Useissa Latinalaisen Amerikan velkakriiseissä ylivelkaisten valtioiden ja liian suuria riskejä ahmineiden pankkien sotkuja setvineet asiantuntijat antavat Euroopan talousviranomaisille velkakriisin hoitamisesta koleaa palautetta.
Kyse on tylystä tilannearviosta, jonka ovat laatineet yhdysvaltalaiset Lee C. Buchheit ja G. Mitu Gulati. He ovat valtioiden velkakriisien ja -saneerausten laki-, sopimus- ja rahoitusteknisten seikkojen kautta maailman arvostettuja asiantuntijoita.
Buchheit on New Yorkissa toimivan Cleary Gotlieb Steen & Hamilton -lakitoimiston osakas, Gulati on niin ikään yhdysvaltalaisen Duken oikeustieteellisen yliopiston professori.
Heidän laatimansa raportin perusteella Latinalaisen Amerikan 1980- ja 1990-lukujen velkasotkuja siivottiin tyystin erilaisin ottein ja toimin kuin nyt Euroopassa.
Latinalaisen Amerikan kriisejä ratkoneet Yhdysvaltain talousviranomaiset veivät ja liian suuria riskejä ahmineet kansainväliset pankit vikisivät. Euroopassa roolit ovat päinvastaiset: liian suuria riskejä kriisimaissa kahmineet pankit vievät ja EU vikisee.
Päättyykö kriisisaneerauksiin?
Buchheitin ja Gulatin mukaan Euroopan talousviranomaiset ovat saattaneet jo menettää kriisin hallinnan. Tätä menoa EU menettää pian myös tilaisuutensa kriisin ratkaisuun, jossa pinteeseen itsensä saattaneet pankit maksavat osansa laskusta.
He esittävät tylyn tilannekatsauksensa ja puntaroivat todennäköisimpiä vaihtoehtoja kriisin ratkaisuiksi tuoreessa raportissaan Greek Debt – The Endgame Scenarios (suomeksi Kreikan velka – vaihtoehtoja loppuratkaisuksi).
Raportti jatkaa tuorein tiedoin siitä, mitä Buchheit ja Gulati kirjoittivat valtioiden velkasaneerausten toteutuskeinoista vajaa vuosi sitten. Pian viimekeväisen Kreikka-paniikin jälkeen julkaistu raportti oli How to Restructure Greek Debt (suomeksi Miten saneerata Kreikan velat).
Taloussanomat kertoi valtioiden velkasaneerauksista ja kaksikon edellisen raportin johtopäätöksistä viime marraskuussa.
Buchheitin ja Gulatin tarkastelu koskee ensisijaisesti syvimmälle velkasuohon suistunutta Kreikkaa, mutta keskeisiltä osin johtopäätökset ja huomiot koskevat yhtä hyvin kahta muuta kriisivaltiota, Irlantia ja Portugalia.
He puntaroivat velkakriisin mahdollisina loppuratkaisuina seitsemää eri vaihtoehtoa, joista viranomaisten yhä tavoittelema "onnellinen" loppu vaikuttaa tällä haavaa epätodennäköisimmältä.
Pankit saavatomansa pois
Viime kevään Kreikka-paniikista alkanut Euroopan talousviranomaisten kamppailu velkakriisin taltuttamiseksi ja rajaamiseksi on sujunut kehnosti, arvioivat Buchheit ja Gulati.
Heidän mielestään kumpikaan tavoite – kriisin taltuttaminen tai rajaaminen – ei ole toteutunut, vaan kriisi on päin vastoin pahentunut ja laajentunut. He viittaavat Kreikan yhä korkeampiin markkinakorkoihin ja yhä ankeampaan talouskehitykseen sekä Irlannin ja Portugalin hätäluottotarpeisiin.
Buchheit ja Gulati arvioivat, että kriisi on saattanut jo livetä talousviranomaisten hallinnasta, ja että osin tämä johtuu viranomaisten omista toimista.
Tähänastiset kriisitoimet eivät ole heidän mukaansa helpottaneet kriisimaiden velkataakkaa saati kohentaneet kriisimaiden talouskuntoa.
Klikkaa graafi suuremmaksi
Kriisitoimet eivät myöskään ole mitenkään sitoneet kriisimaita liian suurin luotoin rahoittaneita pankkeja mukaan velkatalkoisiin.
Sen sijaan tähänastiset kriisitoimet hätäluottoineen ovat Buchheitin ja Gulatin mukaan tarjonneet pankeille tilaisuuden päästä pälkähästä – ja saada kriisimaissa vaarantamansa varat turvaan. Täydestä hinnasta.
Hätäluotot ovat jo siirtäneet pankeilta suuret määrät epävarmoja saatavia veronmaksajien vastuulle hätäluottoja myöntäneisiin maihin. Tätä menoa ei pian muita riskin kantajia ole jäljellä – ja näin todennäköisten saneerausten tappiot jäävät suurimmaksi osaksi veronmaksajien kärsittäviksi.
Tältä osin Euroopan talousviranomaiset ovat Buchheitin ja Gulatin mukaan ratkoneet velkakriisiä tyystin eri periaattein kuin Latinalaisen Amerikan velkasotkuja siivonneet viranomaiset. Tequila-kriiseissä viranomaiset veivät ja pankit vikisivät.
Baker ja Brady pitivätpankkeja otteessaan
Buchheit ja Gulati kirjoittavat hyvin tiiviisti keskeisiin seikkoihin keskittyen Latinalaisen Amerikan velkakriiseistä, joita yhdysvaltalaisten pankkien suurten riskien takia lopulta ratkottiin pitkälti Yhdysvaltain talousviranomaisten johdolla.
Ensin 1980-luvun kriiseissä Yhdysvaltain silloinen valtiovarainministeri James Baker painosti pankkeja vapaaehtoisin velkajärjestelyin muun muassa vaihtamaan vanhoja luottojaan uusiin, pitkäaikaisempiin luottoihin. Toimi uusittiin jopa useita kertoja.
Buchheitin ja Gulatin tulkinnan mukaan Bakerin ohjelma (Baker Plan) kiinnitti pankit yhä tiukemmin koukkuun. Pankit olivat kiinni alkuperäisissä ongelmaluotoissaan eivätkä oikeastaan voineet muuta kuin kiltisti uusia luottoja.
Riskisaatavien myyminen markkinoilla olisi merkinnyt niin raskaiden tappioiden kirjaamista, etteivät pankkien huterat pääomat olisi kestäneet iskua, vaan ne olisivat kaatuneet.
Yhdysvaltain viranomaiset eivät kuitenkaan menettäneet hermojaan, vaan painostivat pankit pysymään koukussa antaakseen kriisimaille aikaa kohentaa talouksiaan ja pankeille aikaa kohentaa taseitaan – sen sijaan, että olisivat alkaneet verovaroin lunastaa pankkeja pinteestä.
Bakeria 1980-luvun lopussa Yhdysvaltain valtiovarainministerinä seurannut Nicholas Brady pani varsinaiset velkasaneeraukset vireille arvioituaan, ettei kriisimailla ollut mahdollisuuksia kasvaa eroon liian suurista veloistaan.
Sittemmin Brady-ohjelmaksi (Brady Plan) nimetty saneerausmuoto tarjosi pankeille "vapaaehtoisia" saatavien leikkauksia. Pankit saivat valita muutamasta vaihtoehtoisesta keinosta, jotka käytännössä kaikki alensivat saatavien arvoa. Yksikään pankki ei päässyt pälkähästä.
Vastaavasta menettelystä ei Buchheitin ja Gulatin mukaan ole Euroopan velkakriisissä merkkejä – eikä pian enää mahdollisuuksiakaan. Heidän mukaansa tällä kertaa viranomaiset ovat liekanarussa eivätkä suinkaan pankit.
Eurooppa päästävätpankkeja pinteestä
Euroopan velkakriisissä talousviranomaiset eivät pidä pankkeja koukussa, vaan päin vastoin päästävät pankkeja satimesta.
Euroopassa pankkeja lunastetaan eroon ongelmaluotoista täyteen hintaan ja ajallaan sitä mukaa kuin kriisimaiden vanhoja velkoja erääntyy ja muut maat toimittavat näihin kuoletuksiin tarvittavaa hätärahoitusta, kirjoittavat Buchheit ja Gulati.
Heidän mielestään keskeinen ero aiempiin kriiseihin on, että EU:n tapa siirtää mahdollisten velkasaneerausten tappiot suurimmaksi osaksi tai jopa kokonaan veronmaksajien kärsittäviksi.
Mahdollisiin saneerauksiin mennessä pankit ja muut kriisimaiden alkuperäiset rahoittajat ovat jo livahtaneet tiehensä – ja vaihtaneet paikkaa hätäluottoja tarjoavien maiden veronmaksajien kanssa.
Latinalaisen Amerikan Brady-saneerauksissa pankit kärsivät edes osan tappioista, kun eivät muuta voineet. EU on pankeilleen huomaavaisempi.
Virallisesti Kreikkakasvaa veloistaan
Virallisten EU-tavoitteiden mukaan Kreikka ja muut kriisimaat selviävät vanhoista veloistaan ja lisäksi uusista hätäluotoistaan ilman velkavastuiden saneerauksia.
Virallisesti talouden vyönkiristykset avittavat kriisimaat niin rivakkaan kasvuun, että julkisen talouden mittavat alijäämät alkavat tuota pikaa keventyä ja samalla valtaisat velat alkavat nopeasti sulaa siedettäviin mittoihin.
Tähän viralliseen visioon ei rahoitusmarkkinoilla usko kukaan, eivätkä sitä kovin todennäköisenä pidä myöskään Buchheit ja Gulati. Heidän puntaroinnissaan kriisin ratkeaminen talouskasvun avulla vaikuttaa vähiten todennäköiseltä.
He pitävät kriisin muunlaisia ratkaisuja todennäköisempinä – ja käsittelevät raportissaan niistä kuutta.
Näistä neljässä nykyisenlainen ratkaisun lykkääminen jatkuu vuoden 2013 puoliväliin, ja vasta sen jälkeen alkavat saneeraukset – tai tuolloin toimintansa aloittava pysyvä vakausrahasto ottaa Kreikan pysyvästi hoteisiinsa.
Kahdessa muussa ratkaisuvaihtoehdossa saneeraukset alkavat jo ennen vuoden 2013 määräaikaa.
Aikailu siirtää riskiäpankeilta valtioille
Jos velkakriisin ratkaisemista lykätään virallisen aikataulun mukaisesti vuoden 2013 puoliväliin asti, ehtii suurin osa Kreikan vanhoista veloista erääntyä. Tällä välin suurin osa Kreikan valtioon liittyvästä luottoriskistä ehtii siirtyä pankeilta ja muilta rahoittajilta hätäluottoja myöntäneille valtioille, EKP:lle ja IMF:lle.
Buchheit ja Gulati arvioivat, että virallisesta aikataulusta kiinni pitäminen vaikeuttaa kriisin ratkaisemista. Heidän mukaansa vuoden 2013 puolivälin jälkeen on kolme keinoa jakaa velkasaneerauksen menetykset, ja jokainen niistä sisältää suuria poliittisia ja taloudellisia ongelmia.
Jos viranomaiset haluavat säästää jäljelle jääneitä pankkeja myös saneerauksissa ja saneerauksilla rasitetaan vain hätäluottoja, on tätä hyvin vaikea perustella hätäluottoja myöntäneissä maissa.
Jos taas jäljelle jääneet pankit pannaan kärsimään koko saneerauspaine, menettävät ne kaiken ja kaatuvat kotivaltioidensa syliin. Välimuodossa saneeraustaakka jakautuu sekä hätäluottojen myöntäjille että pankeille, jolloin kaikki ovat käärmeissään.
Neljäskään vaihtoehto ei ole Buchheitin ja Gulatin mukaan helppo, sillä se pitkittää Kreikan tukirahoitusta yhä uusilla tukiluotoilla – ja siirtää ongelmallisen lainakannan lopulta kokonaisuudessaan vakausrahastojen haltuun eli muiden maiden veronmaksajien vastuulle.
Saneeraukset voivatalkaa milloin vain
Sen helpompaa ei ole kriisin ratkaiseminen ennen vuoden 2013 puoliväliä – johon asti EU:n keskeiset päättäjät ovat luvanneet olla toteuttamatta ainuttakaan velkasaneerausta.
Buchheit ja Gulati kuitenkin huomauttavat, että lupauksista tai lainsäädännön esteistä huolimatta velkasaneeraukset on mahdollista panna vireille milloin tahansa.
– Kasvojen säilyttämiseksi lienee välttämätöntä käyttää muita termejä kuin "velkasaneeraus", jos toimeksi pannaan ennen vuoden 2013 puoliväliä, arvioivat Buchheit ja Gulati.
Heidän mukaansa sanavalinnat eivät kuitenkaan muuta itse asiaa. "Velkajärjestely" tai "saatavien uudelleenjärjestely" voivat ajaa saman asian kuin "saneeraus".
Ennen luvattua vuoden 2013 määräaikaa toteutettaville saneerauksille on Buchheitin ja Gulatin mukaan periaatteessa kaksi toteutustapaa:
Vapaaehtoisuuteen perustuvat "kevytsaneeraukset" – tai varsinainen "verenvuodatus".
Kevytsaneerausei ehkä enää riitä
Kevyempi saneerausmalli perustuisi Buchheitin ja Gulatin mukaan vapaaehtoisiin lainaehtojen muutoksiin, kuten laina-aikojen pidennyksiin ja mahdollisesti korkojen alennuksiin.
Muutoksiin osallistuvat rahoittajat saisivat luvan säilyttää vanhat tai tilalle tarjotut uudet lainasaatavat taseissaan alkuperäisin nimellisarvoin. Näin ne välttyisivät luottotappioilta, vaikka todellisuudessa muutokset tarkoittaisivat saatavien käyvän nykyarvon alentumista.
Kevytsaneerauksia voitaisiin toteuttaa muunnelmalla 1990-luvun Brady-saneerauksista, joissa pankit saivat vanhojen kehnojen saataviensa tilalle uusia, Yhdysvaltain liittovaltion takaamia velkakirjoja, niin sanottuja Brady-bondeja.
Näissä takaajamaiden myöntämä takaus voisi houkutella pankkeja hyväksymään selvästi aiempaa pitkäaikaisempia velkakirjoja. Samalla takaukset kohentaisivat pankkien vakavaraisuusasemaa parantamalla saatavien laatua.
Ongelma olisi, etteivät kevytsaneerausten keinot välttämättä enää riitä ratkomaan ainakaan Kreikan velkaongelmia. Buchheitin ja Gulatin mukaan "verenvuodatus" voi olla joka tapauksessa edessä.
Pystyykö EU samaankuin Baker ja Brady?
Sanavalinnoista riippumatta Kreikan velkavastuut ovat Buchheitin ja Gulatin mukaan milloin tahansa järjestettävissä sellaiseen uskoon kuin viranomaiset parhaaksi katsovat – ja uskovat poliittisesti mahdolliseksi.
Suurin osa Kreikan niin kuin muidenkin eurovaltioiden velkakirjamuotoisista lainoista on laskettu liikkeeseen kunkin maan kotimaisen lainsäädännön mukaisin sopimuksin. Niinpä liikkeeseenlaskijavaltioilla on keinot toteuttaa tarvittavat lainaehtojen muutokset lainsäädännön keinoin.
Tällaiset järeät toimet voivat olla tarpeen ennen kuin Kreikan velkataakka kevenee riittävästi. Tämä voi Buchheitin ja Gulatin mukaan edellyttää myös nimellisten lainapääomien tuntuvia leikkauksia ja laina-aikojen merkittäviä pidennyksiä.
He eivät arvioi tarvittavien lainaleikkausten tai laina-aikojen pidennysten määrää, mutta rahoitusmarkkinat hinnoittelevat Kreikan valtion velkakirjoissa parhaillaan lähteestä riippuen 30–50 prosentin menetyksiä. Lainavuodet voivat venyä vuosikymmeniksi.
Tarvittavien lainaleikkausten toteuttaminen edes muodollisesti vapaaehtoisin toimin edellyttäisi Buchheitin ja Gulatin mukaan samanlaista pankkien painostamista kuin Yhdysvaltain Baker ja Brady harjoittivat omissa saneerauksissaan.
Heidän mukaansa on kuitenkin epävarmaa, kykenevätkö Euroopan talousviranomaiset vieläkään – tai enää – moiseen.
