Vakavailmeinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) kertoi viime viikolla medialle, että Suomeen vaadittavat rakenteelliset uudistukset "tulevat kirpaisemaan jokaista, ne tulevat olemaan vaikeita ja kipeitä, mutta myöskin välttämättömiä".
Maaliskuussa pääministeri Jyrki Katainen (kok) sanoi hallituksen kehysriihen tietävän kivuliaita päätöksiä ja kipeitä kompromisseja.
Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble puolestaan vakuutti tien Kreikan talouskasvuun olevan "pitkä ja kivulias".
Myös talouskomissaari Olli Rehn kertoi sen olleen selvää, että niukkuuspolitiikka tulee olemaan "vaikeaa ja usein kivuliasta" kriisimaille, mutta sille ei ollut vaihtoehtoa.
Espanjalainen ABC–sanomalehti kuvasi Rehniä juttunsa otsikossa "piiskuriksi", joka haluaa saada "tuhlaajamaat kuriin".
Sovitasyntisi
Oxfordin yliopiston professori Simon Wren-Lewis näkee niukkuuspolitiikan psykologian takana yksinkertaisen maksiimin: säästäminen on hyve ja rahankäyttö on paholaisen houkutus.
Käsitteen historiaa tutkinut Brownin yliopiston professori Mark Blyth taas kuvaa niukkuuspolitiikkaa katumukseksi, "hyveelliseksi kivuksi moraalittoman juhlan jälkeen".
Jos on eletty yli varojen, synti on sovitettava elämällä suu säkkiä myöten.
Mitään erotusta valtion ja kotitalouden välillä ei tehdä. Mitään viittausta siihen, että julkisen sektorin alijäämä vastaa tasan ei-julkisen sektorin ylijäämää, ei tarjota.
Eikä ihme – nämä ovat taloudellisia väitteitä. Leikkauspolitiikka ammentaa voimansa moraalista.
Euroopassa, ja pienemmässä mittakaavassa myös Suomessa, on käsillä uusinto 1930-luvun lama-Yhdysvalloista, jossa silloinen valtiovarainministeri Andrew Mellon vaati niukkuuspolitiikkaa mielenkiintoisin perustein.
– Se puhdistaa mädän järjestelmästä. Ihmiset tekevät kovemmin töitä, elävät moraalisempaa elämää, Mellon sanoi.
Kun Suomen ja euroalueen päättäjien puheita kuuntelee, on vaikea olla ajattelematta, että löyhään taloudelliseen rationaliteettiin verhoiltua talouspolitiikkaa varjostaa mellonilainen moraalikäsitys.
Ehkä se myös selittää suorastaan vihamieliset reaktiot velkaelvytykseen: sitä ei pidetä vain taloudellisesti turhana, vaan lähes syntisenä.
"Vakavasti otettavat ihmiset"vaativat uhrauksia
Nykypäivän poliittisessa keskustelussa on tullut tutuksi se, että varakkaat, hyvinvoivat ihmiset vaativat "kivuliaita" päätöksiä. Siis muille, ei heille itselleen.
Tämä tuo uskottavuutta. Kuten taloustieteilijä Paul Krugman on todennut, politiikkasuositukset ovat vakavasti otettavia vain, jos ne tuottavat kärsimystä hädänalaisille ihmisille.
Vastaavasti Krugman uskoo vain tällaisen politiikan suosimisen nostavan päättäjän "vakavasti otettavien ihmisten" kerhoon.
Se, ettei lähes puritaanista kärsimyksen romantisointia ja vaatimista pidetä vastenmielisenä, kertoo paljon älyllisestä kulttuuristamme.
Useimmiten tällainen toiminta pikemminkin vahvistaa kuvaa päättäjästä suurena johtajana, "rohkeana vastuunkantajana".
Termi on osuva, koska mikään ei vaadi yhtä paljon rohkeutta kuin itseään heikompien kiusaaminen.
Myrkkyon nieltävä
Niukkuuspolitiikan psykologian viehätys on vahva. Jos kävisit kohta kohdalta läpi niukkuuspoliittisten uudistusten vaikutuksia kreikkalaisiin ja sanoisit kannattavasi niitä, sinua pidettäisiin todennäköisesti sosiopaattina.
Mutta koska kreikkalaiset "elivät yli varojensa" ja koska "velat on maksettava", talouskuri saa hyväksyttävyyden leiman.
Se, että kriisimaita vaaditaan matokuurille, jotta joku abstrakti maksutase saadaan tasattua, ei perustu taloudelliseen ajatteluun. Se perustuu syntien sovittamista vaativaan, puritaaniseen sadismiin.
Sellaiseen, jonka järkevyyden ja eetoksen entinen pääministeri Mari Kiviniemi kiteytti kaikkein parhaiten toteamalla seuraavasti: "Eihän tämä tilanne tietenkään mitenkään herkullinen ja mukava ole, mutta myrkkyä pitää joskus niellä."
