Talouskriisi: Pankit pyörittivät viranomaisia - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Talouskriisi: Pankit pyörittivät viranomaisia

Kolme vuotta sitten kärjistynyt ja edelleen jatkuva talouskriisi olisi vältetty, jos viranomaiset olisivat tehneet työnsä. Kriisin jälkiselvittelyissä rahoitusalan sääntelystä on paljastunut uskomattomia aukkoja, kerrotaan talouskriisisarjassa tänään.

20.9.2011 9:30 | Päivitetty 20.9.2011 10:39

Yhdysvaltain kongressin asettaman tutkimuskomission FCIC:n (Financial Crisis Inquiry Commission) raportti on tylyä luettavaa. Sen mukaan viranomaiset tekivät pahoja virheitä, jotka vauhdittivat finanssikriisiä.

FCIC päätteli, että yhdysvaltalaiset rahoitusalan viranomaiset olisivat halutessaan pystyneet suojelemaan hulluuksia tehneitä pankkeja itseltään:

– (Arvopaperimarkkinoita) valvova SEC (Securities and Exchange Commission) olisi voinut vaatia suurilta investointipankeilta suurempia pääomia, ja se olisi voinut lopettaa suurten investointipankkien riskitoiminnan. SEC ei tehnyt sitä.

– New Yorkin osavaltion keskuspankki ja muut sääntelyelimet olisivat voineet ennen krisiiä painostaa (jättipankki) Citigroupia lopettamaan kohtuuttomuudet. Ne eivät tehneet sitä.

– Poliittiset päättäjät ja viranomaiset olisivat voineet pysäyttää valloilleen päässeen asuntolainojen arvopaperistamisen. Ne eivät tehneet sitä.

FCIC:n mukaan "vartijat eivät olleet vartiopaikallaan – eivätkä vähiten laajalti hyväksytystä uskosta, jonka mukaan markkinat korjaavat itse itseään ja rahoitusalan yritykset pystyvät itse valvomaan itseään".

Molemmat pääpuolueetpurkivat sääntelyä

Ennen kriisiä Yhdysvallat oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan järjestelmällisesti purkanut rahoitusalan sääntelyä. Sääntelyä purkivat niin republikaanien kuin demokraattienkin hallitukset.

Usein sääntelyn purku oli suoraa seurausta finanssiyritysten tehokkaasta lobbauksesta. Kriisiä edeltäneinä kymmenenä vuonna pankkijätit olivat käyttäneet liittovaltion päätöksenteon voiteluun yhteensä 2,7 miljardia dollaria.

SEC:n entinen pääjohtaja Arthur Levitt kertoi FCIC:lle, että heti kun finanssiyritykset saivat vihiä tulossa olevista uusista normeista, ne lähettivät lobbaajat valittamaan tilanteesta kongressiedustajille. Levittin mukaan nämä edustajat "kiusasivat" sitten SEC:tä toistuvasti vaatimalla vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja järjestämällä kuulemistilaisuuksia kongressissa.

– Nämä vaatimukset söivät paljon viraston aikaa ja lannistivat sen halua sääntelyyn, Levitt tunnusti.

Pankkien kohtalo sinetöitiinalle tunnin kokouksessa

SEC vaikutti kriisin syntyyn ehkä merkittävimmin 28. huhtikuuta 2004.

Suuret yhdysvaltalaiset investointipankit halusivat SEC:ltä päätöstä, joka loisi niiden vakavaraisuuden tarkkailusta joustavan järjestelmän. Asiaa puineiden SEC:n komissaarien kokous kesti alle tunnin, mutta sen investointipankeille myönteinen päätös näkyy finanssimarkkinoilla edelleen.

SEC päätti, että Bear Stearnsin, Merrill Lynchin, Goldman Sachsin, Morgan Stanleyn ja Lehman Brothersin vakavaraisuutta ei säädelty tarkasti määrätyillä, sijoituksia koskeneilla määräyksillä. Sen sijaan pankit saivat itse pitää huolen siitä, että niiden vakavaraisuus noudatti kansainvälistä Basel II -säännöstöä.

Ratkaisun merkitys tajuttiin vasta vuosia myöhemmin.

– Päätöksellä viisi suurinta investointipankkia päästettiin valloilleen, The New York Times -lehti arvioi syksyllä 2008.

– Kettu oli nyt päästetty vapaaksi kanalassa, arvioi puolestaan Fund Strategyn päätoimittaja Vanessa Drucker.

Jopa vähän huvittavaa on, että SEC:n päätöksen taustalla oli Euroopan unioni. EU oli näet neljä vuotta aiemmin vaatinut, että sen alueella toimivilla rahoitusalan yrityksillä täytyy olla sellainen "konsolidoitu" valvoja, joka on vastuussa koko yrityksen valvonnasta.

Suurten investointipankkien arvopaperiyksiköt olivat jo entuudestaan SEC:n valvonnassa, mutta yksikään viranomainen ei tarkkaillut yhtiöitä kokonaisuudessaan. Pankit halusivat välttää eurooppalaisen valvonnan, ja ne ajoivat SEC:n valvontavelvollisuuden laajentamista.

SEC otti haasteen vastaan – vaikka sen toimiala olikin perinteisesti ollut sijoittajien suojelu, ja vaikka se käytännössä heti siirsikin valvonnan pankeille itselleen.

"Olemme saaneetkarmean opetuksen"

SEC:n päätöstä seuranneina kuukausina ja vuosina suurten investointipankkien omavaraisuusasteet putosivat nopeasti. Omavaraisuusaste kertoo, mikä oman pääoman osuus on kaikesta yrityksen toimintaan sitoutuneesta pääomasta.

Esimerkiksi Bear Stearnsilla suhde nousi lopulta 33/1:een: sillä oli 33 dollaria velkaa jokaista omaa dollaria kohti.

SEC sai samassa yhteydessä mahdollisuuden tarkkailla, millaisia riskejä investontipankit päätyisivät ottamaan. Virasto ei kuitenkaan käyttänyt tätä valtaa vaan antoi pankkien valvoa itse itseään.

– SEC:n päätös ulkoistaa valvonta yhtiöille itselleen sopi hyvin yhteen Washingtonissa presidentti George Bushin aikana vallinneeseen kulttuuriin, New York Times kirjoitti.

– Minusta oli järkevää, että yhtiöt saivat valvoa itse itseään, koska en uskonut, että SEC:llä oli henkilökuntaa tai muita voimavaroja omien määräystensä noudattamisen valvontaan. Tyhmänä ajattelin, että markkinat pitäisivät huolen itsekurista. Me kaikki olemme saaneet karmean opetuksen, Duken oikeustieteellisen yliopiston professori James Cox sanoi lehdelle.

SEC oli perustettu 1930-luvun suuren lamakauden jälkeen vahvistamaan sijoittajien uskoa markkinoihin. Presidentti Franklin Roosevelt nimitti viraston ensimmäiseksi pääjohtajaksi Joseph Kennedyn.

Kun Rooseveltilta kysyttiin, miksi hän valitsi virastoon tunnetun osakekeinottelijan, presidentti vastasi:

– Set a thief to catch a thief. (Varas varkaan kiinni saa.)

Pankit kikkailivatriskejä piiloon

Suurilla pankeilla oli useita tapoja piilotella riskejään. Yksi käytetyimmistä liittyi pankkien perustamiin erillisyhtiöihin, jotka olivat oleellinen osa cdo-cds-konetta (katso luku 2: Pankit sokaistuivat johdannaisista).

John Lanchesterin (Whoops!) mukaan nämä erillisyhtiöt perustettiin korkeintaan 364 päiväksi. Miksi? Kansainväliset Baselin säännöt koskevat vain vähintään vuoden mittaisia luottojärjestelyjä: pankin tase pysyi kunnossa, kun riskialttiit sijoitukset parkkeerattiin aina 364 päiväksi kerrallaan perustettuihin erillisyhtiöihin.

Teollisuusmaiden järjestön OECD:n raportin mukaan 364 päivän kikkailu oli osoitus siitä, että pankit noudattivat säädösten kirjainta mutta eivät henkeä. Järjestön mukaan näyttää siltä, että joissakin tapauksissa pankit piilottivat kikalla riskejään eivät vain viranomaisilta – vaan myös omilta hallituksiltaan.

SEC:n pääjohtaja Christopher Cox sanoi maaliskuussa 2008, että investointipankkien pääomat olivat mukavalla tasolla. Vajaan viikon kuluttua kuoleman porteilla huojunut Bear Stearns oli myyty hallituksen kätilöimässä kaupassa JP Morganille.

Yhdysvaltain keskuspankkikin oli yllättävän pitkään tietämätön kehittymässä olleesta kriisistä. Pääjohtaja Ben Bernanke vakuutti vielä maaliskuussa 2007, että "subprime-markkinoiden ongelmien vaikutukset rahoitusmarkkinoihin ja koko talouteen näyttävät olevan rajallisia".

Suuret pankit kammosivat johdannaisten tiukkaa sääntelyä, ja ne olivat jo 1985 perustaneet oman järjestön (International Swaps and Derivatives Association) vastustamaan sääntelypyrkimyksiä.

Pankkien lobaajien ehkä suurin voitto oli Yhdysvaltain kongressin vuonna 2000 hyväksymä laki, jonka mukaan cds:t eivät olleet futuureja tai swappeja – eli sääntelynormit eivät koskeneet niitä. Laki (Commodities Futures Modernization Act) oli viimeinen, jonka Bill Clinton allekirjoitti presidenttikaudellaan.

"Maailman paraskeskuspankkiiri"

Yhdysvaltain keskuspankkia Fediä 1987–2006 johtanut Alan Greenspan nautti pitkään suurta arvostusta. Teksasilainen senaattori Phil Gramm kutsui Greenspania "maailmanhistorian parhaaksi keskuspankkiiriksi".

Talouskriisin jälkiselvittely on osoittanut, että Greenspan teki vakavia virheitä. Niistä pahin saattoi olla koron pitäminen alhaalla liian kauan. Vaikka Yhdysvaltain talous lähti ripeään kasvuun pari vuotta it-kuplan puhkeamisen jälkeen, Fed piti korkotason erittäin alhaisena.

Greenspan oli myös johdannaisten suuri ystävä. Hän piti 1999 innostuneen puheen, jossa hän sanoi mm. seuraavaa:

– Ylivoimaisesti tärkein asia viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana finanssimaailmassa on ollut finanssijohdannaisten tavaton kehitys ja leviäminen.

– . . . nämä uudet välineet ovat yhä tärkeämpiä keinoja riskien pienentämiseksi . . . (ne) parantavat mahdollisuuksia eriyttää riskiä ja jakaa sitä sellaisille sijoittajille, jotka ovat kaikkein kyvykkäimpiä ja halukkampia ottamaan sitä.

– Lyhyesti sanottuna: johdannaisten lisäarvo juontuu niiden kyvystä vahvistaa varakkuuden luomista.

Kuin kohtalon ivaa oli, että Greenspan puhui juuri samassa hotellissa Floridassa, jossa JP Morganin aivoriihi oli viisi vuotta aiemmin keksinyt tuhoisan cds-johdannaisen (katso luku 2).

Markkinavapaudenabsolutisti

Alan Greenspanin talousajattelu ei suinkaan syntynyt ja kehittynyt tyhjiössä. John Lanchesterin mukaan Greenspanilla oli "mystinen usko" siihen, että markkinoiden valvonta on paras jättää markkinoille itselleen.

Greenspanin ajattelutapaan on vaikuttanut etenkin venäläissyntyinen filosofi Ayn Rand. Yksilökeskeisyyttä ja omaa etua puoltanut Rand kannatti markkinoiden täydellistä vapautta.

– Greenspanin kaltainen konservatiivinen taloustieteilijä kallistuu aina sääntelyä vastaan. Rand antoi tälle suhtautumiselle filosofisen tuen ja auttoi tekemään Greenspanista markkinoiden vapauden todellisen absolutistin, kirjoittavat Bethany McLean ja Joe Nocera kirjassaan All the Devils Are Here.

He muistuttavat, että rahapolitiikan ohella Fedin toinen merkittävä vastuu koski isojen pankki-holding-yhtiöiden valvontaa.

– Sen (Fedin) piti olla pankkijärjestelmän turvallisuuden ja terveyden vartija . . . Fed oli valvova viranomainen. Greenspan sen sijaan ei ollut.

Yksityisillä pankeillavaltaa Fedissä

Yhdysvaltain keskuspankin arvostelijoiden mukaan yksi syy pankin laiskaan valvontaan saattaa löytyä maan keskuspankkijärjestelmän omintakeisesta rakenteesta.

Järjestelmä koostuu kahdestatoista alueellisesta keskuspankista. Jokaisessa aluepankissa on yhdeksän johtajaa, joista kuuden valinnasta vastaavat kyseisen alueen pankit. Pankkien valitsemilla johtajilla on valta päättää, kenet he haluavat Fedin avomarkkinakomiteaan, joka päättää rahapolitiikasta, mm. koroista.

Komiteaan kuuluu kaksitoista jäsentä: seitsemän Yhdysvaltain presidentin nimittämää johtokunnan jäsentä sekä viisi vaihtuvaa jäsentä aluepankkien pääjohtajien joukosta.

– (Komitean jäsenten valintaan vaikuttavat) pankit voivat käyttää huikeaa vaikutusvaltaa korkoihin. Tavallisiin amerikkalaisiin verrattuna pankit yleensä hyötyvät alhaisesta korkotasosta – vaikka laajan työttömyydenkin kustannuksella, Mother Jones -lehden toimittajat Andy Kroll ja Nick Baumann kirjoittivat huhtikuussa 2011.

Reilu kolmannes Yhdysvaltain noin 8 000 yksityisestä pankista on keskuspankkijärjestelmän jäsenpankkeja, ja kukin niistä omistaa osakkeita oman alueensa keskuspankista.

Yhdysvaltalaisen Brown-yliopiston professorin Ross Levinen selvityksen mukaan rahoitusalan sääntelyjärjestelmä auttoi aiheuttamaan kriisin "tuottamalla ja ylläpitämällä huonoja menettelytapoja, eli sellaisia käytäntöjä, jotka rohkaisivat rahoitusmarkkinoita ottamaan liian isoja riskejä ja ohjaamaan yhteiskunnan säästöjä sosiaalisesti tuottamattomiin kohteisiin".

– Lyhyen tähtäyksen politikoinnista riippumattomaksi suunniteltu Fed ei ole riippumaton yksityisistä rahoitusalan instituutioista. (Yksityiset) pankit osallistuvat keskuspankkijärjestelmän johdon valintaan; monet Fedin työntekijöistä työskentelivät yksityisissä rahoitusalan yrityksissä ennen Fediin tuloaan; monet Fedin virkailijat siirtyvät pankista yksityisiin rahoitusyrityksiin; monet Fedin virkailijat ovat – väistämättä – jatkuvassa yhteydessä valvomiinsa yrityksiin.

– Nämä sidokset eivät välttämättä tarkoita sitä, että Fedin virkailijat olisivat korruptoituneita tai käyttäisivät virka-asemaansa saadakseen houkuttelevia työpaikkoja yksityiseltä sektorilta. Läheiset yhteydet yksityisiin rahoitusalan instituutioihin tarkoittivat kuitenkin, että Fed ei ole riippumaton, Levine päätteli.

AIG luiskahtivalvojien väliin

Reikäisen ja veltosti toimineen sääntelyjärjestelmän suurin aukko syntyi vakuutusjätti American International Groupin kohdalle. AIG oli maailman suurin vakuutusyhtiö, mutta sitä ei valvonut oikein kukaan.

AIG kaatui holtittomaan riskinottoon, ja Yhdysvaltain liittovaltio on joutunut pumppaamaan vakuutusyhtiöön yli 180 miljardia dollaria huolehtiakseen yhtiön vastuista.

AIG:n viranomaisvalvonta oli Office of Thrift Supervisionin harteilla. OFT:n tehtävänä oli valvoa säästöpankkeja ja sellaisia holding-yhtiöitä, jotka omistivat säästöpankkeja.

Yhdysvalloissa käytössä olleen erikoisen tavan mukaisesti AIG sai itse valita itselleen valvojan. Vakuutusjätti oli ostanut säästöpankin 1999, ja kaupan jälkeen se valitsi valvovaksi viranomaisekseen OFT:n.

OFT oli vähillä resursseilla toimiva viranomainen, eikä sillä ollut oikeasti mitään mahdollisuuksia kunnolla valvoa 130 maassa toiminutta AIG:ta.

OFT-kuvio johti siihen, että AIG:n finanssituoteryhmä sai toimiluvan Ranskaan. EU-lakien mukaan yhdessä jäsenmaassa hyväksytty yhtiö saa alkaa toimia myös muissa unionimassa, ja AIG rakensi finanssituoteryhmälleen päämajan Lontooseen.

Eurooppalaiset viranomaiset luottivat siihen, että OFT valvoi koko AIG:ta. Tämän luottamuksen seurauksena AIG:ta ei valvonut kukaan.

Cassano tunkiAIG:n kuiluun

AIG:n finanssituoteryhmä AIG-FP ja sen vetäjä Joseph (Joe) Cassano hullaantuivat 2000-luvun alkuvuosina cds:iin (credit default swap).

Cds:t ovat johdannaisia, joiden avulla sijoittajat ja keinottelijat voivat varautua jonkin arvopaperin tai muun sijoituksen luottoriskiin.

Finanssikriisin alla monet asuntoluottopaketteihin sijoittaneet ottivat sijoituksensa turvaksi cds:n. Esimerkiksi: jos asuntolainan ottaneiden maksukyvyttömyys johtaisi siihen, että ko. lainoista koottu asuntoluottopaketti muuttuisi arvottomaksi, cds:n myyjän olisi maksettava vakuutuksenkaltainen korvaus cds:n ostajalle (katso tarkemmin luku 2).

Cassano haistoi cds:issä hyvän bisneksen ja myi niitä kaikille halukkaille. AIG oli valtavana ja vakavaraisena vakuutusyhtiönä turvallisen oloinen liikekumppani ja kauppa kävi. Aluksi Cassano näytti ihmemieheltä: AIG keräsi tuhdit palkkiotuotot olemattomaksi uskottujen luottoriskien vakuuttamisesta.

Pelätty soittotuli kesällä 2007

Asuntojen hintojen käännyttyä Yhdysvalloissa 2006 laskuun myös asuntolainojen arvo kääntyi  laskuun. Samoin kävi niiden cdo-johdannaisten, joita oli rakennettu asuntolainojen pohjalta.

AIG-FP:n myymissä cds-sopimuksissa oli kohtalokas pykälä: sopimuksia ostaneilla oli oikeus vaatia lisävakuuksia, jos jokin kolmesta ehdosta toteutui:

1. AIG:n luottoluokitus putoaa yhteen A:han tai sen alle

2. AIG:n vakuuttamien cdo-sijoitusten luottoluokitukset putoavat

3. cdo-sijoitusten arvot putoavat.

AIG oli myynyt viimeiset cdo-arvopapereita vastaan kootut cds:t 2005 eli ennen kuin cdo/cds-mylly taikoi kaikkein riskipitoisimmat sijoitukset. Silti yhtiö istui valtavan riskin päällä ja pelkäsi tilanteen muuttuvan sellaiseksi, että sen olisi lunastettava lupauksensa lisävakuuksista.

AIG sai pelkäämänsä puhelinsoiton kesällä 2007: investointipankki Goldman Sachs vaati AIG:lta lisävakuuksia, koska pankin ostamien cdo-sijoitusten arvo oli pudonnut. Vakuutusyhtiö järjesti lisävakuudet.

Kokonaan pato murtui syyskuussa 2008, kun luottotappioiden pelättiin räjähtävän, ja markkinat kyseenalaistivat AIG:n kyvyn kattaa syntyvät tappiot. AIG:lta cds:iä ostaneet sijoittajat alkoivat yksi toisensa jälkeen vaatia cds-sopimusten mukaisia lisävakuuksia.

AIG putosi samantien kassakriisiin, koska sillä ei ollut riittävästi nopeasti käyttöön saatavia varoja lisävakuuksia varten. Yhdysvaltain hallitus pelkäsi, että AIG:n luhistuminen levittäisi kriisin ennalta arvaamattomalla tavalla joka puolelle taloutta.

AIG:hen lapioitiinmiltei 200 miljardia

Yhdysvaltain keskuspankki laitettiin auttamaan AIG:ta, joka nielaisikin saman tien 85 miljardia dollaria. Keskuspankki ei ollut koskaan aiemmin tehnyt näin merkittävää interventiota (väliintuloa) yksityisen sektorin toimintaan, The New York Times -lehti arvioi.

AIG:tä "valvonut" OFT ei huomannut ollenkaan tätä riskien kasaantumista.

AIG:n finanssituoteryhmän valvonnasta virastossa vastannut C. K. Lee sanoi myöhemmin, että cds:iä pidettiin "melko hyvänlaatuisina tuotteina" aina siihen saakka, kunnes ne ajoivat AIG:n kuiluun, ProPublica kertoi marraskuussa 2008.

AIG:n riskinotto ja valvonnan puute kävivät kalliiksi: valtion oli pumpattava vakuutusyhtiöstä jatkuvasti löytyviin reikiin yhteensä 182 miljardia dollaria. Tukimiljardien avulla AIG on maksanut täysimääräisenä kaikki cds-velvoitteensa, mikä on herättänyt närää siitä, miksi valtion pitää pelastaa riskisijoituksia tehneet sijoittajat.

New York Timesin mukaan AIG:n päästäminen vararikkoon olisi merkinnyt 20 miljardin dollarin aukkoa yhtiön suurimmalle liikekumppanille Goldman Sachsille. Valtiovarainministeri Henry Paulson päätti antaa Lehman Brothersin kaatua mutta pelasti AIG:n.

Paulsonin linjaa ihmettelevät ovat muistuttaneet, että ministerin apuna syksyn 2008 kriisissä toimi Goldman Sachsin pääjohtaja Lloyd Blankfein. Sekin kannattaa muistaa, että Paulson itse siirtyi valtiovarainministeriöön juuri Goldman Sachsista.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?