Talouskriisi: Pankit sokaistuivat johdannaisista - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Talouskriisi: Pankit sokaistuivat johdannaisista

Talousmaailma on kärsinyt jo reilut neljä vuotta tapahtumaketjusta, jonka polttoaineena ovat toimineet muutamassa yhdysvaltalaisessa yrityksessä keksityt uudenlaiset sijoitustuotteet. Katso Talouskriisi-juttupaketista, miten nämä tuotteet eli johdannaiset kiihdyttivät ja levittivät finanssituhoa ennennäkemättömällä tavalla.

13.9.2011 9:43 | Päivitetty 13.9.2011 10:41

Johdannaiset ovat arvopapereita, joiden arvo "johdetaan" niiden perusteena olevasta arvopaperista tai vaikka raaka-aineesta.

Johdannaiset ovat omanlaistaan vedonlyöntiä: johdannaissopimuksia myyvät ja ostavat tahot lyövät vetoa johdannaisen perustana olevan arvopaperin tai raaka-aineen hinnasta tulevaisuudessa.

Johdannaisten avulla voi suojautua hintavaihteluita vastaan, mutta sijoittajat voivat niiden avulla myös pelkästään lyödä vetoa esimerkiksi jonkin osakkeen tai kullan hinnan vaihteluista.

Finanssikaaoksen yhtenä syynä on juuri tämä jälkimmäinen käyttötapa: sijoittajat tekivät johdannaisten avulla satojen miljardien eurojen suuruisia vedonlyöntejä, joiden aiheuttamat tappiot uhkasivat kaataa ison osan maailman suurimmista pankeista.

Futuurit, optiotja swapit

Yleisimpiin johdannaisiin kuuluvat futuurit: ne ovat sopimuksia, joissa osapuolet sitoutuvat tulevaisuudessa myymään tai ostamaan sovitun määrän sovittua hyödykettä sovittuna päivänä sovittuun hintaan.

Esimerkiksi: viljelijä ei halua ottaa riskiä siitä, että viljan hinta putoaa ennen kuin hän saa myytyä seuraavan satonsa. Suojautuakseen hinnan putoamiselta hän sopii ennen satonäkymien selviämistä viljan ostavan myllyn kanssa, että mylly ostaa sovitun viljaerän sovittuna päivänä sovitulla hinnalla.

Viljelijä voittaa sopimuksella, jos viljan markkinahinta on myyntipäivänä alempi kuin sopimuksen tekohetkellä. Jos taas viljan hinta on noussut viljelijän olettamaa korkeammaksi, mylly voittaa, koska futuurin avulla se voi ostaa viljansa markkinahintaa halvemmalla.

Futuuri on tässä tapauksessa viljelijälle vakuutus viljan markkinahinnan laskua vastaan – ja myllylle taas vakuutus viljan markkinahinnan nousua vastaan.

Futuurin osapuolilla on velvollisuus ostaa tai myydä arvopaperi tai hyödyke sopimuksen mukaisesti. Toinen yleinen johdannainen eli optio toimii melkein kuin futuuri, mutta niillä on yksi tärkeä ero: optio merkitsee oikeutta – ei velvollisuutta –  ostaa tai myydä option perustana oleva arvopaperi tai hyödyke.

Viljelijän tapauksessa optio tarkoittaisi sitä, että viljelijä ostaa myyntioption eli oikeuden myydä viljansa myllylle tiettyyn hintaan sovitulla hetkellä. Jos viljan hinta on noussut, viljelijän ei kannata käyttää optiotaan. Jos taas markkinahinta on laskenut option lunastushinnan alapuolelle, viljelijä käyttää optionsa ja myy viljansa sovitulla hinnalla.

Futuureja ja optioita tuoreempi johdannaismuoto ovat swapit. Niillä tarkoitetaan sopimuksia, joilla sopimuksen osapuolet sopivat vaihtavansa korkomaksuja tai valuuttatuloja joko suoraan keskenään tai kolmannen osapuolen välityksellä.

Futuureita kaupattujo tuhansia vuosia

Johdannaisia on käytetty erittäin pitkään. Brittiläisen toimittajan Gllian Tettin Fool's Gold -kirjan mukaan merkkejä alkeellisista futuureista ja optioista on löydetty mesopotamialaisista savitauluista vuodelta 1750 ennen ajanlaskun alkua. Johdannaisten moderni aika alkoi 1849, kun maataloustuotteisiin perustuvien futuurien ja optioiden kauppa Chicagon pörssissä alkoi.

1970-luvun lopulla johdannaisia alettiin käyttää raaka-aineiden ohella  finanssituotteissa.

Kiinteistä valuuttakursseista luopuminen muutama vuosi aikaisemmin oli johtanut siihen, että valuuttakurssit alkoivat heilahdella arvaamattomasti. Samaan aikaan öljyn nopea kallistuminen kiihdytti inflaatiota, minkä seurauksena korkotaso nousi rajusti.

Suurilla yrityksillä oli nyt kaksi huolta: valuuttakurssien heilunta ja korkeat korot. Pankit ryhtyivät ideoimaan uusia tuotteita, joita ne voisivat myydä yrityksille näiden huolten vähentämiseksi.

Ensimmäinenvaluutta-swap

Johdannaisten uusi aika alkoi 1981, kun yhdysvaltalainen pankki Salomon Brothers julkisti historian ensimmäisen valuutta-swapin. Tämän valuutta-swapin osapuolet olivat tietokonevalmistaja IBM ja Maailmanpankki. IBM:llä oli liian vähän dollarituloja, ja samaan aikaan yhtiö sai niin paljon Sveitsin frangeja ja Saksan D-markkoja, että sillä ei ollut niille fiksua käyttöä. Maailmanpankin tilanne oli käänteinen: sillä oli kyllä dollareita, mutta se tarvitsi lisää frangeja ja D-markkoja.

Salomon Brothers neuvotteli kaksi vuotta Maailmanpankin ja IBM:n kanssa siitä, miten tilanne voitaisiin hoitaa päittäin. Lopulta neuvottelijat olivat valmiita: swap-sopimuksen mukaisesti IBM sai kymmenen vuoden ajan Maailmanpankin tiettyjen velkakirjojen dollarituotot, ja Maailmanpankki puolestaan sai IBM:n velkakirjojen frangi- ja D-markkatuotot. Swapin avulla tuotot jaettiin ilman, että itse velkakirjat vaihtoivat omistajaa.

Ensimmäinen valuutta-swap herätti finanssipiireissä paljon huomiota, ja pian kaikki pankit niin New Yorkissa kuin Lontoossakin halusivat osille.

Pankkitoiminnan globalisaatio ja suuryritysten levittäytyminen ympäri maailman merkitsivät, että markkinoilla oli paljon toimijoita, joilla oli vastavuoroisia tarpeita ja erilaisia odotuksia hintojen muutoksista. Nämä tarpeet ja odotukset loivat pankeille koko ajan uusia mahdollisuuksia löytää halukkaita osapuolia erilaisin johdannaisdiileihin.

Financial Times -lehden toimittajan Gillian Tettin mukaan kaikkein tärkein seikka johdannaisissa on se, että niillä voi tehdä kaksi asiaa: auttaa sijoittajia vähentämään riskiä tai synnyttämään paljon uutta riskiä.

Ennen kuin johdannaiset lisäsivät sijoittajien riskiä niin paljon, että ne meinasivat upottaa koko maailmantalouden, johdannaisten kehityksessä tarvittiin vielä kaksi kehitysaskelta. Ne tunnetaan parhaiten lyhenteinä: cds ja cdo.

Cds: JP Morganinkeksintö Floridassa

Kesäkuussa 1994 joukko yhdysvaltalaisen JP Morgan -pankin työntekijöitä vetäytyi viikonlopuksi Boca Raton Resort & Clubille Floridaan miettimään, miten pankki voisi keventää omaa riskiään, kun se lainaa rahaa asiakkailleen.

JP Morganin pulma oli pankkien ikuisuusongelma – se oli lainannut yrityksille ja valtioille kymmeniä miljardeja dollareita, ja laki pakotti sen pitämään itsellään valtavat pääomapuskurit siltä varalta, että jokin yritys tai valtio ei maksaisi takaisin velkojaan.

Pankkien vakavaraisuutta säädelleen Basel I -sopimuksen mukaan pankkien oli pidettävä varuiksi kahdeksan dollaria jokaista lainaamaansa sataa dollaria vastaan. Gillian Tettin mukaan JP Morgan piti tätä kahdeksan prosentin sääntöä epäreiluna: pankki kun antoi lainaa vain hyville yrityksille ja valtioille, jotka olivat erittäin luotettavia laina-asiakkaita.

JP Morganin johto hinkui menetelmää, jolla se voisi vapauttaa nuo varannoksi määrätyt varat tuottaviin kohteisiin. Floridassa kokoontunut aivoriihi löysi ratkaisun tähän ongelmaan. Ratkaisu oli uudenlainen johdannaisarvopaperi, credit default swap eli luottoriskinvaihtosopimus.

– Olen tuntenut ihmisiä, jotka olivat mukana Manhattan-projektissa. Meillä Floridan-reissussa mukana olleilla oli samanlainen tunne siitä, että olimme paikalla, kun jotakin uskomattoman tärkeää synnytettiin, kertoi JP Morganin toimitusjohtaja Mark Brickell myöhemmin Newsweek-lehdelle. (Manhattan-projekti oli Yhdysvaltain toisen maailmansodan aikainen hanke ydinpommin kehittämiseksi.)

Öljytuhon vaara synnyttiensimmäisen sopimuksen

JP Morganilla johdannaiskauppiaana työskennellyt Blythe Masters ryhtyi etsimään sopivaa kohdetta uudenlaisen johdannaisen  kokeilemiseksi. Hän löysi sen yhdysvaltalaisesta öljy-yhtiöstä Exxonista, jonka öljytankkeri Exxon Valdez oli 1989 ajanut karille tuhoisin seurauksin.

Exxon oli JP Morganin pitkäaikainen asiakas, eikä pankki halunnut kieltäytyä, kun öljy-yhtiö pyysi siltä miljardien dollareiden arvoista luottolimiittiä (luottorajaa) yhtiötä uhanneiden miljardisakkojen varalta. Luotto oli niin suuri, että kahdeksan prosentin sääntö olisi pakottanut JP Morganin laittamaan sivuun valtavan kasan dollareita säilyttääkseen vakavaraisuutensa säädösten edellyttämällä tasolla.

Masters löysi ratkaisun ongelmaan – itäisen Euroopan jälleenrakennusta rahoittavan EBRD-kehityspankin tarpeet olivat vastavuoroiset suhteessa Exxoniin: EBRD:llä oli paljon varoja, joita se sai lainata luotettaville yritysasiakkaille, mutta sen tuotot olivat vaatimattomat, koska se ei saanut ryhtyä mihinkään riskialttiiseen toimintaan.

Masters ehdotti, että Exxonin lainariski siirrettäisiin JP Morganilta EBRD:lle. Kehityspankki ottaisi riskin Exxonin kaatumisesta ja saisi siitä JP Morganilta vuotuisen korvauksen.

EBRD:lle ehdotus sopi: Exxonin kaatuminen oli hyvin epätodennäköistä, mutta silti se saisi vuotuisina korvauksina tuoton, joka oli parempi kuin esimerkiksi turvallisista joukkolainoista saatu tuotto.

JP Morgan taas hyötyi, koska sopimus vapautti sen varoja tuottavaan käyttöön ilman, että pankin olisi pitänyt luopua hyvästä asiakkaastaan. Jos Exxon olisi mennyt vararikkoon (ja jättänyt maksamatta JP Morganilta ottamansa lainan korot ja lyhennykset), EBRD olisi maksanut ne lainamaksut JP Morganille, jotka pankilla vielä olisi ollut saamatta Exxonilta.

Sopimus nimettiin credit default swapiksi eli luottoriskinvaihtosopimukseksi. JP Morganin kehittämän innovaation yleistyessä sopimuksista alettiin yleisesti käyttää lyhennettä cds.

"Tämä oliunelma"

Pankit olivat enemmän kuin innoissaan uudesta innovaatiosta. Ne saivat cds:ien avulla käyttöönsä valtavasti varoja, joiden suhteen niiden kädet olivat tähän saakka olleet sidotut.

Viranomaisetkin olivat myötämielisiä –Yhdysvaltain keskuspankki näytti elokuussa 1996 pankeille vihreää valoa: cds:t olivat luvallinen keino vapauttaa pääomia tuottavampaan käyttöön.

– Tämä oli unelma: luottojohdannaiset antaisivat JP Morganin – ja aikaa myöden kaikkien muidenkin pankkien – hienosäätää riskitaakkojaan ja päästää ne ikiaikaisista kahleista vapauttamalla valtavia määriä pääomia toimimaan turboahtimena ei vain pankeille vaan koko taloudelle, Gillian Tett kirjoittaa.

Cds:t kehittyivät nopeasti, ja niistä keksittiin yhä erilaisempia versioita. Cds-kehitys myös irtautui johdannaisen alkuperäisestä tehtävästä eli luottoriskin siirtämisestä pois varsinaiselta luotonantajalta. Yhdysvaltalaiset sijoituspankit alkoivat kehitellä sellaisia cds-sijoituksia, jotka olivat puhdasta vedonlyöntiä: Exxon-tapauksessa tämä olisi toiminut niin, että jokin pankki olisi myynyt esimerkiksi Shellille cds:n, josta Shell olisi maksanut pientä korvausta – mutta Exxonin päätyessä vararikkoon Shell olisi saanut pankilta cds:n nimellisarvon verran rahaa.

Cds:iä on verrattu kodin palovakuutukseen: vakuutuksenottaja maksaa kuukausittain tietyn summan korvaukseksi siitä, että vakuutusyhtiö korvaa mahdollisen tulipalon aiheuttamat vahingot. Viimeksi mainittu kuvitteellinen Shell-cds olisi sama kuin henkilö ottaisi palovakuutuksen naapuritalon palamisen varalle.

Cds-johdannaiset totisesti laittoivat uusia kierroksia finanssimaailmaan. Cds:ien todellinen vaikutus näkyi kuitenkin vasta sitten, kun finanssiyritykset tekivät vielä toisen kolmikirjaimisen lyhenteen taakse kätkeytyvän innovaation, cdo:n

Asuntolainoissavaltava markkina

Valtavana maana myös Yhdysvaltain asuntolainat ovat valtava markkina. Investointipankit olivat pitkään etsineet tapaa päästä kiinni tuohon apajaan. Arvopaperistaminen oli se tekniikka, jolla tämä mahdollistui.

Arvopaperistamisella tarkoitetaan tulevien saamisten muuntamista sijoittajille myytävään muotoon. Varsinkin asuntolainat ovat toimineet arvopaperistamisen raaka-aineina.

Jotkin investointipankit olivat sijoittaneet yksittäisiin asuntolainoihin, mutta pankkien kiinnostus heräsi kunnolla vasta sitten, kun asuntolainoja alettiin niputtaa isommiksi paketeiksi, uusiksi arvopapereiksi.

Yhdysvaltalaiset asuntolainojen myöntäjät, kuten säästöpankit, ovat tottuneet myymään myöntämänsä asuntolainat eteenpäin yhtiöille, jotka paketoivat niistä asuntolainavakuudellisia arvopapereita (mortgage-backed securities) sijoittajille  myytäväksi. Joskus mbs:iä kutsutaan myös cmo:iksi (collateralised mortgage obligation).

Mbs-arvopaperissa saattoi olla useita satoja asuntolainoja, jotka kukin olivat liittovaltion asuntoluottoyhtiöiden (Fannie Mae tai Freddie Mac) takaamia. Fannie ja Freddie myös ostivat pankeilta isoja määriä mbs-paketteja.

Yksittäiset lainathankalia sijoittajille

Yhdysvalloissa asuntolainaajat saavat lakkauttaa asuntolainansa milloin haluavat: korkotason alentuessa asuntovelallisen kannattaa lopettaa asuntolainansa ja ottaa saman tien uusi, alemmalla korolla. Isolle sijoittajalle tämä on luonnollisesti pulma. Sijoituksen arvoa ja tuottoa on mahdotonta arvioida, koska sijoitus voidaan yhtä hyvin maksaa takaisin huomenna kuin 20 vuoden kuluttua.

Mbs-pakettien kokoajat ratkaisivat tämän sijoittajapulman jakamalla mbs:n kolmeen eri kerrokseen sen mukaan, milloin asuntolainan maksu päättyy. Ylimpään kerrokseen sijoittaneet saivat rahansa takaisin ensin ja alimpaan kerrokseen sijoittaneet vasta viimeksi.

Australialaiseen Quadrant-lehteen kirjoittanut taloustoimittaja Trevor Sykes luonnehti mbs:iä loistavaksi keksinnöksi, josta oli iloa kaikille:

1. Asuntolainaajat saattoivat myydä myöntämänsä asuntolainat eteenpäin, jolloin niiden taseeseen syntyi tilaa uusia lainoja varten.

2. Mbs:t olivat uusia tuotteita, joita pankit pystyivät myymään sijoittajille.

3. Sijoittajille ja finanssiyrityksille mbs:t tarjosivat ensimmäisen tehokkaan tavan sijoittaa Yhdysvaltain valtaville asuntolainamarkkinoille.

Tätä iloista vaihetta ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Investointipankit näet keksivät, että mbs on liian hyvä väline pelkkien hyvien asuntolainojen niputtamiseen.

Seuraavassa vaiheessa mbs:ien rinnalle tuotiin cdo:t, jotka ovat toimintaperiaatteeltaan samanlaisia kuin mbs:t, mutta käytännössä ne saattoivat olla äärimmäisen monimutkaisia. Cdo:hon saatettiin ottaa mukaan millaisia lainoja vain, ja cdo saattoi rakentua esimerkiksi sadasta mbs:stä.

Vakuudellinen velkasitoumus cdo (collateralized debt obligation, cdo) oli tehokas väline, jolla pankit saattoivat siirtää pois omasta taseestaan riskiä siitä, että pankista lainaa saanut asuntolainan saaja, yritys tai vaikka valtio eivät selviäisikään velkamaksuistaan.

Cds + cdo:13 askelta helvettiin

Cds tai cdo eivät yksinään olisi ehkä aiheuttaneet finanssikriisiä. Väistämätön kuitenkin tapahtui, ja yhä uusia tuottoja etsineet investointipankit keksivät yhdistää cds- ja cdo-innovaatiot. Niiden avulla yritys- ja asuntolaina-arvopapereihin sijoittamisesta tuli enemmän ja enemmän puhdasta vedonlyöntiä.

Johdannaisten kehittely otti ratkaisevan askeleen JP Morganin esiteltyä joulukuussa 1997 uusimman ideansa, joka yhdisti luottojohdannaiset ja arvopaperistamisen. Sen sijaan, että JP Morgan olisi tuottanut cds:n, joka suojaisi vain yhden tietyn yrityksen maksukyvyttömyyttä vastaan, pankki paketoi satoja rityslainoja nippuun, ja kehitti nipun avulla kokonaan uudenlaisen tuotteen.

JP Morganin innovaatio kannattaa käydä läpi kohta kohdalta, koska siinä yhdistyvät monet finanssikaaoksen ainekset:

1. JP Morganilla oli luottoriskiä kaikkiaan 307 yrityksestä. Pankki halusi vapauttaa taseestaan pääomia ja teki sen tuotteella, jonka nimi oli Bistro (Broad Index Secured Trust Offering).

2. JP Morgan perusti erillisyhtiön (special purpose vehicle, spv), joka loi cds:iä pankin riskeiksi luokittelemia lainoja vastaan. Kaikkiaan näiden lainojen arvo oli 9,7 miljardia dollaria. Luotujen cds:ien avulla riski siitä, että asiakkaat eivät maksaisikaan lainojensa korkoa tai pääomaa, siirtyi perustetulle spv-yritykselle.

3. JP Morgan maksoi spv-yritykselle kuukausimaksua korvaukseksi riskin siirtymisestä.

4. Spv:llä oli nyt riskillään lähes kymmenen miljardin dollarin lainat. JP Morgan laski lainaajayritysten laajamittaisen konkurssiaallon niin epätodennäköiseksi, että spv tarvitsi vain 700 miljoonaa dollaria kattaakseen kaikki mahdolliset cds-korvausmaksut.

5. Alla selitettävällä tavalla spv kokosi 700 miljoonaa dollaria luomalla uusia velkakirjoja, joiden tuottona olivat JP Morganin maksamat kuukausimaksut.

6. Spv niputti ensin kaikki reilut kolmesataa cds:ää yhdeksi pooliksi ja jakoi sitten poolin kolmeen siivuun (tranches) riskitason perusteella:- junior: korkein tuotto, korkein riski- mezzannine: keskitason tuotto, keskitason riski- senior: alhaisin tuotto, vähäisin riski

7. Spv loi kutakin riskitasoa vastaavia cdo:ita. Luottoluokitusyhtiö Moody's hyväksyi JP Morganin arviot ja antoi kahdelle kolmasosalle cdo:ista parhaan mahdollisen luottoluokituksen (kolme A:ta). Kolmasosa sai hieman huonomman eli Ba2-luokituksen.

8. Spv myi cdo:t sijoittajille muutamassa päivässä. Yhtiö sijoitti saamansa 700 miljoonaa dollaria kaiken varalta Yhdysvaltain valtion joukkolainoihin vakuuttaaksen sijoittajat siitä, että kuvio oli täysin turvallinen.

9. JP Morgan oli ratketa riemusta: pankki oli keksinyt kustannustehokkaan keinon, jolla se vapautti yhdellä iskulla miljardien dollareiden edestä luottoriskiä taseestaan. Tähän saakka pankin oli pitänyt pitää huimia summia vain ja ainostaan sen varalta, että jokin siltä lainannut yritys ei enää selviäisi velkamaksuistaan.

10. Sijoittajat olivat niin kiinnostuneita JP Morganin innovaatiosta, että pankki arvioi markkinoilla olevan paljon tilaa tällaiselle tuotteelle. Jo seuraavan vuoden alussa pankki kasasi uuden kymmenen miljardin dollarin kokoisen cds/cdo-paketin, joka vapautti jälleen riskiä sen taseesta.

11. Valvovilta viranomaisiltakin tuli vihreää valoa: ne katsoivat ensin Yhdysvalloissa ja sitten muualla maailmassa, että lainasaamisten "vakuuttaminen" Bistro-logiikalla pienensi pankkien omien pääomien tarvetta.

12. Muut pankit alkoivat matkia JP Morgania, ja muutamassa kuukaudessa cdo-markkinoiden arvo nousi kolmeensataan miljardiin dollariin.

13. Bistro-tyyppisten tuotteiden yleistyessä niitä alettiin kutsua synteettisiksi cdo:iksi. "Synteettinen" viittaa siihen, että sen pohjana on johdannaisia (Bistrossa cds:iä) eikä "ensimmäisen tason" arvopapereita, kuten esimerkiksi yritys- tai asuntolainoja.

Bistro oli myyntimenestys – ja sen myynnistä vastasi sama nainen, joka oli kasannut myös ensimmäisen cds:n, Blythe Masters.

"Maailmanterävimmät tyypit"

– Kun kuunteli näiden kavereiden puhuvan, kävi selväksi, että he todella uskoivat tähän juttuun, JP Morganin Bistro-tiimiä seurannut uutistoimisto Dow Jonesin toimittaja Paula Froelich sanoi.

– He ajattelivat olevansa maailman terävimmät tyypit. He olivat keksineet tämän loistavan keinon kiertää (Baselin) sääntöjä ja pelata kaikella tuolla riskillä. He olivat hyvin ylpeitä aikaansaannoksestaan, Froelich kertoi Gillian Tettin Fool's Gold -kirjassa.

Baselin säännöt ovat pankkien ja viranomaisten yhdessä laatimia sääntöjä, joilla määritellään vähimmäispääomavaateiden avulla, miten suuria riskejä pankit voivat ottaa.

Ennen uusien johdannaisten aikaa pankkien oli pidettävä kahdeksan miljoonan euron oman pääoman varantoa jokaista yrityksille lainattua sataa miljoonaa euroa vastaan. Cds-cdo-kuvion avulla tämä varantovaade supistui 1,6 miljoonaan euroon.

JP Morganin innovaatio alkoi kiinnostaa pankkeja myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Tettin mukaan ensiksi syöttiin tarttuivat japanilaiset pankit. 1998 alkupuolella mm. sveitsiläinen Credit Suisse ja ranskalainen BNP Paribas rakensivat omat Bistron kaltaiset tuotteensa.

Osa eurooppalaisista pankeista oli aluksi varovaisia sijoittamaan cdo-cds-rakennelmiin. Pankit pelkäsivät menettävänsä yritysasiakkaitaan, jos asiakkaat olisivat huomanneet pankin rakentaneen suojaa asiakkaiden maksykyvyttömyyttä vastaan.

JP Morganin ensimmäisissä Bistroissa sijoittajille kerrottiin avoimesti, mitä yrityksiä ja lainoja vastaan cds:t oli luotu. Myöhemmin nimet poistettiin, ja JP Morgan markkinoi uutta sijoitusmallia pankeille, jotka halusivat poistaa riskiä taseestaan mutta samaan aikaan ylläpitää pankkisalaisuutta.

Katseasuntolainoihin

Yrityslainojen jälkeen JP Morgan käänsi katseensa asuntolainoihin. Pankki pohti keinoja, joilla cds-cdo-rakennelmaa voisi käyttää "tehostamaan" asuntolainoihin sitouttunutta pääomaa.

Gillian Tett kertoo, että JP Morgan kuuli 1999 alkupuolella saksalaisen Bayerische Landesbankin etsivän Bistro-tyyppistä rakennelmaa. Saksalaispankki halusi keventää 14 miljardin dollarin kokoista riskiä, jonka se oli ottanut Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilla.

JP Morganilla ei ollut aiempaa kokemusta asuntolainamarkkinoista, ja saksalaispankin pyyntöä tutkiessaan se joutui uudenlaisen ongelman eteen. Bistrossa JP Morgan oli nimennyt kaikki ne yritykset, joiden ottamat lainat olivat rakennelman pohjana.

Asuntolainapaketeissa (mbs) tilanne oli toinen: paketteihin sijoittaneet pankit ja muut sijoittajat eivät tienneet paketin sisältämistä lainoista mitään. JP Morgan päätteli, että se voi toteuttaa Bayerische Landesbankin toiveen, jos asuntovelallisten maksukyvyttömyys eri puolilla Yhdysvaltoja johtuisi toisistaan riippumattomista syistä.

Yhdysvalloissa ei ollut koskaan koettu koko maan kattavaa asuntojen hintojen romahdusta, eikä myöskään asuntovelkaisten yhtäaikaista maksukyvyttömyyttä. Näillä perusteilla JP Morgan suostui saksalaispankin pyyntöön, mutta samalla se päätti, että asuntolainat olivat sille liian riskipitoinen alue cds-cdo-sijoitusrakennelmien tekoon.

Cdo-johdannaisiabiljoonan arvosta

JP Morganin varovaisuus oli kuitenkin poikkeus. Useat muut jättipankit säntäsivät riemurinnoin pankkitoiminnan uuteen aikaan.

Yhdysvaltain senaatin tutkimusraportin mukaan investointipankit loivat 2006–2007 tuhannen miljardin dollarin arvosta cdo-arvopapereita. 2007 puolivälissä yhdysvaltalaiset eläkerahastot, vipurahastot ja muut institutionaaliset sijoittajat alkoivat vähentää cdo-ostojaan: asuntojen hinnat olivat kääntyneet laskuun, ja subprime-lainoja ottaneet jättivät yhä useammin lainansa maksamatta.

Investointipankit käänsivät katseensa Eurooppaan ja Aasiaan, joista vielä löytyi cdo-arvopapereihin uskovia sijoittajia.

Finanssikriisin puhjettua JP Morgan ällistyi, kun paljastui miten suuria asuntolainapohjaisia sijoituksia muut pankit olivat tehneet. Melkein koko Wall Street tuntui tulleen hulluksi. Kun tämä hulluus yhdistettiin siihen, miten Yhdysvalloissa oli alettu jakaa asuntolainoja, syntyi maailmantalouden lähes upottanut katastrofiautomaatti.

-> Näin Amerikan mätä korttitalo rakennettiin (julkaistaan keskiviikkona 14.9.)

<- Euro: Alun loppu – vai lopun alku? (julkaistu maanantaina 12.9.)

<- Taloussanomien koko juttupaketti talouskriisistä

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?