Näkökulma: Muistatko, mikä on EU:n tärkein tavoite? Se on nimittäin toteutunut - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Näkökulma: Muistatko, mikä on EU:n tärkein tavoite? Se on nimittäin toteutunut

Euroopan unionilla on kosolti talouden ja politiikan ongelmia, mutta on vielä juhlimisenkin aihetta: EU-maat ovat olleet yli 70 vuotta sotimatta keskenään, kirjoittaa Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri.

22.3.2017 6:01

Ensi lauantaina voi hyvällä syyllä lainata vanhaa toivorikasta sanontaa, jonka mukaan aurinko paistaa välillä risukasaankin.

Se on päivä, jolloin Euroopan unioni EU viettää epävirallisia 60-vuotisjuhliaan.

Lauantaina EU:n ja jäsenmaiden johtajat kokoontuvat Italian Roomaan sen kunniaksi, että siellä allekirjoitettiin 60 vuotta sitten niin sanottu Rooman sopimus. Se oli ensimmäisiä nykyisen EU:n ”käsikirjoituksia”.

Juhlan kunniaksi lienee paikallaan palauttaa mieleen, että EU on ainakin toistaiseksi onnistunut siinä alkuperäisessä ja edelleen kiistatta tärkeimmässä tehtävässään.

EU syntyi toisen maailmansodan raunioista, jotta samanlainen kauheus ei milloinkaan toistuisi.

Rooman sopimuksen ja sen jälkeen solmittujen muiden keskeisten EU:n sopimusten tärkein tarkoitus on alusta lähtien ollut estää Saksaa ja Ranskaa tai muitakaan jäsenmaita ryhtymästä uusiin sotiin toisiaan vastaan.

Toistaiseksi tuo tavoite on täyttynyt, ja nyt EU-maat ovat malttaneet olla sotimatta keskenään jo yli 70 vuotta yhteen menoon.

Tämä on pisin yhtäjaksoinen rauhan jakso sotaisten ja eripuraisten naapurusten kesken ainakin tuhanteen vuoteen ja mahdollisesti milloinkaan.

EU aloitti talousyhteisönä

Rooman sopimuksen virallinen nimi oli ”Sopimus Euroopan talousyhteisön perustamisesta” (Treaty establishing the European Economic Community).

Myöhempien suurten sopimuspakettien, kuten Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten, nimistä viittaus talouteen jäi pois, mutta EU:n alkuperäiset juuret ovat jäsenmaiden talouksien yhteensovittamisessa.

Jo ennen Rooman sopimusta syntynyt Euroopan teräs- ja hiiliyhteisö syntyi Ranskan aloitteesta pian sodan jälkeen. Sen tarkoitus oli estää Ranskaa ja Saksaa enää joutumasta sotaan ikiaikaisesta kiistakysymyksestä siitä, kumpi hallitsee Ruhrin teräs- ja hiilituotantoa.

Rooman sopimus vei talouden yhteistyötä ison askelen teräs- ja hiiliteollisuutta pidemmälle. Siitä alkoi yhteisten markkinoiden avaaminen ensin tavaroiden ja myöhemmin myös palveluiden, pääomien ja ihmisten vapaalle liikkumiselle jäsenmaiden välillä.

Talousyhteisön alkutaival oli pienten askelten varovaista hapuilua verrattuna nykyisen EU:n suurisuuntaisiin hankkeisiin. Se oli silti vuosikymmenten ajan enimmäkseen varsin onnistunutta ja pääosin suotuisaa hapuilua.

Erityisesti 1950- ja 1960-luvut olivat Länsi-Euroopassa historiallisen vahvan talouskasvun aikaa.

Toki suursodan raunioista alkanut jälleenrakentaminen ja Yhdysvaltain talousapu antoivat alkuvauhtia kasvulle, mutta talousyhteisön sisämarkkinoiden avaaminen ja muunlainen yhteistyö antoivat vielä enemmän kasvuvoimaa.

Ja mikä tärkeintä, talouden vahvistuminen ja hyvinvoinnin koheneminen olivat kenties vielä vahvempi tae rauhan säilymiselle kuin yhteinen turvallisuusuhka idässä.

Varhaisilla visionääreillä oli jalat maassa

Rooman sopimuksen allekirjoittajilla ja heitä seuranneilla EU:n johtajilla oli epäilemättä yhtä suuria tulevaisuuden suunnitelmia kuin nykyisillä EU-johtajilla.

Mutta heillä oli myös todellisuuden taju tallella.

Talousyhteisön johtajat hahmottelivat säännöllisin väliajoin rohkeitakin tulevaisuuden näkymiä, miten yhteisöstä vähitellen voisi kehittyä oikea Euroopan Yhdysvallat.

Mutta he käsittivät, että sellainen ei syntyisi kertaheitolla eikä välttämättä milloinkaan. Poliittisen arkitodellisuuden taju käy vaikeuksitta ilmi vielä 1970-luvulla laadituista EU:n tulevaisuuden suunnitelmista, kuten niin sanotuista Wernerin ja MacDougallin raporteista.

Ne hahmottelivat talousyhteisön ja -yhteistyön kehittämistä yhä tiiviimmäksi aina tulevaisuudessa häämöttävään yhteiseen rahaan asti.

Vaikka EU:n visionäärit pitivät jo 1970-luvulla suotavana pyrkiä yhteiseen rahaan ja yhteiseen raha- ja valuuttapolitiikkaan, he tekivät samalla täysin selväksi, että ensin on yhdistettävä talouspolitiikka ja keksittävä keinot tulonsiirtoihin yhteisen rahan jakavien maiden välillä.

He varoittivat yrittämästä pelkän rahaliiton perustamista ilman sen tueksi perustettavaa poliittista unionia, sillä pelkkä yhteinen raha johtaisi väistämättä juuri sellaisiin ongelmiin kuin viime vuosien eurokriisissä on tullut vastaan.

Sattumoisin 1970-luku ja vielä 1980-luku olivat heikon kasvun ja muunlaisten talousvaikeuksien aikaa, jota leimasivat inflaation karkailu ja valuuttamarkkinoiden rauhattomuudet.

Silloin EU-johtajat alkoivat varoituksista huolimatta ponnistella ensin tiiviiseen valuuttayhteistyöhön ja heti perään yhteiseen valuuttaan. He luottivat Jean Monnet´n neuvoon, jonka mukaan Euroopan kansoja on mahdollista yhdistää vain kriisien kautta.

EU:n 1980- ja 1990-luvut olivatkin alituisten talous- ja valuuttakriisien aikaa. EU-johtajat eivät kavahtaneet kriisejä sen enempää kuin varhaisia varoituksiakaan, vaan halusivat niistä huolimatta perustaa euron.

Euro vei talouden umpikujaan

Euromaat vaihtoivat kansalliset valuuttansa yhteiseen euroon tilivaluuttana vuoden 1999 alussa, ja käteiset setelit ja kolikot vaihdettiin vuoden 2002 alussa.

Mittava rahauudistus oli erittäin vaativa, mutta se oli teknisenä ja juridisena suorituksena jokseenkin täydellinen menestys.

Samaa ei voi sanoa eurosta talouspoliittisena suorituksena, vaikka ensin sekin näytti lupaavalta.

Euroalueen ensimmäinen vuosikymmen oli päällisin puolin taloudellinen menestys, jonka aikana euromaiden korot laskivat, talous kasvoi ja köyhimmät euromaat kuroivat kiinni rikkaimpien elintasoetumatkaa.

Vasta viime vuosikymmenen lopun finanssi-, velka- ja talouskriisissä paljastui, että euron ansioksi luultu talouskasvu olikin rakennettu hirmuisen velkaantumisen varaan.

Kriisissä paljastui hyvin pian sekin, että yhteisvaluutan vaatimuksista jo 1970-luvulla kirjoittaneet varhaiset varoittajat olivat oikeassa: yhteinen raha ei toimi kunnolla ilman yhteistä talouspolitiikkaa tulonsiirtoineen.

Siirtyminen tulonsiirtounioniin tuntuu jos mahdollista entistäkin kaukaisemmalta nyt, kun eurokriisi ja siitä alkanut talousanemia vyönkiristyksineen ovat kasvattaneet työttömyyttä ja tyytymättömyyttä useissa EU-maissa. Ensimmäinen jäsenmaa on jo ilmoittanut eroavansa EU:sta.

Siksi Roomaan kokoontuvat EU-johtajat eivät pelkästään juhli. He yrittävät keksiä, miten päästä ulos talouden omatekoisesta umpikujasta niin, että se EU:n alkuperäinen ja tärkein tavoite yhä täyttyy.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?