Kommentti: Viimeiset suomalaiset sikarit on kääritty – liki 200-vuotinen historia sammui - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kommentti: Viimeiset suomalaiset sikarit on kääritty – liki 200-vuotinen historia sammui

Julkaistu: 24.3.2018 17:33

”Suomalainen sikarinvalmistus on vetänyt viimeiset henkäyksensä. Eläköön siis sikari”, kirjoittaa toimittaja Juhani Tolvanen.

Suomalainen sikari sammui kuolonuneen Suomen juhliessa sataa itsenäistä vuotta. Suomalainen sikari hiipui pois kuin vuoteella levännyt kuningas tai tuhkakupin leveälle reunalle asetettu Mannerheimin Fältmarskalkens cigarr.

Suomi-sikari haipui, kun suomalaisen sikarituotannon viimeinen mohikaani Anne Rautio lopetti sikaritehtaansa Paraisilla. Siinä missä Jean Sibelius on suomalainen sikarimannekiini, Anne Rautio on ollut suomalaisen sikarin mannekiini. Häneen on suomalainen sikari henkilöitynyt viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen ajan, sillä Rautio vastasi aluksi Paraisilla Cigar Factory J. Sundqvistin tuotteista, kunnes koko yhden hengen tehdas muuttui Cigar Factory A. Rautioksi 2016.

Portino-sikarit rullattiin vauhdikaasti käsin.

Ennen Paraisia Rautio ehti olla vuodesta 1976 eli 22 vuotta Pietarsaaren tupakkatehtaalla viimeistellen siellä mm. suomalaisen sikarimaailman viimeistä legendaa, presidentti Kekkosenkin suosikkia Portino-sikaria. Portino, kuten lähes kaikki eurooppalaiset sikarit valmistettiin koneellisesti lähes loppuun asti: vain sikarien päällyslehti käärittiin käsin. Viimeisenä Portinoja valmistanut Anne Rautio pystyi viimeistelemään päivässä 255 näitä corona-kokoisia sikareita.

Kun Anne Rautio aloitti omien, täysin käsin käärittyjen sikarien valmistamisen Paraisilla, tahti oli tältä alan huippuammattilaiselta noin 25–30 sikaria päivässä. Ei siis ihme, että tämän suomalaisen sikarin joutsenlaulun nimi oli Grande Piano, musiikkitermi pianon (hiljaa) mukaisesti.

Rautio kävi erikseen läpi valmistamansa pikkusikarit.

Grande Pianojen rinnalla suomalaisen sikarin lopputaipaleella olivat mukana myös koneella kääräistyt pikkupianot. Ehtipä Rautio kääriä siinä sivussa Kai Linnilän Amanitalle myös isoja Jean Sibelius -sikareita.

Eurooppalaisen sikarin historia on aina ollut koneellisten sikarien historiaa pienistä pikkusikareista isompiin coronoihin asti.

 Sikari oli korvannut piipun Krimin sodan aikoina, piippu valtasi nautintoainemarkkinat 30-vuotisen sodan aikana.

Savuisten nautintojen historia on kutoutunut yhteen sotien kanssa. Sikari oli korvannut piipun Krimin sodan aikoina, jota ennen piippu oli vallannut nautintoainemarkkinat 30-vuotisen sodan aikana.

Ja sitten ensimmäinen maailmansota oli lähtölaukaus savukkeiden nousulle. Sikari oli Suomessakin yleisin tupakkatuote aina ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka kunnes savukkeet tulivat.

Suomen ensimmäinen tupakkatehdas perustettiin Turkuun 1731 ja arvellaan, että helsinkiläinen Henrik Borgström olisi valmistanut ensimmäiset suomalaiset sikarit 1830-luvun lopulla. Tupakkatehdas Rettig aloitti sikarien valmistuksen 1848.

Pari vuosikymmentä myöhemmin yksinomaan Pietarsaaren sikaritehtaalla oli jo parikymmentä erinimistä sikaria.

Paraisilla toimivan sikaritehtaan Anne Rautio valmisti yksin Piano-pikkusikareita sekä Grande Piano -sikareita.

Suomessa poltettiin 1800-luvun puolivälissä mm. seuraavia sikareita: La Puntualidad, Manilla, El Divan, India segar’s Havana Prima, Trabuquillos, La Fama, Rio Hondo, Helsingfors, Fennia, Kullervo, Medelfina, Ilmarinen, Hyvänmakuisia, Porthan, Kesti, Sampo, Itä-Suomi. Ja lähes jokaisella valmistajalla oli käytössä suosittu nimi Bruna Prima.

Tuo kiehtova latinalaisen eksotiikan ja suomalaisen kulttuurin kimara säilyi koko 1900-luvun: Ihanne, Radiosa, Lunch Havanna, Poika, Flor de Pinto, Ukko, Hidalgo jne. jne.

Mannerheimin ohella nimikkosikarinsa sai jo aiemmin Jean Sibelius (1926-1964) ja Väinö Tanner 80-vuotispäivänsä kunniaksi (1961).

Sikarien elävästä yhteydestä suomalaiseen kulttuuriin kertoo myös se, että mm. lehtori Pehr Stolpe, joka kustansi Aleksis Kiven näytelmän Yö ja päivä, myi tupakkatuotteita kirjakaupassaan 1860-luvulla. Samanlaista yhdistelmää harjoitti 1990-luvulla myös Cecil Hagelstam antikvariaatissaan.

1860-luku oli meillä sikarin kulta-aikaa, jota seurasi tuotannon valtaisa kasvu: 1800-luvun lopulla sikaritehtaita oli jo 22 ja huippuvuonna 1900 peräti 34 kappaletta. Raakatupakka tuli Ruotsin ja Saksan kautta Yhdysvalloista ja Karibialta.

Sisällissodan jälkeen tuli romahdus, mutta nopeasti 20-luvun alussa palattiin taas iloisesti kohoavan savun vuosiin.

Lamakausi 1930-luvun alussa vei uskoa sikareihin, mutta vuosikymmenen lopulla oltiin taas savun vauhdissa. Sotavuodet hankaloittavat raaka-aineen tuontia, ja hiljalleen sotien jälkeen ulkomainen tuonti alkoi kasvaa.

Tosin jo 1860-luvulla kauppaneuvos Victor Ek valittaa kirjeessään, että ”nirson pääkaupunkiyleisön parissa kehnompikin ulkomainen sikari voittaa hyvän kotimaisen”.

Suomalainen sikari ehti kuolla useammankin kuoleman.

Näin Pertti Nieminen 1989 runokokoelmansa Vaikka aamuun on vielä aikaa osiossa Miten minusta tuli sikarinpolttaja: ”La Tarragona, suomalaisen sikarin lippulaiva kuudenkymmenen vuoden ajan, kuoli huomaamatta pois täysissä voimissaan. Koko Euroopasta saa hakea sen vertaista. Suomalainen sikari on kuollut. Eläköön siis sikari. Å, å! Maan rikkain mies kartutti perintönsä häpeällisillä savukkeilla; häntä ei kiinnostanut buen gusto. Miten helposti aatelismies vajosikaan rahvaaseen!”

Gilbert von Rettigin (1928–1994) palveluksessa ollut Johan Sundqvist oli kolmen vuosikymmenen aikana mukana Rettigin matkassa mm. raakatupakan hankkijana Pietarsaaren tehtaalla sen katkeraan loppuun asti 1998. Silloin ruotsalainen Swedish Match osti tehtaan laitteistoineen ja lakkautti sen saman tien.

Sundqvist siirtyi loppuvuodesta 1998 Paraisille. Nyt sekin on historiaa, ja yksi osa suomalaisen teollisuuden vaiheista on loppunut.

Suomalainen sikari on kuollut. Eläköön siis sikari.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?