Äkkiseltään voi vaikuttaa kehnolta ja ainakin poliittisesti sopimattomalta vitsiltä verrata euromaiden talous- ja rahaliitto Emua ammoiseen Neuvostoliittoon tai yhteisvaluutta euroa entiseen neuvostoruplaan.
Tarkalleen ottaen rinnastukset eivät ole vain heikkoa huumoria, vaan ne ovat myös vääriä. Neuvostoliitto oli liittovaltio ja rupla liittovaltion valuutta. Emu sitä vastoin on itsenäisten valtioiden muodostama talous- ja rahaliitto ja euro itsenäisten valtioiden yhteisvaluutta.
Eurossa ja ruplassa saattaa silti olla enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja – ruplan kohtalo voi jopa olla enne euron tulevaisuudesta.
Oikea vertailuvaluutta eurolle ei kuitenkaan ole Neuvostoliiton rupla, vaan Neuvostoliiton hajoamisessa itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen rupla.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rupla oli 15 entisen neuvostotasavallan yhteisvaluutta niin kuin euro nyt on itsenäisten euromaiden yhteisvaluutta.
Näin ruplavertaus muuttuu kehnosta huumorista varoittavaksi enteeksi, sillä itsenäisten valtioiden yhteisvaluuttana rupla ei kestänyt edes kahta vuotta. Yhteisrupla murtui pitkälti samanlaisiin ristipaineisiin, jotka nyt osaltaan repivät euroaluetta hajalle.
Rupla-alue rakoilisyntymästään asti
Rupla kesti Viron ja muiden itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen yhteisvaluuttana 1990-luvun alussa vain puolisentoista vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja entisen liittovaltion tilalla oli itsenäisten valtioiden talous- ja rahaliitto.
Lyhyen aikaa rupla oli kuin nykyinen euro, itsenäisten valtioiden yhteinen valuutta. Saman lyhyen aikaa rupla-alue oli kuin nykyinen euroalue, rahaliitto ilman liittovaltiota.
Ruplan tarina yhteisvaluuttana katkesi, kun Viro, Latvia ja Liettua sekä kymmenkunta muuta entistä neuvostotasavaltaa havaitsi Moskovan rahapolitiikasta ja yhteisruplasta olevan niille enemmän haittaa kuin hyötyä.
Samaan johtopäätökseen päätyi hieman myöhemmin myös Venäjä, jonka keskuspankki jatkoi entisen Neuvostoliiton keskuspankin Gosbankin roolia ja määräsi raha- ja valuuttapolitiikasta koko rupla-alueen puolesta.
Aikansa Venäjän keskuspankki yritti pitää rupla-aluetta koossa jopa rahoittamalla heikoimpien ruplavaltioiden ammottavia alijäämiä, mutta vain aikansa.
Vuoden 1992 alussa Neuvostoliiton hajottua syntynyt rupla-alue alkoi rakoilla vain muutamaa kuukautta syntymisensä jälkeen, kun jäsenmaa toisensa perään alkoi paikata rahapulaa laskemalla liikkeeseen omia "korvikerupliaan".
Kokonaan uusiin – ja ennen kaikkea itsenäisiin – valuuttoihin useimmat ruplamaat siirtyivät yksi toisensa perään vuonna 1993.
Yhteinen valuuttaoli rasite kaikille
Useimmat entiset neuvostotasavallat aloittivat itsenäisinä valtioina sekasortoisissa talous- ja rahaoloissa. Kaaoksesta tuskin voi pelkästään syyttää yhteisvaluutta ruplaa tai edes Moskovan määrittelemää yhteistä rahapolitiikkaa.
Ruplamaiden talouskunto samoin kuin niiden julkisen talouden kunto vaihtelu suuresti. Kenties vielä enemmän vaihteli eri ruplamaiden hallinnon ja päättäjien kyky ja halu saattaa julkinen talous edes joten kuten kestävälle tolalle.
Viro ja muut Baltian maat lähtivät itsenäisyyden alusta asti päättäväisesti kohti kurinalaista taloudenpitoa, kun taas moni muu entinen neuvostotasavalta lähti entistäkin löysemmin rantein tuhlailun ja paisuvien alijäämien tielle.
Pian yhteensopivuusongelmat alkoivat repiä ruplaliittoa hajalle, kun maasta ja tulkinnasta riippuen ruplia oli liikkeessä liikaa tai liian vähän. Yhden koon rahapolitiikka oli joko liian tiukkaa tai liian löysää, eikä kohdallaan edes Moskovassa.
Lopulta Venäjän keskuspankki vihelsi kaoottisen ruplapelin poikki kesällä 1993 toteuttamalla mittavan raharemontin. Moskova veti vanhat ruplat pois liikkeestä, laski uusia tilalle. Uusien ruplien lisäksi ruplamaat joutuivat hyväksymään entistä tiukemmat raha- ja taloussäännöt – tai eroamaan.
Useimmat erosivat.
Liika valtionvelkakaataa rahaliittoja
Virolle ja muille Baltian maille ruplasta luopuminen merkitsi pelastuskeinoa rupla-alueen yhä holtittomammaksi karkaavan rahapolitiikan seurauksilta. Esimerkiksi Viron uusi kruunu alkoi vahvistua suhteessa Venäjän ruplaan ja maan korkotaso laskea suunnilleen samaa tahtia, kun sen julkinen talous hivutti ylijäämää suuremmaksi ja maan inflaatiovauhti talttui yksinumeroiseksi.
Monelle muulle maalle oma uusi valuutta tarjosi keinon entistä railakkaampaan talous- ja rahahurjasteluun setelirahoituksineen. Suruton rahan tarjonta karautti inflaatiovauhdin esimerkiksi Valko-Venäjällä yli 2 000 prosenttiin ja Ukrainassa jopa yli 10 000 prosenttiin.
Alijäämillä tai velkamäärillä ei tuntunut olevan väliä, kunhan maalla oli oma valuutta, oma keskuspankki ja setelipainoissa riitti painomustetta ja paperia.
Liian suuret julkisen talouden alijäämät ja valtioiden painuminen liian raskaisiin velkoihin ja lopulta noiden alijäämien ja velkojen kattaminen keskuspankin setelirahoituksella on ennen yhteisruplaa koitunut muidenkin eurooppalaisten rahaliittojen kohtaloksi.
Näin kävi Latinalaiselle rahaliitolle, jonka Ranska, Belgia, Italia, Kreikka, Bulgaria ja Sveitsi perustivat vuonna 1865 ja ajoivat karille vuonna 1914. Näin kävi myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan vuosien 1872–1924 Skandinaaviselle rahaliitolle.
Nyt euroa ja euromaiden rahaliittoa Emua koettelevat pohjimmiltaan aivan samat liian suurten velkamäärien ja liian raskaiden alijäämien ristipaineet, jotka ovat aiemmin repineet rahaliittoja hajalle.
Ottivatko europäättäjätyhteisruplasta opikseen?
Yhteisruplan ja vanhempien eurooppalaisten epäonnisten rahaliittojen kohtalo on sakeassa velkaliemessa kiehuvalle eurolle aito ja vakava uhka.
Raskaimmin ylivelkaisten euromaiden velat ja niiden maksamisesta muita uhkaavat kustannukset voivat milloin tahansa alkaa repiä euromaita erilleen – ja mahdollisesti takaisin omiin valuuttoihin.
Näin arvelee Euroopan suurpankkien terävimpiin ekonomisteihin kuuluva brittipankki HSBC:n pääekonomisti Stephen King.
Hän puntaroi 1990-luvun alun väliaikaisen yhteisruplan ja euron useita yhtäläisyyksiä laajassa analyysiraportissaan Fixing the Eurozone (Euroalueen korjaus), jonka pankki on tällä viikolla jakanut suurasiakkailleen.
King käsitteli samaa rupla-euro-vertausta suppeammin talouslehti Financial Timesin keskiviikkona julkaisemassa kirjoituksessa.
Vielä laajemmin lyhytikäisen rupla-alueen kohtaloa ja opetuksia käsitteli yhdysvaltalainen talousprofessori Patrick Conway jo vuonna 1995 laatimassaan tutkimuksessa Currency Proliferation – The Monetary Legacy of the Soviet Union (Valuutan jakautuminen – Neuvostoliiton rahaperintö).
Conway neuvoi jo ennen euroaikaa laatimansa tutkimuksen perusteella, että Euroopan talouspäättäjät ottavat rupla-alueen virheistä opikseen ennen kuin käynnistävät omia valuuttakokeitaan.
Onnettoman ruplakokeen tärkein läksy niin Conwayn kuin HSBC:n Kingin mukaan on, että rahaliitto ja yhteisvaluutta vaativat tuekseen myös talouspolitiikan keskittävän "fiskaalisen liiton".
King tosin muistuttaa, ettei rahaliiton tiivistäminen liittovaltioksi ole ainoa keino taltuttaa velkakriisi tai pitää euroalue koossa.
Sama voi hänen mukaansa vielä onnistua ainakin muodollisesti ilman liittovaltiotakin, kunhan maksukykyiset euromaat kasvattavat rutkasti velkaisimpien kriisimaiden tukemista ja kuittaavat kiltisti kulut, kertyivätpä ne sitten euroalueen keskuspankin tai vakausrahastojen kautta.
Rupla ei kestänyt yhteisvaluuttana kahtakaan vuotta Entisten neuvostotasavaltojen siirtyminen yhteisestä ruplasta omiin valuuttoihin Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. * Viro vaihtanut kroonin euroon.
ValtioYhteinen ruplaKorvikeruplaIrti ruplastaUusi rahaArmenia1/1992-11/1993DramAzerbaidzan1/19928/19926/1993ManatValko-Venäjä1/19925/199211/1993RuplaViro1/1992-6/1992Kroon*Georgia1/19924/19938/1993MenatiKazakstan1/1992-11/1993TengeKirgisia1/1992-5/1993SomLatvia1/19925/19926/1993LatsLiettua1/19925/19926/1993LitasMoldova1/19927/199211/1993LeuVenäjä1/1992---Tadzikistan1/1992---Turkmenistan1/1992-11/1993ManatUkraina1/19921/199211/1993KarbovanetsUzbekistan1/199211/19931/1994Som Lähde: Conway (1995): Currency Proliferation
