Koteja ja julkisia tiloja koskeva homekeskustelu on viime vuosina vellonut värikkäänä juupas, eipäs -väittelynä, jossa on äärimmillään päädytty pohtimaan jopa sitä, kenen pää on pipi.
Nyt kun itiösodassa vallitsee jonkinlainen aselepo, mönkii lattianraosta kiistakapulaksi uusi sisäilmamyrkky: 2-etyyliheksanoli.
Tutkimusyritys Ositumin laboratorion toimialajohtaja Merja Mikkosen mukaan 2-etyyliheksanoli on itse asiassa huomattavasti hometta yleisempi sisäilmaongelmien aiheuttaja.
– Julkisissa rakennuksissa peräti kolmessa tapauksessa neljästä syy ongelmiin löytyy homeen sijaan 2-etyyliheksanolista, hän sanoo.
2-etyyliheksanoli on kaasumuotoinen ja rasvaliukoinen yhdiste, joka Mikkosen mukaan hiljalleen kerääntyy sisäilmasta ihmisen elimistöön.
– Kun yhdisteen pitoisuus elimistössä nousee, lisääntyvät myös oireet. Näistä tyypillisimpiä ovat erilaiset ylähengitystieoireet – aivan kuten homeongelmissakin.
Tutkijat ovat erimielisiä
Tutkijat myöntävät, että korkeina pitoisuuksina 2-etyyliheksanoli on haitallista terveydelle. Tästä huolimatta yhdisteelle ei ole asetettu kiinteitä raja-arvoja.
– Käytännön kokemuksella olemme päätyneet tiettyihin arvoihin. Yleensä kehotamme toimenpiteisiin, jos sisäilman 2-etyyliheksanolipitoisuus ylittää 15 µg/m3, sanoo ympäristötarkastaja Kaisa Hiltunen Helsingin kaupungin Ympäristökeskuksesta.
– Ongelmia alkaa yleensä esiintyä siinä vaiheessa, kun yhdisteen pitoisuus alkaa olla yli 15 µg/m3. Erinäisistä tekijöistä, kuten ilmanvaihdosta, riippuen 2-etyyliheksanolin normaaliarvo sisäilmassa on tavallisesti tasolla alle 10 µg/m3, sanoo VTT:n erikoistutkija Helena Järnström.
Ositumin Merja Mikkosen mukaan uusin tieto osoittaa, että pienetkin 2-etyyliheksanolipitoisuudet voivat aiheuttaa ihmisille ongelmia.
– Olemme havainneet, että oireiden syntyyn riittää, kun 2-etyyliheksanolia esiintyy sisäilmassa. 2-etyyliheksanoli ei kuulu normaaliin sisäilmaan.
Mikrobiologian professori Mirja Salkinoja-Salonen tyrmää ajatuksen, että matala pitoisuus 2-etyyliheksanolia yksinään vaurioittaisi keskivertoihmisen terveyttä.
– Koska aineelle ei löydy HTP-arvoa sosiaali- ja terveysministeriön HTP-taulukosta, pitää ensin selvittää, mikä pitoisuus olisi ihmiselle haitallinen ja sen jälkeen verrata asunnosta tai työpaikalta löydettyjä pitoisuuksia tähän arvoon.
Salkinoja-Salonen huomauttaa kemikaalien aiheuttamien terveyshaittojen riippuvan aina kolmesta seikasta: kemikaalin ominaismyrkyllisyydestä, altistavasta kemikaalin pitoisuudesta ja altistumisen kestosta.
– Jos altistus on jatkuvaa ja pitkäaikaista, kuten esimerkiksi asunnossa on, jo pieni pitoisuus voi haitata terveyttä. Tällöin kokonaisannos nimittäin muodostuu suureksi, varsinkin lapsilla.
– Jos taas altistus on lyhytaikaista, esimerkiksi muutamia minuutteja tai tunteja, on haittojen todennäköisyyskin pieni, ellei aineen pitoisuus ole korkea.
Syntysyy on syytä selvittää
Salkinoja-Salosen mielestä on tärkeää ymmärtää, mistä 2-etyyliheksamoli on peräisin.
– Sehän ei ole aine, jota rakentamisessa tai kodin tehtävissä, kuten siivouksessa, käytetään tai tarvitaan. Sitä ei siis pitäisi olla ilmassa lainkaan! Koska sitä kuitenkin löytyy, se tulee jostakin.
Yksi syy 2-etyyliheksanolin ilmenemiseen voi Salkinoja-Salosen mukaan olla kiinteistössä oleva kosteusvaurio ja DEHP:tä (dietyyli-heksyyli-ftalaatti) sisältävä sisustusmateriaali, kuten PVC-lattialaatta.
– Kun DEHP:tä sisältävä PVC laitetaan kosteaan paikkaan, esimerkiksi märän betonin päälle, siihen kasvaa mikrobistoa, joka hajottaa DEHP:n ftaalihapoksi ja 2-etyyliheksanoliksi, Salkinoja-Salonen selittää.
– Näistä 2-etyyliheksanoli on haihtuva aine, ja sitä sitten löytyy tämän mikrobitoiminnan seurauksena ilmasta.
Mirja Salkinoja-Sallinen huomauttaa, että tällaisessa tapauksessa samassa rakennuksessa on varmasti myös mikrobien tuottamia haitta-aineita eli toksiineja. Tällöin kyse on kosteusvauriorakennuksesta ja sen aiheuttamasta seka-altistumisesta.
Hänen mielestään DEHP-pitoisia muoveja ei pitäisi käyttää lainkaan sisustusmateriaaleina, koska DEHP on ftalaateista myrkyllisin.
– Rakennuttajien ja asunnon omistajien kannattaa vaatia todistus siitä, että DEHP:tä sisältäviä vinyylejä ei ole sisätiloissa. Niistä tulee aina ongelmia, ennemmin tai myöhemmin, Salkinoja-Sallinen neuvoo.
– Toinen ikävä, mutta valitettavasti realistinen, vaihtoehto 2-etyyliheksanolin ilmenemiselle on, että rakentamisessa käytetyt pinnoitteet, liimat tai tasoitteet sisältävät 2-etyyliheksanolia ja sitä sisältäviä ftalaattijätteitä.
Näin ei tietenkään pitäisi olla, sillä DEHP-jäte on toimitettava ongelmajätteiden käsittelyyn.
– Harmailla markkinoilla voi liikkua liimoja ynnä muita, joihin on ”piilotettu” ongelmajätettä. Tätä ei kukaan Suomessa taida valvoa. Ulkomaisilta kollegoilta tiedän tällaista tapahtuneen, Salkinoja-Sallinen kertoo.
Ongelmia jopa uusissa rakennuksissa
2-etyyliheksanolin alkulähde löytyy yleensä lattioiden pintarakenteista.
Etenkin vanhemmissa asunnoissa ja julkisissa rakennuksissa ongelma kehittyy usein muovimattojen ja lattiatasoitteiden yhdistelmästä, kun emäksinen kosteus pääsee syömään maton pehmikettä eli ftalaattia.
Mikkosen mukaan muovimatto-ongelmien ilmettyä tasoitevalmistajat poistivat lattiatasoitteista emäksisyyden ja näin syntyivät uudempien ja remontoitujen asuntojen 2-etyyliheksanoliongelmat.
– Kun tasoitteista tehtiin neutraaleja, niistä tuli mikrobeille mahdollisia kasvualustoja. Korjaamalla yhtä ongelmaa aiheutettiin toinen, Mikkonen sanoo.
Hänen mukaansa 2-etyyliheksanolia löytyy tänä päivänä upouusistakin asunnoista, ja syy löytyy vallitsevasta rakennustavasta.
– Betonilattioiden ei anneta kuivua kunnolla, eikä niiltä siivota sahanpuruja ja muita orgaanisia jätteitä ennen tasoitteiden levittämistä.
– Näin orgaaniset jätteet jäävät lattian sisään anaerobisten mikrobien ravinnoksi. Uudessa talossa 2-etyyliheksanolilöydös liittyykin yleensä lattiatasoitteen mikrobivaurioon.
Erikoistutkija Helena Järnström ja ympäristötarkastaja Kaisa Hiltunen tunnustavat emäksisen kosteuden ja muovimattojen yhteyden 2-etyyliheksamolin syntyyn, mutta mikrobivaurion yhdistäminen kyseiseen yhdisteeseen kummastuttaa heitä.
– 2-etyyliheksanoli ei ole mikrobi-indikaattoriyhdiste, Helena Järnström sanoo.
Merja Mikkonen kuitenkin toteaa, että näiden anaerobisten mikrobien olemassa olo on saatu selville DNA-tekniikan avulla.
Ongelma syntyyjo rakennusvaiheessa
Merja Mikkosen mielestä mittavat 2-etyyliheksanoliongelmat saataisiin ehkäistyä rakennusvaiheessa sillä, että betonipinnat siivottaisiin ja desinfioitaisiin huolellisesti ennen tasoitteen levittämistä, eikä mattoja asennettaisi ennen tasoitteen kuivumista.
– Kyseessä on mielestäni merkittävä kansantaloudellinen ongelma. Nyt jo vuoden vanhoissa taloissa voidaan huonosti, ja niissä pitää tehdä erilaisia selvityksiä ja korjauksia.
Myös ongelmien selvityskeinot ovat usein puutteellisia. Mikkonen kertoo, että olemattoman homeen metsästys on aiheuttanut muun muassa kalliita ja täysin turhia julkisivuremontteja.
– Jos asukas kärsii pidempään jatkuneista ylähengitystieoireista, mutta asunnossa ei ole näkyvää kosteus- tai homevauriota, kannattaisi mahdollinen 2-etyyliheksanolitilanne selvittää ennen massiivisia toimenpiteitä. Näin voimavarat osataan tarvittaessa heti suunnata oikeaan asiaan, Mikkonen neuvoo.
Hän kertoo, että kätevimmin 2-etyyliheksanoli tunnistetaan huoneilmasta suoritettavalla VVOC-mittauksella. Elimistön sisältämä 2-etyyliheksanolipitoisuus voidaan puolestaan mitata suoraan uloshengitysilmasta.
Hyvä uutinen on, että lattianraossa lymyilevän kaasuvihulaisen häätäminen on käytännössä huomattavasti homeongelman ratkaisemista yksinkertaisempaa ja nopeampaa.
– Pelkkä lattian pintamateriaalien uusiminen ei kuitenkaan riitä, sillä betoni on huokoista materiaalia, joka on imenyt yhdistettä sisäänsä, Mikkonen sanoo.
– Saastunut betonilattia tulisi käsitellä kapseloivalla pinnoitteella, joka sulkee yhdisteen betonin sisään. Näin uudet lattiamateriaalit eivät enää pääse pilaantumaan. Tällainen toimenpide vie vain muutaman päivän.
Mutta kuinka haitallista ja lopullista rasvaliukoiselle yhdisteelle altistuminen on? Mikkosella on lohdullista kerrottavaa.
– Mittausten mukaan 2-etyyliheksanoli on poistunut elimistöstä noin kolmen kuukauden kuluttua ongelman korjaamisen jälkeen.
