Paul Krugman on sekä New York Timesin kolumneissaan että pitämässään blogissa moittinut komission talouslinjauksia, joiden hän väittää pahentavan eurotalouden taantumaa.
EU-alueen oppositiopuolueet ovat jo innostuneen nobelistin ajatuksista, vaikka niitä ei ole eurotalouteen edes tarkoitettu. Krugman saarnaa Yhdysvaltojen talouspäättäjille, ja käyttää eurotaloutta vain kärjistettynä esimerkkinä.
Krugmanin teesit nojaavat John Maynard Keynesin yleiseen talous- ja rahateoriaan ja ovat sen tasolla myös erinomaisesti perusteltavissa. Kun talouden yksityinen sektori kärsii kysyntävajeesta, ja tuotanto ei yllä täystyöllisyyden tasolle, on julkisen sektorin paikattava kysyntävajetta investoinnein ja tarvittaessa velkavetoisella kulutuksella. Euroopassa ajatuksen käytännön toteuttamisen tiellä on kuitenkin esteitä, joista vakavinta Yhdysvaltojen taloudessa ei ole.
Kokeneena taloustieteilijänä Krugman on tietenkin tästä selvillä, mutta tietää myös että perusamerikkalainen tai edes maan vapaamielistä väestöä edustava News York Timesin lukija ei sitä ole. Pulma on eurovaltioiden velkatilanne, ja niiden mahdollisuudet hankkia lisäinvestointien kaipaamaa rahoitusta.
Yhdysvaltojen liittovaltiolla on varaa, ja toistaiseksi myös mahdollisuus, ottaa velkaa elvyttämiseen.
– Levottomina aikoina ihmiset ostavat pullotettua vettä ja liittovaltion velkasitoumuksia, Krugman kärjisti Tukholman palkintoseremonian yhteydessä pitämässään lehdistötilaisuudessa.
Liittovaltion luotetaan vastaavan sitoumuksistaan, ja siksi sen velkasitoumuksia pidetään yleisesti maailman varmimpana sijoituskohteena, joiden mukaan riskipitoisempien sijoitusten hinnat ja tuotot määräytyvät.
Euroalue EI ole liittovaltio
Euroalueen tilanteeseen nobelistin moite ei kuitenkaan sovi. Toisin kuin Yhdysvallat vuoden 1787 jälkeen, euroalue EI ole liittovaltio, jolla olisi yhteistä lainanottoa tai yhteisvastuullisia velkapapereita, yhteistä talouspolitiikkaa tekevästä hallituksesta tai edes kongressista puhumattakaan.
Euroalueen maista vain Saksan joukkolainamarkkinat ovat merkittävän kokoinen sijoitusten turvasatama, vaikka Suomen ja esimerkiksi Alankomaiden lainatkin vetävät pääomia aina kun eteläisestä Euroopasta kantautuu huonoja uutisia.
Krugman on kolumneissaan verrannut esimerkiksi Floridaa ja Espanjaa, joita molempia uhkasi pankkikriisi ja luottolama kiinteistökuplan puhjettua vuonna 2008. Floridan talous kuitenkin pysyi käynnissä, koska liittovaltion valmius maksaa palkkoja ja eläkkeitä ei kärsinyt osavaltion maksuvaikeuksista.
Liittovaltio on voinut tukea Floridaa ja esimerkiksi Kaliforniaa niiden maksuvaikeuksien kanssa ja antanut niille aikaa uudistaa talouksiensa rakenteita.
Nobelistin moittimat komission säästölinjaukset ovat pyrkineet nimenomaan uudistamaan euron tuoman matalamman korkotason huumassa ylivelkaantuneiden maiden budjettipolitiikkaa ja rakenteita. Kun Saksa ja EKP ovat jossain määrin joutuneet pakon edessä toimimaan liittovaltion tavoin äärimmäisen hädän luoton antajina, on selvää että pulamaiden on avun saamiseksi myös osoitettava pyrkimystä talouden tasapainoon vaikka se kirpaiseekin. Muuten Saksan pitkämielisyys, ja rahan tulo, saattavat katketa.
Krugman on epäilemättä selvillä esimerkiksi siitä, että useiden Yhdysvaltojen osavaltioiden perustuslait kieltävät niiltä kaiken lainanoton, mikä pakottaa ne laskusuhdanteessa menoleikkauksiin. Tähän hän on useampaan otteeseen perännyt liittovaltiota apuun, eikä ole koskaan ehdottanut että esimerkiksi Kalifornia ottaisi lisää velkaa pitääkseen talouttaan vauhdissa.
Nobel-tilaisuudessa hän myös totesi ohimennen, että euroalue toimisi liittovaltiona varmemmin, ilman toistuvia kriisejä kun alueen rakenteet osoittautuvat todellisuuteen huonosti sopiviksi. Siksi on lähinnä surkuhupaisaa, että euroalueella kohistaan, ja yritetään lyödä poliittista mynttiä, amerikkalaisessa lehdessä kokonaan toisiin tarkoituksiin kohdistetuista arvioista.
USA:n budjettipolitiikkaon Krugmanin kohde
Krugman suuntaa viestinsä EU:n päättäjien sijasta Yhdysvaltojen Kongressin republikaaneille, jotka eivät ole toistaiseksi kyenneet löytämään demokraattipresidentti Barack Obaman hallituksen kanssa sopua liittovaltion budjettialijäämän karsimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Hallitus on halukas tukemaan talouden kasvua väliaikaisen veronkevennyksin ja muin toimenpitein, mutta republikaanit vaativat tiukkaa menoleikkausten ohjelmaa.
Syynä on puolueen sisäinen kädenvääntö maltillisempien ja äärilaidan ns. teekutsuliikkeen välillä, teekutsulaiset vastustavat kaikkea verotusta ja liittovaltion toimintaa eivätkä siksi suvaitse edes väliaikaista velanottoa esimerkiksi maan talouden kannalta tärkeän infrastruktuurin kehittämiseen tai ilmastonmuutoksen kannalta tärkeiden vaihtoehtoisten energiamuotojen kehitystyöhön. He pelkäävät lisävelan oton ajavan Yhdysvaltojen korkotasoa Kreikan tai Espanjan malliin ylöspäin, piittaamatta siitä, että markkinoiden reaktiot ovat toistaiseksi olleet päinvastaiset.
Krugman on New York Timesissä perännyt jo useamman vuoden ajan lyhytaikaisesti elvyttävää talouspolitiikkaa kasvun saamiseksi parempaan vauhtiin, jotta menojen karsimiseen olisi myöhemmin tukevampi pohja.
Nyt hän on löytänyt Euroopasta konkreettisen esimerkin, joka saattaa tehota jopa liittovaltion vastaisiin perusjenkkeihin ja mahdollisesti kääntää republikaanitkin lähemmäs Yhdysvaltojen hallituksen linjauksia. Aika vain on käymässä vähiin, automaattiset budjettia kiristävät toimet on jo aloitettu, ja maan hallitusta uhkaa maksuhäiriö myöhemmin tänä keväänä mikäli Kongressi ei saa aikaiseksi budjettisopua ja lupaa lisälainan ottamiselle.
Jos siihen ajaudutaan, joutuu nobelistikin tarkistamaan käsityksensä turvallisista sijoituskohteista. Maksuhäiriön ja pakkosäästöjen pelote ei riittänyt ajamaan kongressia kompromissiin hallituksen kanssa, ja maansa tilanteesta aiheellisesti huolestunut Krugman saa palata asiaan vielä monta kertaa ennen kesän tuloa.
