Viimeisen muutaman vuoden aikana keskuspankit ympäri maailman ovat toteuttaneet niin sanottua setelirahoitusta. Yhdysvaltain, Englannin ja Japanin keskuspankit ovat ostaneet arvopapereita tuhansien miljardien eurojen edestä.
Setelirahoitus tarkoittaa sitä, että keskuspankki ostaa pankeilta arvopapereita eli hyvittää niiden pankkitilejä vastaavalla määrällä pankkireservejä.
Ohjelmien takia osake– ja hyödykeindeksit ovat nousseet pilviin ja valuuttaa on virrannut ulkomaille, kirvoittaen puheita "valuuttasodista".
Toistuvat spekulaatiot Fedin suunnitelmista supistaa arvopaperiostojaan ovat aiheuttaneet ajoittaisia rajuja notkahduksia pörssikursseissa.
Huomenna julkaistaan Fedin avomarkkinakomitean heinäkuisen kokouksen pöytäkirja, joka heittää lisää vettä myllyyn. Keskustelua käydään nyt kiivaasti siitä, milloin setelirahoitusta heikennetään.
Tässä yhteydessä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä ohjelmat ovat oikein saaneet aikaan.
Niiden tarkoitus on ollut elvyttää taloutta. Samalla ohjelmien toimintaan on yhdistetty kaksi olettamusta, joista molemmat ovat vääriä.
Setelirahoitusohjelmissa on kyse tuhansien miljardien eurojen mokasta, joka ei ole juurikaan elvyttänyt taloutta. Ohjelmat ovat tosin aiheuttaneet häiriöitä maailmantaloudessa.
Pankit eivätlainaa reservejä
Ajatus siitä, että setelirahoitus on taloutta elvyttävää perustuu keskeisesti seuraavaan yksinkertaistettuun kuvaukseen pankkien toiminnasta: minä talletan rahaa pankkiin ja pankki lainaa tallettamiani rahoja eteenpäin sinulle.
Tämä prosessi tunnetaan niin sanottuna rahakerroinmallina, jota vieläkin käsittääkseni opetetaan suomalaisissa oppikirjoissa. Valitettavasti.
Tästä valtavirtaisen talousteorian perisynnistä lähtevät purkautumaan kaikki setelirahoitukseen liittyvät väärinkäsitykset, kuten Standard & Poor'sin pääekonomisti ja tutkimuspäällikkö Paul Sheard käy erinomaisesti läpi uudessa raportissaan.
Ei elvytystä,ei inflaatiota
Sheard esittää kaksi väärästä lähtökohdasta kumpuavaa, olennaista väärinkäsitystä.
Ensimmäinen on se, että setelirahoituksella lisätään pankkien luotonantoa ja sitä kautta elvytetään taloutta. Pankit siis lainaisivat eteenpäin saamiaan reservejä, rahakerroinmallin mukaisesti.
Kun näin ei ole käynyt, toinen väärinkäsitys hiipii rinnalle. Kun pankkireservit nyt "kasautuvat" pankkien tileille, syntyy pelko siitä, että yritysten lopulta innostuttua lainaamaan tämä valtava rahavuori alkaa valua talouteen. Tästä syntyisi suurta inflaatiota.
Koko Sheardin raportti kannattaa lukea. Lyhyesti sanottuna sen viesti on seuraava: setelirahoitus ei juurikaan elvytä taloutta eikä aiheuta inflaatiota, koska pankit eivät voi lainata reservejä, paitsi toisilleen keskuspankkijärjestelmässä.
Lainat luovat talletuksia, ei toisinpäin. Lainoista syntyvät talletukset eivät "tule" mistään, ne ovat elektronisia siirtoja.
Keskuspankki ei siis voi kontrolloida talouden kokonaisrahamäärää, koska se ei modernissa rahajärjestelmässämme ole ulkoapäin asetettua.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myöntäessään lainaa pankki ei koskaan tarkista, löytyykö siltä takaholvista reservejä lainattavaksi. Se antaa lainan, jos haluaa, ja hankkii tarvittavat reservit keskuspankilta myöhemmin.
Pankkien lainanantoa rajoittavat siis vain pääomavaatimukset.
Rahapolitiikkaei ole ihmelääke
Setelirahoituksella on oma, joskus myös hyödyllinen, roolinsa. Mutta kuten Fedin pääjohtaja Ben Bernanke on todennut, talouden elvyttämiseksi "rahapolitiikka ei ole yleislääke, se ei ole ideaali työkalu".
Tämä johtuu juuri siitä, että ei ole olemassa mitään mekanismia, jonka kautta setelirahoitus elvyttäisi taloutta mitenkään merkittävästi.
Yritykset eivät saa lainaa, koska surkean kysyntätilanteen takia ne ovat huonoja sijoituskohteita. Toisaalta monella yrityksellä ei ole mitään intressiä investoida tällä hetkellä, koska ne eivät kykene myymään lisätuotantoaan.
Pian valittava Fedin uusi pääjohtaja toivottavasti ymmärtää juuri finanssipolitiikan merkityksen talouden elvyttämisessä. Esimerkkiä voisi hakea esimerkiksi Marriner Ecclesistä, joka oli Fedin pääjohtaja 1930-luvun laman aikaan.
Eccles piti verojen leikkaamista laman aikana "tärkeimpänä yksittäisenä tekona" talouden elvyttämiseksi. Vuosia myöhemmin hän vaati verojen korotuksia inflaation taltuttamiseksi.
Työttömyys ja talouden taantuma ovat merkkejä siitä, että ihmiset maksavat aivan liian paljon veroja suhteessa valtion rahankäyttöön. Veroja on siis leikattava ja valtion rahankäyttöä lisättävä.
Maailma tarvitsee tällä hetkellä keskuspankkiireita, jotka kannattavat finanssipolitiikkaa työkaluna sekä talouskasvun että hintavakauden ylläpitämiseksi. Rahapolitiikalla voidaan tehdä hyödyllisiä asioita, mutta se ei voi nostaa kituvia talouksia lamasta.
Jos ensi kuussa 123 vuotta täyttävä Eccles olisi elossa, hän olisi kirkkaasti paras valinta Fedin seuraavaksi pääjohtajaksi – valovuosia Lawrence Summersia edellä.
(Juttuun on lisätty selvyyden vuoksi täsmennys siitä, että pankkien lainanantoa rajoittavat pääomavaatimukset.)
