Krugman, Keynes – ja EU - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Krugman, Keynes – ja EU

Takavuosien talousnobelisti Paul Krugman ihmettelee tuoreessa kirjassaan, miksi maailmantalouden taantumaa ei ole hoidettu oikein.

18.7.2012 11:26 | Päivitetty 1.8.2012 15:53

Huhtikuun lopussa ilmestynyt taloustieteilijä Paul Krugman End This Depression Now! -kirja tarjoaa paitsi talouskriisin tiiviin historian ja katsauksen sen syihin myös oppaan ylös alhosta.

Samalla professori ihmettelee, miksi taloushistoriasta ei ole otettu paremmin oppia. Eurooppalaiselle lukijalle kirja tarjoaa oppaan Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän käytäntöihin ja antaa esimerkkejä siitä, miten lyhytaikainen poliittinen etu jättää kansakunnan pitkän aikavälin tarpeet toissijaisiksi.

Osansa saa myös media. Krugmanin mukaan media pyrkii liian hanakasti tarjoamaan tilaa kaikille näkemyksille, riippumatta siitä, miten relevantteja ne ovat.

– Tasapuolisuuden nimissä media varmaan kysyisi tähtitieteestä näkemystä myös maan litteyteen ja astrologiaan uskovilta, professori kärjistää.

Teos ei tuo paljoakaan uutta Krugmanin kolumneja sanomalehti The New York Timesistä lukeneille. Se kuitenkin sitoo vuosien kolumnit, ja niistä käydyn keskustelun, johdonmukaiseksi esitykseksi.

Keynes, Keynes, Keynes

Krugmanin perusteema löytyy suoraan kirjasta, jonka taloustieteilijä John Maynard Keynes kirjoitti 1930-luvun maailmanlaman aikaan.

Keynesin Työllisyys, korko ja raha -kirjassa tekemä oivallus koski häiriötilannetta, jossa talouden kokonaiskysyntä ei riitä työllistämään kaikkea tarjolla olevaa työvoimaa. Teollisuus pyörii vajaalla teholla, koska tuotanto ei käy kaupaksi, ja uuteen tuotantoon ei – samasta syystä – investoida.

1930-luvun taantuman perussyy oli – raskaasti yksinkertaistettuna – 1920-luvun nousukausi. Ensimmäisen maailmansodan, Itävalta-Unkarin hajoamisen ja Venäjän vallankumousten aiheuttamat muutokset Euroopan taloudessa loivat tuotannolle kysyntää, jota täyttämään sodista kotiutuvat veteraanit riensivät.

Etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös talouden tuolloisessa suurvallassa Britanniassa, tuotanto kiihtyi ja kiehahti yli, kuten Wall Streetillä vuonna 1929. Pörssiromahdus ei kuitenkaan ollut taantuman syy vaan oire. Itse taantuman laukaisi itävaltalaisen Creditanstalt-pankin kaatuminen itäisen Euroopan uusista pikkuvaltioista syntyneisiin luottotappioihin vuonna 1932.

Creditanstalt aiheutti pankkijärjestelmään laajenevan tappioiden vyöryn, joka kiristi luotonantoa ja lisäsi yleistä epävarmuutta. Yksityisen sektorin investoinnit ja kulutus heikkenivät voimakkaasti, ja pääoman niukkuus nosti korkotasoa. Keynes esitti, että yksityisen kulutuksen ja investointien heikentyessä valtioiden tulisi lisätä julkisen sektorin toimintaa.

Keynes vertasi julkisen kysynnän lisäystä auton akulle annettuun virtasysäykseen, joka auttaisi moottorin käyntiin. Julkisen kysynnän lisäykset tulisi kuitenkin jättää tilapäisiksi. Talouden suhdannevaihteluita tulisi ohjata pääasiassa korkotasoa muuttelemalla, Keynes arvioi. Keynes ei kuitenkaan ollut suuren julkisen sektorin apostoli: elämänsä loppuvuosina hän pohti, olisiko julkisen sektorin optimikoko lähempänä 25 vai 30 prosenttia kansantaloudesta.

– Kaiken kaikkiaan kyse on magneetto-ongelmasta, eikä viasta itse moottorissa, Keynes kiteytti.

Krugman tarjoaa Keynesin esittelemää lääkettä maailmantalouden nykyongelmiin, jotka johtuvat liian pitkään ja liian kevyenä jatkuneen rahapolitiikan tuloksena talouteen syntyneistä vääristymistä.

Kevyellä rahapolitiikalla torjuttiin alun perin Venäjän vuoden 1998 maksuhäiriön jälkeen uhannutta luottolamaa. Liian pitkään jatkuttuaan se kuitenkin johti vuosituhannen vaihteen teknokuplaan ja vuodesta 2004 eteenpäin kuplaan ennen kaikkea kiinteistöissä. Talous kasvoi kestämättömän nopeasti ja ajoi itsensä henkihieveriin – hieman kuin liian löyhien ohjasten laukkaan innostama hevonen.

Rivien välistä voi löytää kritiikkiä Alan Greenspanin haluttomuudelle nostaa ohjauskorkotasoa ajoissa. Kun epäonnistuneet sijoitukset ja suuret velat painavat sekä yritysten investointeja että kotitalouksien kulutusta, jää talouden kokonaiskysyntä vahingollisen niukaksi. Siksi Krugman peräänkuuluttaa julkista sektoria kuluttamaan enemmän.

Politiikkaa ja harhaluuloja

Krugman suomii koko esityksensä ajan Yhdysvaltojen republikaanipuolueen toimintaa. Hän muistuttaa, että Ronald Reaganin presidenttikaudella valtion osuus taloudesta oli selvästi suurempi kuin Bill Clintonin kaudella. Reaganin kaudella vaje ei kuitenkaan haitannut ainakaan republikaaneja.

Armoa eivät myöskään saa lainamarkkinoiden tuomiota pelkäävät, jotka pelottelevat Yhdysvaltojen korkotason nousevan, mikäli liittovaltion menoja ei välittömästi leikata.

– Markkinareaktiot osoittavat, että Yhdysvaltojen velanhoitokykyyn luotetaan, Krugman muistuttaa.

– Sitä paitsi menoleikkaukset eivät ole tasapainottaneet niitä toteuttaneiden osavaltioiden, kuten Kalifornian, taloutta. Epävarmoina aikoina ihmiset ostavat pullotettua vettä ja liittovaltion velkasitoumuksia, Krugman totesi Nobel-palkintonsa yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Professori ihmetteleekin, miksi vakavilta kuulostavat taloustieteilijät ovat – vastoin parempaa tietoaan ja historian todistusaineistoja – ajautuneet tukemaan republikaanien poliittisten tavoitteiden mukaisia linjauksia.

Krugman ei kuitenkaan välttämättä ole aivan täysin tukevalla pohjalla. Jonain päivänä hän saattaa herätä huomaamaan, että Kiina, Japani ja OPEC-öljyntuottajamaat eivät olekaan ostaneet liittovaltion velkasitoumuksia entiseen malliin tai että Japanin eläkerahastot alkavat väestön ikääntyessä vaatia rahojaan takaisin.

Hän on kuitenkin täysin oikeassa siinä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen infrastruktuurin kohentaminen antaisi – 1930-luvun malliin – tilapäisiä julkisia töitä joiden tuloksena syntyisi myös verotuloja niiden kustannusten kattamiseen.

Euroopan erityispulma

Euroalueen erityisongelmana Krugman pitää eurojärjestelmän hajanaisuutta ja siitä syntyneitä väärinkäsityksiä. Hänen mukaansa markkinat ajoivat metsään kuvitellessaan, että yhteinen valuutta tekisi Kreikasta samanarvoisen luottoriskin kuin Saksasta tai Hollannista.

Hän muistuttaa, että Yhdysvaltojen liittovaltiorakenne pelasti Floridan Espanjan kaltaiselta kriisiltä: asuntokuplan puhkeaminen ei vaarantanut Floridan väestön eläkkeitä. Liittovaltio on voinut suoraan tukea Floridaa ja Kaliforniaa eri tavoin sekä antaa niille aikaa uudistaa rakenteitaan.

Euroopassa vastaavaa roolia on – pakon edessä ja mutkien kautta – hoitanut Euroopan keskuspankki (EKP). EKP on saanut jonkin verran sivustatukea myös Euroopan unionin (EU) komissiolta. Krugmanin mukaan euroalue tarvitsee toimiakseen liittovaltion ja ylikansallisia elimiä, kuten jo kehitteillä oleva pankkivalvontaviraston.

Kukaan uudelleenvalintaa tavoitteleva poliitikko ei nykyoloissa kuitenkaan sano "l-sanaa". Rohkeimmat puhuvat tiivistyvästä yhteistyöstä. Historiasta voi kuitenkin – jälleen kerran – löytää rohkaisevan esimerkin.

Saksa oli Napoleonin sotien jälkeen runsaan 30 osavaltion tilkkutäkki. Osa valtioista kulki Itävalta-Unkarin, osa Preussin talutusnuorassa ja osa kokonaan omillaan. Sata vuotta myöhemmin Saksa oli Manner-Euroopan kiistaton supervalta ja maailmanluokan tekijä.

Saksan tie suuruuteen alkoi 1830-luvulla, kun Pohjois-Saksan tulliliitto koottiin Preussin johdolla yhtenäiseksi talousalueeksi. Talous tehostui, tuotanto kasvoi ja Preussi voimistui.

Preussi löi Itävallan nopeassa sodassa vuonna 1866 ja jäi Main-joen pohjoispuolen kiistattomaksi johtajaksi. Tulliliitosta tehtiin Pohjois-Saksan liittovaltio. Etelään jäivät Baden, Württemberg ja Baijeri, jotka katolisina vierastivat Preussin ylivaltapyrkimystä. Etenkin Baijeri uskoi pärjäävänsä yksinkin.

Vuoden 1866 sotaa vastaisi nyky-Euroopassa ehkä Saksan päätös olla lähettämättä joukkoja Irakiin vuonna 2003. Se kertoi Yhdysvalloille Saksan ja EU:n haluavan päättää asioista ilman ulkopuolista veljellistä ohjausta.

Preussi muuttui Saksan keisarikunnaksi vuonna 1870 Ranskaa vastaan käydyn sodan jälkeen. Sota sai myös Etelä-Saksan valtiot liittymään yhteiseen liitovaltioon, joka on edelleen voimissaan muutamia rajamuutoksia lukuun ottamatta.

Nykyisessä EU:ssa Saksan ylivaltaa vierastaa eniten Ranska. Ranska kuvittelee olevansa Saksan kanssa tasaveroisessa asemassa. Talouden kriisi ja etenkin Ranskan valtiontalouden tila saattavat kuitenkin avata tien liittovaltiorakenteille sekä nykyistä liittoa tehokkaampaan ja määrätietoisempaan toimintaan pystyvälle Euroopalle.

Muussa tapauksessa riski siitä, että kohtalaisesti toiminut talousalue murenee hitaasti osiinsa ja jää suurempien pelureiden vaihtorahaksi, voimistuu edelleen – Yhdysvaltojen ja Kiinan eduksi.

Yhdysvaltojen tunnuslause on E pluribus unum – monesta yhdeksi. EU:n olisi syytä alkaa pohtia, miten se olisi sovellettavissa paikallisesti etenkin Yhdysvaltojen ja mantereen välillä tasapainoilevaan Britanniaan. Muuten edessä saattaa olla pakko opetella, mitä divide et impera (hajota ja hallitse) on kiinaksi.

Toistaiseksi kriisin hoito antaa syytä optimismiin. Tarpeen vaatiessa päätöksiin on ehdottomasti kyetty. Vaikka eteneminen on ollut tuskallisen hidasta ja poukkoilevaa, muutokset saattavat tapahtua nopeastikin. Esimerkiksi ranskalaisten pankkien tulevia tulosilmoituksia kannattaa seurata etenkin luottotappioiden ja sijoitusriskien osalta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?