Latinalainen haaste – hahhahhaa! - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Latinalainen haaste – hahhahhaa!

Saksassa on reagoitu loukkaantuneesti italialaisen filosofin Giorgio Agambenin puheenvuoroon Euroopan latinalaisen blokin vahvistamisesta. Reaktio on kuitenkin epäsuorasti vahvistanut filosofin pelon: Saksassa suhtaudutaan Euroopan unioniin lähinnä talousliittona, eikä niinkään kansanvaltaisena kulttuuripiirinä.

25.5.2013 7:02 | Päivitetty 27.5.2013 10:30

– Ei ole lainkaan mieltä vaatia kreikkalaista tai italialaista elämään, kuten saksalainen. Ja vaikka tämä olisikin mahdollista, se johtaisi elämäntapoina olemassa olevan kulttuuriperinnön tuhoamiseen, Giorgio Agamben kirjoitti italialaisessa päivälehti La Repubblicassa julkaisemassa puheenvuorossaan.

Euroopan arvostetuimpiin kuuluva italialaisfilosofi on voinut kuulla moisia vaatimuksia myös paikan päällä Saksassa, jonne hänellä on ollut aina tiiviit yhteydet. Hän on saksalaisten ajattelijoiden, kuten Walter Benjaminin, Carl Schmittin ja Martin Heideggerin tuntija. Hänellä on myös ollut useita akateemisia pestejä täkäläisissä yliopistoissa.

Puheenvuorossaan Agamben ei kuitenkaan viittaa suoraan tavallisten saksalaisten käsityksiin etelämaalaisista. Nämä käsityksethän ovat yleensä vaihtelevan kliseisiä. Ne voivat olla paitsi ylimielisiä tai kateellisia, myös hyvin myönteisiä – varsinkin kun puhutaan kulttuurista, elämäntavoista, matkailupalveluista tai ruokailusta.

Saksalaiskommenteissa ei ole haluttu käsittää ja ottaa tosissaan, että Agamben viittaa tässä nimenomaan siihen tapaan, miten Saksa tämänhetkisen taloudellisen vahvuutensa perusteella sanelee Euroopan unionin (EU) talouspolitiikkaa. Saksa myös antaa epäsuorasti ymmärtää, että muiden pitäisi ottaa mallia sen menosta kokonaisuudessaan.

Saksassa ei ole liioin haluttu käsittää, että filosofi haluaa kaikkea muuta kuin nahistella kansallisesti. Hän on huolissaan nimenomaan siitä, miten Eurooppa pystyisi huolehtimaan ylikansallisesta perinnöstään. Tämä tarkoittaa yhtäältä tukeutumista yhteisiin kulttuurisiin nimittäjiin ja toisaalta elämäntapojen moninaisuuden kunnioittamista.

Filosofin mukaan poliittinen ongelma on se, että EU:ssa on laiminlyöty sen kansalaisten yhteyksien vaaliminen.

– Poliittinen yksikkö, joka mieluiten on tietämätön kansalaistensa elämäntavoista, ei ole vain tuomittu kestämättömäksi, vaan se ei kykene edes, kuten Eurooppa mitä selvimmin on osoittanut, luomaan itseään sellaiseksi.

Latinalainenvaltakunta

Puheenvuorossaan italialaisfilosofi palauttaa mieleen "latinalaisen valtakunnan". Se on käsite, jolla ranskalainen filosofi ja presidentti Charles de Gaullen neuvonantaja Alexandre Kojève visioi Eurooppaa heti toisen maailmansodan jälkeen (Kojèven muistio löytyy Hoover-arkistoista; ks. englanninkielinen kommentaari.)

Kojève pohti kansallisista yksiköistä ylikansallisiin blokkeihin siirtymistä. Hän näki kaukonäköisesti Saksan taloudellisen nousun, ja sen myötä amerikkalais-englantilais-saksalaisen, protestanttisen valta-alueen synnyn. Sen ja itäblokin väliin hän kaavailee Ranskan, Italian ja Espanjan välistä latinalaista blokkia, joka tukeutuisi romaaniseen kieliperintöön ja katoliseen kirkkoon.

Euroopan kehitys kulki kuitenkin toisin, kun "latinalaiset" maat päättivätkin ehkäistä Saksan uuden nousun vaarat sitomalla sen itseensä. Kuuden maan katoliset johtajat, mukana myös Saksan liittokansleri Konrad Adenauer, perustivat vuonna 1951 Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, josta sittemmin kehittyi nykyinen EU.

Giorgio Agamben ei käsittele EU:n kehitystä tarkemmin, vaan kiinnittää huomion lähinnä vain yhteen näkökulmaan. Tällä hän perustelee Kojèven "latinalaisen valtakunnan" vision ajankohtaisuuden. Siinä otettiin huomioon myös kansakuntien väliset kulttuuriset yhteydet; nykypäivän EU:ssa taas niitä on laiminlyöty.

Latinalainen haaste?

Voisi vielä kysyä myös, missä määrin mitkäkin kulttuuriset tekijät nykyään määrittävät elämäntapojamme? Otetaan esimerkiksi kirkot. Saksan tapauksessa katolinen kirkko on kasvanut yhtä suureksi kuin evankelinen, mutta että molempien yhteinen jäsenosuus väestöstä on pudonnut enää vain 60 prosenttiin.

Latinalainen haaste? Hah-hah-haa! Agambenin puheenvuoroa on kommentoitu Saksassa jopa laatulehtien kulttuurisivuilla kulttuurin ohitse. Jopa kulttuuritoimittajat ovat saattaneet viitata "latinalaisuuteen" vain taloudellisesti ja vihjata, että italialaisen sopisi esittää jotain vasta, kun maan talous on kunnossa.

Viittaus vaatisi vähän monimutkaisempaa tarkastelua taloudellisestikin, niin etelässä kuin pohjoisessa. Joka EU-maassa on omat kasvukeskuksensa samoin kuin omat jälkeen jääneet alueensa. Pohjois-Italiassa ovat Euroopan vauraimmat talousalueet, kun etelässä taas ollaan eletty tukiaisten varassa...

Ja näinhän on joka puolella. Niin on myös tämän päivän Saksassa, jossa kasvu on keskittynyt etelään, ja pohjoisen nuoret – eivätkä vain idän kasvatit – joutuvat lähtemään työnhakuun muualle. Silti täällä (eikä Suomessa) ajatella vielä – ainakaan yleisesti, että haja-asutusalueet pitäisi jättää täysin oman onnensa nojaan.

EU:n suuri lupaus on siinä, että se tarjoaa pienempienkin maiden tai alueiden kansalaisille ja yrityksille suurella kulttuuri- ja markkina-alueella yhä paremmat ja yhtäläiset mahdollisuudet kanssakäymiseen. Samalla tosin vaaditaan myös toinen toistensa kunnioittamista ja keskinäistä tukemista, mutta se myös kannattaa.

Tällaisella yhteisöllä on oikeusvaltiolliset perusteet. Sen perusarvoja ovat ainakin kristinuskoon kuuluva yleinen ihmisarvo, valistukseen kuuluva suvaitsevaisuus ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteet: vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Vastakohtana on päätään nostava nationalismi, jota leimaa alkeellinen muukalaisviha ja erimielisten suvaitsemattomuus omassakin piirissä. Se taas johtaa kulttuuriseen ja taloudelliseen pönttölään, jota alkavat välttää myös ulkomaalaiset firmat ja kansalaiset. Saksassa tällainen kuvio on hidastanut 1990-luvulta lähtien maan itäisten alueiden kehitystä.

Sitäkin enemmän olen voinut myhäillä, miten Itävallan EU-jäsenyys vapautti tirolilaisten ja baijerilaisten kanssakäymistä. Kun kansallisvaltioiden väliset "keinotekoiset" raja-aidat alentuivat, separatismi hellitti. Kansalaiset saivat kuulua vapaaehtoisesti yhteen – tässä tapauksessa etenkin alppialueiden kansalaisina.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?