Vakuusfarssin valoisa puoli - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Vakuusfarssin valoisa puoli

Suomen Kreikalle myöntämän hätälainan ehdoksi vaadittujen vakuuksien tiimoilla pyörinyt surkuhupaisa sirkus jatkuu. Kun vakuuksien ehdot tuotiin oikeuden päätöksellä julki, kävi selväksi että rahoituksen myöntäminen oli toissijainen kysymys. Pääasia oli sovittaa Sdp:n johdon vaalilupaukset hätäluoton tarpeeseen. Koko sotkulla on kuitenkin, tahattoman komiikan ohella, tärkeä valopuoli.

22.5.2013 7:01 | Päivitetty 21.5.2013 14:26

Lainojen tarve oli ilmeinen: ilman niitä Kreikka olisi kohtalaisen varmasti ajautunut sekä maksuhäiriöön että luultavasti myös eroamaan eurosta.

Siitä, miten tämä olisi vaikuttanut Euroopan unionin (EU) ja koko maailman talouteen voidaan rakentaa erilaisia skenaarioita. Investointipankki Lehman Brothersin taannoisen konkurssin seuraukset antavat ehkä kalpean aavistuksen mahdollisista veikkauksista.

Kreikan talouden täydellinen halvaus uutta rahayksikköä ja sen arvon määrittymistä odotellessa olisi ollut varma ja pääsääntöisesti Kreikan oma murhe – lukuun ottamatta valtiota ympäröiviin maihin vyöryviä pakolaisvirtoja. EU:n, Yhdysvaltojen, Japanin ja jossain määrin myös Kiinan kannalta huomattavasti vakavampaa olisi ollut maksuhäiriön seurausten selvittely.

Kukaan ei tiedä, paljonko esimerkiksi eläkerahastot olisivat kärsineet tappioita Kreikan valtionlainoista, niiden erilaisista johdannaisista puhumattakaan. Vakuutusjätti AIG ajautui viranomaisten huostaan juuri moninaisten johdannaispositioidensa arvojen romahtamisen vuoksi.

Eläkeyhtiöiden maksukykyä olisi epäilty. Sijoitustappiot olisivat heijastuneet suoraan myös rahoitusalan luotonantohaluun ja mahdollisuuksiin myöntää rahoitusta terveisiinkään hankkeisiin. Nykyisillä varantosäännöillä miljardin sijoitustappio vähentää luotonantovaraa jopa 100 miljardia, rahayksiköstä riippumatta.

Vakuusfarssi oli tarpeeton

Suomen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) esiintyi tukineuvotteluissa terhakkaana. Hän ilmoitti, että Suomen on saatava tukierälleen vakuudet tai rahaa ei tipu.

Tuloksena oli pari viikkoa kestänyt jahkailu ja erilaisten vaihtoehtojen pallottelu. Tämä ainoastaan viivytti tukilainojen myöntämistä ja lisäsi EU.n ja euroalueen talouksien epävarmuutta. Suomen osuus tukilainoista oli pari prosenttia, eli käytännössä tarpeeton.

Lopulta vakuuksiksi koottiin sijoitussalkku, jonka nimellisarvo oli noin puolet vakuussummasta. Sen oli määrä kasvaa turvallisesti sijoittamalla kattamaan koko tuen määrä 30 vuodessa. Tämä kuitenkin vaatisi pääomille runsaan kahden ja puolen prosentin tuottoa koko sijoitusajalta. Taloudessa vallitseva alikysyntä ja keskuspankkien toimet rahamarkkinoiden likviditeetin lisäämiseksi ovat kuitenkin painaneet riskittömät tuotot paljon tätä alemmas.

Euroalueen riskittömin pitkäaikainen sijoitus, Saksan 10 vuoden viitelaina, tuottaa 1,4 prosenttia.

Vastaava 30 vuoden laina tuottaa melkein riittävästi, 2,3 prosenttia. 30 vuoden lainaan sijoittava ottaa kuitenkin valtavan riskin, jos tuotto alkaa jossain vaiheessa nousta kun talous toipuu, viitelainan arvo laskee jyrkästi. 30 vuoden lainassa tuoton prosenttiyksikön nousu leikkaa sen markkina-arvosta yli 10 prosenttia. Tällaisen vakuusjärjestelyn suunnittelemiseen tarvitaan vähintään pari juristia ja muutama investointipankkiiri, joilla on kokemusta subprime-lainojen paketoimisesta AAA-luokan sijoituskohteiksi.

Kuten nyt julkistetut tiedot vakuusehdoista ja muista niihin liittyvistä tekijöistä osoittavat ja kuten jotkut jo jupakan aikana hieman vihjailivat, vakuuksien käytännön arvolla tai toimivuudella ei ollut valtiovarainministeri Urpilaiselle merkitystä. Tärkeintä oli, että Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen sai vaalilupauksensa pidetyksi.

Entä se hyvä puoli?

Vakuusfarssista löytyy aineksia moniin opetuksiin.

Niistä tärkein on, että vaalien alla ei pidä antaa sitovia lupauksia, mikäli niistä ei ole valmis tinkimään tilanteen muuttuessa. Valtiomiehen tai -naisen ja poliitikon etu on, että poliitikko ei tajua asettaa koko maan etua oman kannattajakuntansa edun edelle.

Toinen muistamisen arvoinen seikka on, että mitään päätöksiä ei voi rakentaa oletettujen sijoitustuottojen varaan. Globalisoituneet finanssimarkkinat yllättävät aina, eikä minkään vuoden sijoitustuotto anna takeita tulevasta. Johdannaismarkkinat eivät hinnoittele kaikkia, kuten esimerkiksi poliittisia riskejä, sijoitusten hintoihin, eivätkä markkinat toimi aina täydellisesti.

Yhdysvaltojen yrityslainamarkkina, joka on yksi maailman likvideimmistä ja vilkkaimmista, halvaantui Lehmanin romahduksen jälkeen. Espanjan ja Italian yritysrahoituksen tilanne on heijastunut maiden investointeihin jo pitkään.

Koko jupakan tärkein opetus koskee kuitenkin poliittista päätöksentekoa. Globalisoitunut talous vaatii ylikansallisia valvonta- ja hallintaelimiä, eivätkä koko EU:ta tai euroaluetta koskevat ratkaisut voi jäädä kunkin jäsenmaan sisäpoliittisten aikataulujen tai vaalilupausten panttivangiksi.

Haparoitujen ja hätiköiden valmisteltujen ratkaisujen välttäminen vaatii liittovaltiotason päätöksentekoa. Euroalueen keskuspankki EKP on koko finanssikriisin ajan kantanut viimeisen vastuunkantajan manttelia ja huolehtinut peruskirjansa mukaisesti rahoitusmarkkinoiden toiminnasta.

Keskuspankki ei kuitenkaan voi tehdä esimerkiksi jäsenmaiden talouspolitiikkaa koskevia päätöksiä tai valmistella yhteisvastuullisia rahoituspaketteja. Ne ovat valtioiden toimialaa ja edellyttävät liittovaltiomuotoista päätöksentekoa. Ranska on jo osoittanut, että kansallisen tason leikkausohjelmat tuottavat pääasiassa paljon viivyttelyä ja lopulta jatkoaikapyyntöjä.

Nähdyn kaltaiset valtioliiton järjestelyt eivät ainakaan paranna yritysten toimintaympäristön vakautta saati rohkaise niitä investoimaan EU-alueelle. Talousnobelisti Paul Krugman on finanssikriisin alusta lähtien vertaillut Yhdysvaltain liittovaltion taantumantorjuntaa EU:n valtioliiton toimiin. Krugman päätellyt liittovaltion toimivan tehokkaammin, koska sen on helpompi tehdä päätöksiä kokonaisuuden puolesta.

Brittilehti The Economist totesi toissa viikon pääkirjoituksessaan Yhdysvaltojen tervehdyttäneen pankkilaitoksensa tehokkaammin. Liittovaltiolla riitti rahkeita ottaa AIG ja Citigroup hoteisiinsa ja pakottaa pankit siivoamaan taseensa sijoitustappioista. Nyt pankit ovat jo palailemassa jaloilleen.

EU:ssa vastaavaan pystyvät tahot puuttuivat, eikä tarvittavia lakeja saatu säädetyksi yhtä ripeästi kuin Atlantin takana. Siksi Euroopan pankit ovat vielä heikossa tilassa, mikä heijastuu suoraan talouden tilaan.

Sdp aloitti valmistautumisensa vuoden 2015 eduskuntavaaleihin kierrättämällä ministereitä. Tärkeämpää olisi kuitenkin kuulla, minkälaisia kantoja pääpuolueilla on EU:n liittovaltiokehitykseen. Liittovaltion vaihtoehto on valtioliiton hajoaminen omiin toimintavaikeuksiinsa, mikä on aina pienille maille katastrofi.

Unioniin on hakeuduttu vapaaehtoisesti. Jos se hajoaa, pienet joutuvat pakosta valitsemaan, kenen suurvallan kanssa hakeutuvat yhteistyöhön. Kartasta näkee, mitkä Suomen vaihtoehdot siinä tapauksessa ovat.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?