950-luvulle asti työnvieroksujille, eli ”pinnareille” tai ”hamppareille” järjestettiin omia ”pinnarileirejä”. Leirille päätyi, jos työllistävät viranomaiset totesivat työttömän olevan toivoton tapaus työllistää. Leireille joutuneita halveksuttiin ja työttömän leirille saattoi viime kädessä poliisi.

”Älä kuseskele nurkkiin” luki espoolaisen siirtotyömaan parakin seinässä.­

Raavas mies taisteli konetta vastaan

1950-luvulla ynnättiin numeroita yhteen ja todettiin, että työttömyystöiden tuottaminen ei liiketaloudellisessa mielessä ollut millään tasolla kannattavaa. Koska tavoitteena oli työllistää, salli ohjeistus, että työ sai tulla normaalia kalliimmaksi, koneiden käyttöä voitiin rajata ja työmaille otettiin kaikki työvoimaviranomaisten lähettämät, ammattitaitoon katsomatta.

Uskomatonta, mutta totta on, että suuri osa tietöistämme suoritetaan samoilla välineillä, joita käytettiin Via Appian rakennusvaiheissa yli 2 000 vuotta sitten

Nenosen haastattelema henkilö viittaa kommentissaan Roomasta etelään vievään Appiuksen tiehen, jonka roomalaiset sotilaat rakensivat vuosina 312–240 ennen ajanlaskumme alkua.

Työmailla miehet lapioivat sora-, hiekka- ja jopa kivikuormia hevosten vetämille rattaille aikana, jolloin työtä tehostavia koneitakin olisi ollut tarjolla. Monen työllisyystyöläisen terveys ei tällaista kestänyt. Tämän seurauksena moni kärsi vanhempana esimerkiksi selkävaivoista.

Myös työmaille töitä johtamaan palkatut insinöörit saivat tarpeekseen tehottomuudesta ja herrojen konevihasta. Nokkelat insinöörit järjestivät kilpailuja. Mies vastaan kone. Yllättäen miesvoima jäi koneille aina toiseksi.

Työttömyystyöt saattoivat arvioiden mukaan säästää tuhansia perheitä puutteelta, mutta ne eivät vaikuttaneet pidemmällä aikavälillä elintason paranemiseen. Työttömiä tyhjäntoimittaminen otti pattiin. Koska oma työ koettiin hyvin merkityksettömäksi, myös olo oli merkityksetön. Työllä oli valtava merkitys ihmisten oman arvon tunteeseen.

Politiikassa päädyttiin usein lyhytnäköisiin ratkaisuihin, sillä työttömyydestä haluttiin eroon välittömästi ja onnistuneista toimista meriitti omaan poliittiseen ansioluetteloon.

1950-luvun alun pääministeri Urho Kekkonen rakennutti kotiseuduilleen Kainuuseen niin sanottuja ”kekkosteitä” yhteensä 250 kilometriä alkaen vuodesta 1952. Kainuu kärsi silloin työvoimapulasta, sillä alueen metsätalous veti hyvin.

 Työttömyydestä haluttiin eroon välittömästi ja onnistuneista toimista meriitti omaan poliittiseen ansioluetteloon.

Siispä Kainuussa tienrakennukseen laitettiin vangit. Tempauksessa kävi kuitenkin vähän hassusti, kun Kainuun työvoimapula kääntyikin kiihtyväksi työttömyydeksi. Koska maakunnan teille oli jo rakentajat, eli vangit, kiikutettiin alueen työttömät siirtotyömaille satojen kilometrien päähän etelään.

Pääministeri Kekkonen sai kuitenkin urakasta hyvää julkisuutta käyskenneltyään Kainuun metsiköissä osoittamassa tuleville teille paikkoja.

Työttömien asiaa ajettiin oma lehmä ojassa

Uusiin ratkaisuihin ei päädytty vielä 1950-luvulla, vaikka työttömyydestä kehkeytyi todellinen poliittinen kuuma peruna vuosikymmenen lopulla. Työttömyys kasvoi kasvamistaan, mutta valtiolla ei huonon rahatilanteen takia olisi oikein ollut varaa järjestää työttömille uusia työttömyystyömaita.

Poliittinen kriisi syntyi, kun hallitus kaatui kahdesti vuonna 1957. Tilalle perustettiin virkamieshallituksia, joista ensimmäisen työministerin salkun otti SAK:n entinen puheenjohtaja Aku Sumu. Ensitöikseen Sumu määräsi, että työttömyystyömailta tuli heivata kaikki koneet ja viedä työttömiä lapiomiehiä tilalle.

Eivät auttaneet Sumunkaan toimenpiteet, vaan hallitus kaatui jälleen. Uudet eduskuntavaalit järjestettiin vuonna 1958. Vaaleissa SKDL sai eniten paikkoja, yhteensä 50. SKDL:n eduskuntaryhmä teki työttömyydestä välikysymyksen marraskuussa 1958.

SKDL:n vallan kasvua pelättiin hallituksessa ja puolue päätettiin hiljentää työllisyyden täsmäkeinoilla. Hallitus ilmoitti välittömästi tie- ja vesirakennushallitukselle, jota myös vesi-valtioksi kutsuttiin, että kaikki työttömät oli heti otettava töihin.

Tämän seurauksena tie- ja vesirakennuslaitoksesta tuli maaliskuussa 1959 hetkellisesti Pohjoismaiden suurin työnantaja. Se työllisti yhteensä 51 400 henkeä, joista 32 500 oli suoraan kortistosta.

Työtä tai koneita tekijöille ei kuitenkaan ollut. Työmaa oli tehoton ja joutilaat työmiehet lapioivat ajankulukseen lunta ja polttivat risukasoja. Sekin toisinaan ihan hyödyllistä, sillä työmaiden tieltä oli korjattava metsää.

Erityisesti nuorten työttömyydestä pyrittiin ottamaan yliote vuoden 1957 työllisyyslaissa, jossa säädettiin, että kolme kuukautta kortistoon ilmoittautuneena olleelle alle 20-vuotiaalle nuorelle olisi löydettävä työ- tai harjoittelupaikka kuuden kuukauden ajaksi. Valtio kuntien kanssa yhteistyössä ei siis yksinkertaisesti antanut nuorten jäädä työttömäksi. Jos töitä ei ollut, niitä keksittiin.

Presidentti Kekkonen julistaa hätätilan

Myöhempiin rakennus­hankkeisiin valtio haki lainoja esimerkiksi Maailman­pankilta. Raha oli halpaa, mutta sen mukana tuli ehtoja: työt oli tehtävä parhaimpien teknisten ja liiketaloudellisten periaatteiden mukaan ja hankkeet oli kilpailutettava.

Miesvoimavoittoiselle lapiolinjalle tuli piste ja ovet aukesivat myös ulkomaisille yrityksille.

1960-luvulla tehtiin Suomen työvoimapolitiikassa suurin uudistus ehkäpä jopa sataan vuoteen. Uudessa työttömyyskorvauslaissa ei luovuttu täysin sen vastikkeellisuudesta, mutta edeltävän työsuorituksen sijaan painopistettä siirrettiin siihen, että työtä oli tarjottaessa otettava vastaan.

Näkemyksen keskiössä oli, että työttömyys johtuu työn puutteesta eikä siitä, että työtön ei haluaisi tehdä töitä. Lähtökohtana pidettiin myös sitä, että jokaisella tulisi olla vapaus valita itselleen eniten kiinnostava ammatti.

Alkaa kuulostaa tutulta, eikö?

Vuonna 1969 ammatillinen koulutus rinnastettiin työhön ja koulutuksesta kieltäytymisestä menetti oikeuden työttömyysturvaan. Nykyisen kaltainen työministeriö perustettiin vuonna 1970 työvoimaministeriön nimellä. Työttömyys kasvoi kahdesta prosentista kuuteen.

Vielä 1970 pitkäaikaistyöttömäksi laskettiin, jos oli ollut työttömänä yhtäjaksoisesti yli kaksi kuukautta. Nykyään pitkäaikaistyöttömyyden raja on 12 kuukautta.

 1970-luvulla noin 60 000 työtöntä oli aikaansa nähden tavatonta.

Lapiolinjasta siirryttiin rahalinjaan vuonna 1971, mistä alkaen kaikilla oli oikeus työttömyyden aikaiseen rahalliseen korvaukseen.

Rahalinja ei saavuttanut työttömien keskuudessa välitöntä suosiota, sillä työtä, ahkeruutta ja erityisesti miesvoimaa osattiin arvostaa. Työväenliikkeen perinteeseen kuului saumattomasti myös ylpeys siitä, mitä omin käsin saattoi tehdä. Ajateltiin, että työläiset puurtavat, mutta isot herrat loisivat.

”Chillailulle” ei ole varaa nyky-Suomessakaan, linjasi pääministeri Antti Rinne Säätytalolla kesäkuun puolivälissä järjestetyn työllisyysseminaarin päätöspuheenvuorossaan.

Vain muutaman vuoden päästä tästä, vuonna 1974, otettiin yhteiskuntapolitiikassa täystyöllisyys keskeiseksi päämääräksi. Vuoden 1973 öljykriisin vaikutukset ulottuivat Suomeenkin ja olivat osasyynä kasvaneeseen työttömyyteen. 1970-luvulla noin 60 000 työtöntä oli aikaansa nähden tavatonta.

Laman myötä myös paljon työllistävällä rakennusalalla oli hieman hiljaisempaa. Työttömiksi jääneet kiersivät rakennustyömaalta toiselle heti aamulla töiden toivossa. Työvoimatoimistoissa oli avoimia paikkoja tarjolla, mutta todellisuudessa paikka oli saattanut jo täyttyä ennen kuin työkkärin kautta paikan saanut ehti työmaalle.

Millä tahansa mittarilla mitattuna tuo 60 000 työtöntä tarkoitti yhteensä korkeintaan kahta prosenttia työkykyisestä väestöstä. Lukema oikeuttaisi nykypäivänä voitontansseihin, mutta silloisessa eduskunnassa alettiin hermostua. Työttömyyslukujen ennustettiin nousevan ja niin ne tekivätkin.

Asiaan tarttui kukas muukaan kuin presidentti Urho Kekkonen. Kekkonen asetti maalle hätätilahallituksen, jonka johtoon istutettiin Martti Miettunen. Varsinaiseksi menestykseksi ei hätätilahallituksen toimia voi kuvailla, vaikka pitkäaikaistyöttömyydestä päästiin kertaheitolla vuonna 1975.

Silloin kaikille 12 kuukautta työttömänä olleille taattiin koulutusta, työtä tai työllistämistoimia. Kaikki noin 3 000 pitkäaikaistyötöntä saatiin näin hävitettyä tilastoista.

Martti Miettusen II hallitus presidentin esittelyssä vuonna 1975.­

Koko työttömän kansan presidentti

Lamasta toiseen rämpinyt Suomi saavutti nykyisenkaltaisen työttömyystason 1990-luvun laman jälkeen. Kaikenlaiset temput ja viritykset eivät enää toimineet, kun alettiin puhua massatyöttömyydestä.

Presidentti Martti Ahtisaari valittiin virkaansa työttömyyden näkökulmasta kinkkisessä tilanteessa, sillä 1990-luvun alun lama painoi edelleen Suomen työllisyyslukuja alas. Ahtisaarta pidettiin ennen vaaleja työttömien puolestapuhujana ja hän lupasikin, että työttömyysturvaa alettaisi kehittää, jos hänet valittaisi.

Eräänlaisesta sitoutumisesta työttömien asioihin kertoo ehkä myös se, että Ahtisaari osallistui Helsingin työttömien vaalitenttiin, mutta vastaehdokas Elisabeth Rehn loisti poissaolollaan. Tai kuten Työttömien keskusjärjestön Karenssisanomissa julistettiin: ”Rehnillä oli tosiaan tärkeämpää tekemistä: hän lenteli liikemiesten suihkukoneella sirkustilaisuudesta toiseen Jääkärien marssin tahdissa”.

Martti Ahtisaari voitti presidentinvaalit vuonna 1994.­

Ahtisaari laittoi pian valintansa jälkeen vuonna 1994 Matti Pekkasen johtaman työryhmän pohtimaan monipuolisia ja tehokkaita ratkaisuja työttömyyden hoitoon.

Ahtisaari antoi Pekkasen työryhmälle kolme kuukautta aikaa laittaa työllisyys kuntoon. Työryhmän pääehdotukset keskittyivät kasvuajatteluun, valtion menojen rajoittamiseen, kilpailukyvyn parantamiseen, henkilöverotuksen keventämiseen ja pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden vähentämiseen.

Työryhmän tavoitteena oli saada työttömien määrä laskemaan yli 400 000:sta alle 200 000:een vuoteen 2000 mennessä. Työttömyys kääntyikin laskuun, mutta tavoitteeseen ei ylletty. Vasta 2007 työttömien määrä laski alle 200 000:n.

Pekkasen työryhmä haki inspiraatiota lapiolinjasta – työryhmän tukityöllistämisidea nähdään lapiolinjan jatkeena. Toisaalta työryhmän nähdään olleen ensimmäinen askel kohti nykyaikaisempia ratkaisuja työllisyyden hoitamisessa.

Historia opettaa, mutta kannattaako siitä ammentaa?

1990-luvun lamasta eteenpäin Suomi on elänyt työttömyyden näkökulmasta massatyöttömyyden aikakautta. Varsinaisia vippaskonsteja tai muita temppuja työllisyysasteen nopeaksi nostamiseksi ei ole.

Vielä 1990-luvun puolivälissä lapiolinjaa elvytettiin uudessa muodossaan tukityöllistämiseksi nimitettynä. Vuonna 1997 haluttiin päästä eroon tästä lama-ajan tukipolitiikasta. Panostettiin vahvasti omatoimiseen työnhakuun.

Talouskasvuun vahvasti nojaavan työvoimapolitiikan rinnalle ja osittain sitä korvaamaankin on tullut aktiivinen työvoimapolitiikka, jossa pyritään keskittymään suoraan työllisyyteen vaikuttaviin keinoihin.

Varsinaisia täsmäkeinoja nykyajan työttömyyteen ei ehkä historiasta löydy, mutta yhden asian menneistä työllisyystoimista voi hallituskin painaa mieleensä: lyhytnäköiset ratkaisut eivät kanna pitkälle.

Artikkelia varten on haastateltu historian dosenttia Marko Nenosta ja TEM:n neuvottelevaa virkamiestä Pekka Tiaista. Lisäksi artikkeliin on käytetty Marko Nenosen teosta Lapiolinjalla – Työttömät pakkotöissä 1948–1971 (2006), artikkeleita Jouko Kajanojan toimittamasta teoksesta Työllisyyskysymys (2018) sekä Heikki Räisäsen artikkelia Työvoimapolitiikan ajattelumallit ja käytännöt ovat eläneet eri sykleissä (2017).

Juttua korjattu 1.9. kello 13.20: Toisin kuin jutussa virheellisesti todettiin, työttömien määrä ei Pekkasen työryhmän toimien seurauksena laskenut alle 200 000:een vuonna 1994. Työttömien määrä ylsi tuohon tavoitteeseen vasta 2007, seitsemän vuotta tavoitteesta jäljessä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?