Lama-Suomen toipuminen alkoi vasta markan "saneerauksen" jälkeen - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Lama-Suomikaan ei olisi selvinnyt ilman saneerausta

Suomi vaatii muiden EU-maiden rinnalla euroalueen kriisimailta talousihmettä, jollaisesta se ei olisi itsekään selvinnyt 1990-luvun alun lamavuosina – ei ainakaan ilman mojovaa "markkasaneerausta". Suomen saneeraus ei koskenut suoraan valtion velkoja, vaan markkaa. Tuolla saneerauksella Suomi vältti viime tingassa talouden kaaoksen, ei suinkaan suistunut siihen.

Valtiovarainministeri Iiro Viinanen, pääministeri Esko Aho ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg kertoivat markan devalvaatiosta marraskuussa 1991. Käänne koitti vasta seuraavana syksynä, kun he kertoivat markan kellutuksesta.­

13.4.2011 7:01 | Päivitetty 12.4.2011 19:20

Suomen selviytyminen 1990-luvun alun lamavuosista herättää toivoa samanlaiseen talous- ja rahoituskriisiin ajautuneiden eurovaltioiden selviytymismahdollisuuksista.

Mutta sitä ei lama-Suomen selviytymistarina todista, että nykyisetkään kriisimaat voisivat selvitä toivottomasta jamastaan pelkästään vyötä kiristämällä ilman liian suuriksi paisuneiden velkavastuiden saneerauksia siedettävämpiin mittoihin.

Ei olisi Suomikaan selvinnyt 20 vuotta sitten omasta lamastaan pelkästään sisulla, leikkauslistoilla ja muilla vyönkiristyksillä.

Käänne uuteen nousuun ei olisi onnistunut sellaisilla lamalääkkeillä, joita EU nyt tarjoaa euroalueen pienille kriisimaille, Kreikalle, Irlannille ja pian myös Portugalille.

Suomikin tarvitsi sisun ja vyönkiristysten lisäksi avukseen mojovan "velkasaneerauksen".

Pahimman hädän hetkellä Suomen vararikolta pelastanut saneeraus toteutettiin valuutan arvoa heikentämällä.

Moista mahdollisuutta nyt pinteeseen päätyneillä eurovaltioille ei ole, vaan vastaava huojennus olisi mahdollinen vain varsinaisella velkasaneerauksella.

Osa kellutuksen laskustalankesi suomalaisille

Suomen markan niin sanottu kellutus oli pesunkestävä saneeraus siitä huolimatta, että se toteutettiin valuuttakurssia eikä velkamääriä leikkaamalla.

Markan kellutuksella Suomi irtautui euron edeltäjästä, silloisesta ECU:sta (varsinaista valuuttaa löyhempi laskennallinen kurssikytkös European Currency Unit).

Markan kelluminen tarkoitti sen ulkoisen arvon määräytymistä vapaasti valuuttamarkkinoilla – käytännössä se tarkoitti markan voimakasta heikkenemistä.

Suomi oli jo vuoden 1991 marraskuussa yrittänyt taltuttaa pääomapakoa ja katkaista talouden syöksyn markan noin 14 prosentin devalvoinnilla, mutta turhaan.

Vasta vuoden 1992 syyskuun kellutuksella ja sitä seuranneella markan devalvoitumisella Suomi sai toivomansa käänteen aikaan.

Markan heikkenemisellä Suomi otti roiman huojennuksen kaikkiin markkamääräisiin velkavastuisiinsa, ja sai kaupan päälle yhtä roiman kohennuksen vientiteollisuuden kansainväliseen kilpailukykyyn.

Osa "markkasaneerauksen" laskusta lankesi suomalaisten säästäjien, sijoittajien ja kotimarkkinayritysten niskaan. Valuuttavelkaa ottaneille kotimarkkinayrityksille markan devalvointi saattoi olla kohtalokas isku.

Suomen rahoittajille markan kellutus oli joka tapauksessa yhtä kuin velkasaneeraus.

Rahoittajille on yksi lysti – tai paremminkin yksi surku – kärsivätkö ne tappionsa velkavastuiden vai valuutan arvon leikkauksin. Vastuiden saneerauksista ja rahoittajien tappioista on kummassakin tapauksessa kyse.

Pääomaa kaikkoaakriisimaista turvaan

Markan kellutus ja heti perään markan ulkoisen arvon voimakas heikkeneminen olivat kelju kokemus kaikille niille, joilla oli kellutuksen hetkellä niin sanotusti avointa markka-riskiä.

Mutta tuo kelju hetki ei ollut ainakaan rahoitusmarkkinoille yllätys, vaan päinvastoin väistämättömäksi uskottu tapahtuma. Epävarmaa oli ainoastaan se, milloin markan puolustus pettää ja pitkään odotettu devalvaatio toteutuu.

Rahoitusmarkkinat inhoavat tappioita, mutta vielä enemmän ne inhoavat epävarmuutta. Suomen "markkasaneerauksessa" markkinat riemastuivat enemmän epävarmuuden poistumisesta kuin vihastuivat tappioista.

Nyt samanlaisesta väistämättömän lykkäämisestä ja empimisen aiheuttamasta epävarmuudesta on merkkejä euroalueen rahoitusmarkkinoilla.

Niin kauan kuin rahoitusmarkkinat pitävät kriisivaltioiden jonkin lajin saneerauksia väistämättöminä mutta talousviranomaiset kieltävät tarpeen ja lykkäävät väistämätöntä, jatkuu pääoman pako epäilyttävistä maista.

Juuri näin tapahtui lama-Suomessa vuoden 1992 syyskuun "markkasaneeraukseen" asti. Ja juuri näin tapahtuu paraikaa Kreikassa, Irlannissa ja nyt myös Portugalissa.

Devalvoinnin pelkohellitti devalvoinnilla

Markan kellutus vuoden 1992 syyskuussa todennäköisesti esti viime tingassa Suomen valtion ja talouden luhistumisen, se ei suinkaan aiheuttanut eikä edes pahentanut kaaosta.

Kellutuspäätöstä seuraavana päivänä alkoi Suomen talouden uusi nousu. Siihen katkesi niin kansainvälisen kuin kotimaisenkin pääoman pako muille maille, ja siihen loppui rahan polttaminen Suomen Pankin toivottomassa markan puolustustaistelussa.

Samalla kellutushetkellä alkoi pääoman paluu Suomeen. Helsingin pörssin osakekurssit ampaisivat voimakkaaseen nousuun ja korot kääntyivät laskuun.

Pian kellutuksen jälkeen myös rahoitusmarkkinoiden epäluulo Suomen valtiota kohtaan alkoi hellittää – siitä huolimatta, että pankkikriisin ja laman kustannukset kasvattivat valtion velkarahoituksen tarvetta voimakkaasti.

Nopeasti kasvava velanottotarve ajoi ensin Suomea täydelliseen rahoituksen umpikujaan, jonka muisteleminen saattaa yhä nostaa kylmää hikeä velkakirjamarkkinoiden etulinjan veteraanien otsalle.

Umpikujan uhka väistyi ja Suomen obligaatioiden kauppa alkoi taas käydä vuolaasti ja vieläpä jyrkästi laskevin koroin sen jälkeen, kun epäluulo markan devalvoinnista oli kaikonnut – markan devalvoinnilla.

Pelkkä saneeraus eiyksin pitkälle kanna

Ei Suomikaan noussut laman pohjalta pelkällä valuuttatempulla. Niin yksisilmäisiä rahoitusmarkkinoiden hätähousut tuskin olivat edes silloin, että pelkkä "markkasaneeraus" olisi kantanut Suomea kuin jonkin aikaa.

Pitkäaikainen luottamus Suomen velanmaksukykyyn palasi yhdistelmällä, jossa "markkasaneeraus" oli välittömine vaikutuksineen tärkeä mutta ei suinkaan ainoa osa.

Luottamuksen palaamiselle ehkä yhtä tärkeitä olivat julkisen talouden saneeraus pitkäaikaisine kustannusvaikutuksineen.

Tuskin ylivelkaiset eurovaltiotkaan kriiseistään kovin pitkälle pötkisivät pelkillä velkasaneerauksilla, vaikka sellaiset lopulta niille sallittaisiin.

Mutta ainakaan markkinatulkintojen perusteella eivät kovin pitkälle kanna pelkät vyönkiristyksetkään. Muutenhan korot olisivat jo laskussa ja kriisi ohi.

Niin kuin Suomen kriisi paheni "markkasaneeraukseen" asti, todennäköisesti myös euroalueen velkakriisi pahenee, elleivät kriisimaat saa vyönkiristysten vastapainoksi uusia eväitä talouden kasvuun ja velkojen maksuun.

Suomi ei polttanutrahoittajia karrelle

Suomen "markkasaneeraus" ei suinkaan polttanut rahoittajien näppejä aivan karrelle, vaan päinvastoin ainakin pääoman pikaisesta paluusta päätellen rahoittajien kärsimykset jäivät varsin kohtuullisiksi.

Vuoden 1992 lopussa Suomen valtiolla oli markkamääräistä velkaa alle kymmenen miljardin nykyeuron verran, muutamaa vuotta myöhemmin yli nelinkertainen määrä. Samaan aikaan valuuttamääräinen velka kasvoi vielä nopeammin.

Velkamäärän kasvu ei kuitenkaan kerro Suomen rahoituskriisin pahenemisesta. Markan kellutus ei aiheuttanut velkaantumista, vaan teki sen mahdolliseksi.

Laman ja pääomapaon alettua valtion uusien lainojen keskikorko ampaisi pitkälle yli kymmeneen prosenttiin aivan samaan malliin kuin nyt euroalueen kriisivaltioilla. Valtion vuoden 1992 uusien lainojen keskikorko oli noin 12 prosenttia.

Markan kellutus muutti tilanteen nopeasti tukalasta huojentuneeksi. Alkoi sijoituspääoman suoranainen kilpajuoksu takaisin Suomeen.

Markasta kymmenienprosenttia tappiot

Markan ulkoinen arvo heikkeni kellutuksessa suhteessa Suomelle tärkeisiin muihin valuuttoihin välittömästi yli kymmenen prosenttia. Vuoden 1993 kevääseen mennessä markka heikkeni suhteessa ulkomaankaupan valuuttakoriin yli 20 prosenttia.

Suhteessa Yhdysvaltain dollariin markka heikkeni puolessa vuodessa lähes 40 prosenttia.

Pudotusta suhteessa eurooppalaisiin valuuttoihin vaimensi se, että samoihin aikoihin heikkenivät markan lisäksi omissa kriiseissään Ruotsin kruunu ja Britannian punta.

Kellutuksen jälkeen kansainväliset sijoittajat alkoivat kuitenkin kilvan ostaa Suomen valtion korkeakorkoisia velkakirjoja. Kova kysyntä ja kuin taikaiskusta palannut luottamus painoivat korot jyrkkään laskuun, vuonna 1996 keskikorko laski jo alle kuuden prosentin.

Korkosijoittajille Suomen valtion velkakirjat olivat "markkasaneerauksen" jälkeen todellinen kultakaivos. Voittoa olisi kertynyt, vaikka markkariski olisi ollut suojaamatta.

Mahtituotoistapikainen hyvitys

Ammoisen Postipankin laskemien obligaatioindeksien mukaan Suomen valtion markkaobligaatioiden niin sanottu kokonaistuotto oli kellutuksen jälkeen vuodessa hilkkua vaille 40 prosenttia.

Vuoden 1994 helmikuussa korkosijoittajilla oli markan kellutuksen jälkeen koossa 50 prosentin arvonnousu korkoineen.

Nyt eurovaltioiden velkakriisiä hermoilevilla rahoitusmarkkinoiden toimijoilla on tarkalleen tiedossaan Suomen kaltaiset talous- ja velkakriisien "ihmeparanemiset". Mutta niillä on tiedossaan myös se, että ilman "markkasaneerausta" olisi saattanut Suomenkin talousihme jäädä kokematta.

Parhaassa tapauksessa tuo seikka on myös euromaiden ja EU:n talouspäättäjien tiedossa – ja tarvittavat toimet alkavat ennen kuin on liian myöhäistä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?