Kirjeiden viimeinen sukupolvi - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kirjeiden viimeinen sukupolvi

Me nykyiset keski-ikäiset jäämme historiaan viestintävallankumouksen sukupolvena, vaikka sopeudummekin siihen välillä vastenhankaisesti. Lapsillemme tämä elämäntapa on täysin luonteva, mutta heistä tulee ensimmäinen sukupolvi, joka ei löydä omaa historiaansa muistolaatikoista.

30.7.2010 7:30 | Päivitetty 29.7.2010 15:45

Tapasin koulu- ja opiskeluajan parhaan kaverini viime viikolla Windsorissa. Hänen tyttärensä otti meistä Thelma ja Louise -henkisiä valokuvia Windsorin ja Etonin välisellä sillalla.

Yhdellä klikkauksella tuo nykyajan postikortti levisi tuttavillemme Facebookin välityksellä. Ihanan tehokasta ja helppoa. Samalla tulen pitäneeksi julkista päiväkirjaa elämästäni.

Kun äskettäin pakkasin vanhan asuntoni tavaroita, löysin saman ystäväni lähettämiä kirjeitä. Viime vuosikymmenen puolivälissä sähköposteja oli vain harvoilla ja puhelut olivat kalliita, joten kirjoittaminen oli luontevaa. Kirjepinossa oli viestejä myös äidiltäni ja serkultani.

Kirjeitä ei ollut tapana heittää pois. Yksi ystäväni oli tällä viikolla hyvin pahoillaan, kun hän kertoi lapsuuden kirjeenvaihtokaverinsa kadottaneen hänen lähettämänsä postin.

Paluuvanhaan arkeen

Kirjeet ja päiväkirjat ovat tarjonneet loistavaa materiaalia eri aikakausia muisteleviin, arkielämästä kertoviin teoksiin.

Ensimmäiseksi tulee mieleen Katariina Eskolan ja Satu Koskimiehen kirjoittama 1950-luvun tytöt. Moni teinityttö tunnistaa isoäitiensä ikäpolven nuoruusvuosista omat ajatuksensa ja tekemisensä, vaikka ympäristö on muuttunut.

Kirjeissä ja päiväkirjoissa säilynyt henkilöhistoria tuottaa aina välillä kirjallisia helmiä. Niiden joukossa ylivoimainen ykkönen lienee Anne Frankin päiväkirja, mutta varmaan useimpien muistelmateosten kirjoittajat ovat turvautuneet vanhoihin kirjoituksiinsa.

Ainakaan minä en usko, että kukaan pystyisi muistamaan asioita ja yksityiskohtia ilman muistin virkistystä. Siihen käyvät toki myös valokuvat, mutta niiden kohtalo voi pian olla samanlainen kuin nettiviestinnänkin. Kertakäyttöinen.

Digitaalikameralla tulee räpsityksi lukemattomia otoksia tietokoneen muistiin. Sieltä ne sitten sopivasti katoavat koneen hajotessa tai teknologian muuttuessa. Joskus säilöin niitä “korpuille”, joiden tilalle tuli pian cd-levy. Voi olla, että tulevissa koneissa on enää paikka muistitikulle – ja joskus senkin aika on ohi.

Kuvien, sähköpostien ja nettiviestien määrä on niin iso, ettei niiden säästämisessä ole enää mitään järkeä. Mutta samalla me menetämme mahdollisuuden palata omaan elämäntarinaamme. Lapsillemme ei taida edes tulla mieleen, että niin voi tehdä.

Onneksion antropologi!

Viikko sitten YouTubessa oli tapahtuma nimeltä A Day in the Life. Elokuvaohjaaja Kevin MacDonald halusi mahdollisimman monen eri puolilla maailmaa asuvan ihmisen filmaavan tavanomaisen päivänsä. Näistä lukemattomista henkilökohtaisista otoksista MacDonald aikoo tehdä dokumentin.

Hänen lisäkseen internetin tuomia mahdollisuuksia käyttävät monet antropologit, kirjastot ja muut tiedonkerääjät. Meidän kollektiivinen arkielämämme tallentuu nyt eri instituutioiden tiedostoihin tehokkaammin kuin koskaan.

Netti siis jättää tuleville polville perinnöksi varsin komean tietopankin lähimenneisyyden arjesta, vaikka samaan aikaan se tekee oman henkilökohtaisen historian ylläpitämisestä jotenkin triviaalin tuntuista.

Arjen tunteminen tuntuu kovin arkiselta, tylsältä ja tarpeettomalta. Ilman sitä emme kuitenkaan oikeasti ymmärrä trendejä, politiikkaa ja historian käänteitä. Vallankumoukset ja suuret mullistukset eivät synny ideologioiden vuoksi, vaan siksi, että tarpeeksi monella ihmisellä on tarpeeksi paha olla.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?