Taloustieteilijä Ulric Rudenschöld ei ollut metsätutkija, mutta silti hänen mieleensä oli hiipinyt huoli Suomen puuvarojen riittävyydestä. Alan teollisuus näytti laajentuneen metsien kestävän käytön äärirajoille ja jopa sen yli.”Nämä sahat kyllä tuovat hyvinvointia ja vaurautta maaseudulle, mutta ne vaarantavat metsien kehityksen. Monet sahat pysähtyvät lähivuosina, koska puuvarat eivät riitä”, Rudenschöld ennusti.
Kuulostaako tutulta? Ehkä, vaikka kysymys ei olekaan Kemiin suunnitellusta uudesta biotuotetehtaasta tai eduskuntavaalien alla käydystä keskustelusta saako Suomessa hakata 60 vai 80 miljoonaa kuutiometriä puuta vuodessa. Rudenschöld kammosi vesirattaalla pyöriviä raamisahoja, joita hän näki Porista Päijänteelle tekemillä matkoillaan vuosina 1738–41. Niiden puunkulutus oli hänen mukaansa niin valtavaa, että se on johtanut metsien liikakäyttöön Suomessa, kuten hän kirjoitti Ruotsin tiedeakatemian kustantamassa ”Tal om skogarens nyttjande och Vård”-kirjassa. (Keskustelua metsien käytöstä ja hoidosta, vapaasti suomennettu)
Ihminen näkee ympärillään sitä mitä haluaa, niin Rudenschöldkin. Hänen kotimaassaan Ruotsissa oli virinnyt huoli metsien loppumisesta. Puuta pitäisi ehkä alkaa tuoda valtakunnan itäosasta, mutta myös Suomessa metsät olivat loppumassa, tutkija päätteli.
Lauritsalan höyrysahan leimausmiehet metsän kimpussa 1900-luvun alussa. Vastoin yleistä luuloja Suomen metsävarat olivat tuolloin heikommassa kunnossa kuin ehkä koskaan vuosisatoja jatkuneen voimaperäisen hyödyntämisen jäljiltä.
Huoli metsien katoamisesta ei ollut uusi. Euroopan metsäisimmissä maissa Ruotsissa ja Suomessa oli pelätty metsien häviämistä ainakin 1600-luvulta saakka, jolloin 30-vuotisen sodan melskeissä Keski-Eurooppaan matkanneet ruotsalaiset maanomistajat näkivät, miten sikäläiset metsät olivat jo käyneet harvoiksi.
Kaskea elantonsa eteen polttavat suomalaiset olivatkin varsinaisia metsäntuholaisia. Arvion mukaan 1600-luvulla Suomessa kaskettiin metsiä, parasta tukkipuuta, 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on aika saavutus käsipelissä, ja sen rinnalla Kemiin kaavaillun uuden sellutehtaan lisäys Suomen kuitupuun käyttöön kalpenee. Kemin tehdas lisäisi Suomen kuitupuun käyttöä 4,5 miljoonaa kuutiometriä. Vähemmän kuin puolet siitä, mitä 1600-luvun suomalaiset kaskesivat.
Suomalaisen biotalouden ensimmäinen menestystuote tervanpoltto käytti sekin puuta ronskisti. Järeää mäntytukkia kuivatislattiin tervaksi noin 10 miljoona kuutiometriä vuodessa.
Kaskiviljely kulutti Suomen metsävaroja jopa 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa eli monin verroin enemmän kuin suurimmat sellutehtaat nykyisin.
Tervanpoltto kulutti Suomen metsävaroja miljoonia kuutiometrejä vuosittain 1700-luvulla. Pystyyn kolotut tervaspuut pihkottuivat vuosia, ennen kuin ne kaadettiin. Nykyisin tervahautoja poltetaan enää turistien iloksi, kuten tässä Oulun Turkansaaaren museoalueella.
Puun mittausta maastossa 1954. Mallia näyttää Enso-Gutzetin Vuoksenniskan piirin työnjohtaja Kalle Kiljunen, tupakka on ilmastoystävällisesti puisessa holkissa.
Suomalaisen biotalouden ensimmäinen menestystuote tervanpoltto käytti sekin puuta ronskisti. Järeää mäntytukkia kuivatislattiin tervaksi noin 10 miljoona kuutiometriä vuodessa.
Paikallisesti metsiä käytti runsaasti myös vuoriteollisuus, joka teki tukeista puuhiiltä Suomen rautaruukkien käyttöön. Ruotsissa rautaruukit olivat kuluttaneet metsävaroja vieläkin rankemmalla kädellä. Nykykatsannossa puuhiilellä sulatettu ja pelkistetty rauta olisi mitä suurinta ekoa, koska se on hiilineutraalia. Raudan ja teräksen valmistaminen kivihiilipohjaisella koksilla tuottaa neljänneksen maailman teollisuuden suorista kasvihuonekaasupäästöistä.
Kotitarvekäyttöön eli lämmitykseen ja rakentamiseen käytettiin puuta myös valtavia määriä, 12 miljoonaa kuutiota 1850-luvulla, jolloin moderni metsäteollisuus otti haparoivia ensi askeliaan. Kun koko puunkäyttö otetaan huomioon, 1900-luvun alussa metsiä hakattiin noin 50 miljoonaa kuutiometriä. Viime vuonna Suomessa hakattiin 77 miljoonaa kuutiota.
Vuosisadan alun tilanteeseen on muuan iso ero: nykyisin Suomen metsien kasvu lisääntyy joka vuosi 1,3 miljoonaa kuutiometriä, kun sata vuotta sitten metsien kasvu polki paikallaan tai kutistui. Julkisessa keskustelussa on jäänyt varjoon se asia, että metsäteollisuuden puukulutus ei ole kasvanut samaan tahtiin, mitä metsien kasvu.
Palataan vielä tarkkanäköisen talousmiehen Rudenschöldin saappaiden jäljille. Hän kulki kylistä ja kaupungeista toiseen ja näki, miten niiden lähistöltä puita oli hakattu ankaralla kädellä. Näkemänsä perusteella hän kirjoitti ensimmäisen yhtenäisen ja kattavan kuvauksen Suomen metsistä. Johtopäätös oli lohduton. Suomen metsät ovat matkalla kohti tuhoa.
1700-luvulla eläneen ihmisen pelolle metsien loppumisesta on nyt helppo hymyillä. On armeliasta muistaa hänen tehneen arvionsa sen perusteella, mitä näki valtaväyliä pitkin liikkuessaan. Mutta on meillä 2010-luvun ihmisillä myös houkutus tehdä vastaavia johtopäätöksiä metsien loppumisesta samalla metodilla vaikkapa junan ikkunasta maisemia katsellessaan tai mökkimatkalle ilmestyneen hakkuuaukon kokoa ihmetellessä. Päätehakkuu tutussa maisemassa helppo huomata, mutta metsävarojen hidasta kasvua on mahdoton nähdä.
Rudenschöldin käytössä ei ollut nykyistä mittauksiin perustuvaa tietoa metsien kasvusta. Aineistoja puuvarojen riittävyydestä on kerätty systemaattisesti Suomessa 1920-luvulta saakka. Tuorein valtakunnan metsävaroista tehty inventointi (VMI 12) osoittaa, että 1950-luvulla alkanut metsien kasvun kiihtyminen on ollut suurempaa kuin puun poistuma samaan aikaan. Poistuma pitää sisällään paitsi hakkuut, myös niistä jäävät tähteet ja luonnon monimuotoisuudelle tärkeät luontaisesti kuolleet runkopuut.
Hieman paradoksaalista on, että Rudenschöldin metsien tuhoksi ennustama sahateollisuus taisikin pelastaa Suomen metsät. Kun puutavaraa ryhdyttiin Suomesta viemään metsänsä hakanneisiin maihin, tukin hinta alkoi 1850-luvulla nousta. Siihen saakka lähes arvottomana pidetystä metsästä tuli resurssi, jota kannatti alkaa vaalia ryöstöviljelyn eli kaskeksi polttamisen sijaan.
Kun vesisahoista siirryttiin seuraavaan tekniikkaan eli höyrysahoihin, myös niiden pelättiin tuhoavan Suomen metsät. Kun lopulta niiden rakentaminen 1857 sallittiin, tuli Suomesta merkittävä sahatavaran vientimaa. Rohkaisu tähän tarvittiin ulkomailta. Saksalainen ylimetsäneuvos Edmund von Berg kutsuttiin Suomeen arvioimaan metsien tilaa.
Berg järkyttyi näkemästään, aivan kuten Rudenschöld sata vuotta varhemmin.”Suomessa löytyvät hoitamattomat, hävitetyt tahi poltetut metsät ovat saattaneet minun ylen surulliselle ja tuiki alakuloiselle mielelle”, von Berg kirjoitti raportissaan.
Lääkkeeksi tähän von Berg ehdotti kaskeamisen kieltämistä ja sahatavaran viennin vapauttamista. Metsien käytön suuntaaminen sahatavaran valmistuksen alkoi näkyä pian näkyä siihen asti Euroopan yhden köyhimmän maan syrjäisimmilläkin seuduilla.
Iijoen suuhun valmistui 1860 Suomen ensimmäinen höyrysaha. Sen pelättiin sahaavan Suomen metsävaroja niin tehokkaasti, että ensi alkuun se sai käydä vain 94 vuorokautta vuodessa, vaikka voimalaitteen puolesta saha olisi voinut toimia vuodet ympäriinsä.
Tuleva metsäomistaja, isoisäni isä Otto Salomonpoika Jaakkonen oli 1875 vasta 9-vuotias, kun Uusi Suometar -lehti kävi niillä seuduin raportoimassa uudeksi rikkaudeksi nousseiden metsien käyttöä. ”Jywäskylästäkään ei kohta löydy muita miehiä kuin tukkilaisia, ylhäisiä ja alhaisia, joista erittäinkin kansankokousten aikana owat ravintolapaikat täytetyt. Toden totta huomaammekin, mikä arwo meidän metsillämme olewan pitää,” toimittaja raportoi.
Ei olisi Uusi-Suometar lehden toimittaja voinut arvata, että niillä seuduin kasvaneista kuusista sahattuja lautoja tultaisiin 144 vuotta myöhemmin viemään maapallon toiselle puolelle. Nimittäin siellä tuo maaliskuun alussa kaadetusta 123-vuotiaasta kuusesta sahattu lautaerä nyt matkaa.
Konteissaan lautoja kuljettava jättimäinen Thalassa Doxa -alus oli purjehtinut maailman ehkä vilkkaimman merireitin 900 kilometriä pitkän Malalan salmen Sumatran saaren ja Malesian välissä niin sanotusti pimeänä. Alus oli käynyt 9. toukokuuta Sri Lankan pääkaupungissa Colombossa, mutta sieltä lähdettyä laivan kapteeni ei laittanut aluksen sijaintia paljastavaa transponderia päälle. Syy lienee edelleen alueella esiintyvä merirosvous.
Keskiviikkona 15. toukokuuta alus ilmestyi jälleen kartalle. Ruuhkainen Malakan salmi oli takana. Thlassa Doxa ajoi Tanjung Pelepasin satamaan Malesian etelärannikolla. Tanjungin satamaa paremmin tunnettu on salmen toisella puolella sijaitseva Singaporen kaupunkivaltio.
Tanjungin satamasta olisi autolla ajanut puolessa tunnissa legendaarisen Raffles Hotellin terassille siemailemaan ylihintaista Singapore sling -drinkkiä, mutta siihen Thalassa Doxan ukrainalainen kapteeni tuskin antoi lupaa. Tuskinpa laivan filippiiniläisellä miehistöllä olisi ollut edes mielenkiintoa moiseen.
Siellä laivan kontteja järjesteltiin. Otto Jaakkosen kuusesta sahattuja lautoja kuljettava vihreä kontti nostettiin ulos Thalassa Doxan ruumasta, koska konttiin kiinnitetty jäljityslaitteisto sai yhteyden satelliittiin. Hetken aikaa kontti oli Pulai-joen rannalle rakennetun sataman konttilaiturissa. Sitten yhteys katkesi eli kontti nostettiin takaisin laivan ruumaan.
Seuraavana iltapäivänä 16. toukokuuta Thalassa Doxa jo lähti ja ajoi kapean Singaporen salmen kautta Etelä-Kiinan merelle. Kiinalaisten etupihalla eivät merirosvot juhli. Niinpä laivan ja sen kyydissä olevan Otto Jaakkosen kuusesta sahatun lautatavaran kulkua saattoi taas alkaa seurata. Sitten jäljitin taas sammui.
Neljä päivää myöhemmin 20. toukokuuta alus oli saapunut Taiwanin eteläkärkeen Kaoshiungin sataman edustalle. Alus jäi redille ankkuriin ja ajoi yöksi satamaan. Siellä kontti purettiin laiturille, minne se jäi odottamaan siirtoa seuraavaan laivaan.
Sahatavara tuo tuloja suomalaisille 2010-luvulla, mutta 1800-luvun lopulla sahatavaran elintasoa kohottava vaikutus oli aivan eri luokkaa. 1870-luvulla voimakkaasti laajentuneen sahatavaravaraviennin tuoma vauraus asettui aikalaisille sitäkin merkittävämmäksi, kuin aikoja verrattiin kymmenen vuoden takaiseen suureen nälänhätään, joka oli tappanut kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä.
Maa ja sen kansa kansa vaurastuivat metsien käytöllä ennen kokemattoman paljon, mutta taloudellisesti turvatussa asemassa olevan taitelija-älymystön piirissä tunnettiin romantiikan hengessä huolta. Akseli Gallen-Kallela, valokuvaaja K.I. Inha ja Zahcharias Topelius olivat huolestuneita metsärahvaan suhteesta metsään. ”Nyt nykyajan julma kirves niittää kuin kuolonenkeli ja lakaisee suot, kankaat laaksot, Topelius runoili hakkuita vastaan suunnatussa tekstissä 1874.
Akseli Gallen-Kallela tunsi huolta metsien liikakäytöstä.
Sahateollisuuden vanavedessä hieman myöhemmin syntyivät puuhiomot ja selluloosatehtaat, jotka loivat hakkuiden yhteydessä saatavalle pieniläpimittaiselle puulle teollisen käytön. Sahojen ja sellutehtaiden yhdessäolo on jatkunut siitä saakka. Vaikka ne kilpailevat puuraaka-aineesta. kumpikin tarvitsee toisiaan. Ennen selluteollisuuden syntyä sahauksessa syntyville arvokkaille sivutuotevirroille oli vaikea löytää mielekästä käyttöä ja ne olivat lähinnä jätettä. Nyt sahojen haketusjäte menee sellutehtaille. Sahojen himoitsema järeän tukkipuun syntyminen metsiin edellyttää niiden harventamista. Tuo harvennuspuu puolestaan on sellutehtaiden raaka-ainetta.
2010-luvulla metsästä saataville tuotteille on löytymässä uutta käyttöä öljypohjaisten tuotteiden korvaajana. Selluteollisuudesta versova biotalous voi tarkoittaa lähivuosina metsien arvolle samanlaista piristysruisketta, mitä modernin sahateollisuuden synty oli 1860-luvulla. Silti asiassa nähdään samanlaisia metsien liikakäytön uhkia, millä aikanaan vastustettiin vesi- tai tai höyrysahojen yleistymistä.
1900-luvun alusta karttunut tutkimustieto on hälventänyt ikiaikaisen pelon metsien loppumisesta. Kun seuraamamme Otto Jaakkosen kuusi alkoi kasvunsa vuonna 1900, Suomen metsävarat olivat vähäisimmillään eli alle 1 500 miljoonaa kuutiometriä. Nyt Suomen metsävarat ovat 2 500 miljoonaa kuutiota.
Puuta on siinä välissä hakattu miljardeja kuutioita, mutta sitä on siitä huolimatta Suomen metsissä enemmän kuin koskaan. Silti keskustelu hakkuiden oikeista määristä ja toteutustavoista jatkuu. Nyt väitellään niiden vaikutuksista metsien monimuotoisuudelle ja hiilinieluille. Huoli metsistä ei katoa, sen kohde vain muuttuu.
