Kolumni - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Kolumni: Avohaavat kantapäissä

Poika sai rippilahjaksi kellon. Tavallisesti sen merkki oli Leijona. Vaihtoehtoisesti hän sai kameran tai kiikarit. Ne toimivat yhä.

28.5.2007 9:58 | Päivitetty 7.6.2007 17:33

Tytön rippiristi saattoi olla hopeaa tai jopa kultaa hentoisen ketjun päässä. Lahjasormuksessa sädehti kilpaa saajan silmien kera kuukivi tai tiikerinsilmä, mikä oli jo joltisenkin rohkeaa.

Nyt poika kerää rahalahjakuorensa visusti talteen huoneeseensa. Tyttö saattaa kiljahtaa keittiössä varomattomasti, mutta niin, että kaikki vieraat varmasti kuulevat: "Voi äiti, Määttäset antoi kakssataa! Eikä ne ole kuin naapureita."

Lahjanantaja pyörittelee neuvottomana automaatin sylkemiä kahdenkymmenen euron seteleitä. Yksi seteli on jo yli vanha satanen, mutta näyttää kuoressa mitättömän laihalta.

Riittäisikö kolme kaksikymppistä, kun lahjansaajaakaan ei ole silmissä näkynyt pariin vuoteen ja kanssakäyminen vanhempien kanssa on kutistunut näihin kevätkarkeloihin, joiden ainoana päämääränä on kartuttaa lapsen kassaa.

Entä kun samalle viikonlopulle pukkaavat seitsemät ylioppilasjuhlat? Sekin on koettu. 7 x 50 e on yhteensä 350 e, eikä edes Kimi Räikkönen ehtisi kiilata niin moniin kekkereihin yhden iltapäivän aikana.

Leijonan on korvannut Patek Philippe, Cartierin sormuksia pitää metsästää Amsterdamista.

Haikeana katselen Nelosen tosi tv-sarjaa Kun minä olin nuori. Vaikka brittiläinen perhe-elämä herättää kauhun väreitä (syövätkö ne oikeasti viikoittain tuollaisen vuoren tv-dinnereitä ja heittävätkö ne pois puseron, jos siihen on tullut tahra?), on ohjelmassa mukana myös aito nostalgia.

Nuoren pitää tehdä kotityöt, ennen kuin pääsee baanalle. Porkkanat on todella pestävä ja kuorittava, ennen kuin niitä voi napostella. Pystyisipä edes tv kokoamaan koko perheen yhteen iltahetkiksi ilman, että jokainen räplää samalla omaa kannettavaansa.

En aio lähettää koko sitä kuonakuormaa, joka lähtee liikkeelle, kun mainitsen sanan kesätyöt. Yksi muistikuva sallittakoon. Edessäni aukeaa sokerijuurikasmaa, kuiva, aava ja rannaton sahara. Se merkitsee noin viittä kauneinta kesäviikkoa aamukahdeksasta ilta seitsemääntoista.

Polvet ruhjoutuvat savikokkareista ruvelle. Vihani valvattia ja jauhosavikkaa kohtaan jatkuu päivieni loppuun asti. Miten kukaan, kukaan luomuihminen voi suositella savikkaa salaattiainekseksi? Sellainen tyyppi ei ymmärrä luonnosta yhtikäs mitään. Ei ainakaan sitä, miten savikan haju pinttyy käsiin koko loppukesäksi.

Tapahtuu ihan sama juttu kuin Sinuhessa: ken on kerran Niilin vettä maistanut. Mutta täysin päinvastoin. Eikä arkeologisista kaivauksista tule mieleen historian havina vaan mullan pölyn harmaannuttama tukka.

Kuukaudet juurikasmaalla lyhytvartinen kuokka aseena opettivat tärkeimmän: parasta käydä se perkeleen koulu loppuun asti, ettei tarvitse enää keski-ikäisenä täällä kontata.

Antakaa näille nuorille kesätyötä, mitä tylsempää, sitä parempi opetus. Antakaa niukkaa leipää, yksinkertaiset olosuhteet ja vaatikaa kunnon jälkeä. Arkistojen järjestelyä. Portaiden siivousta. Koodien näpyttelyä.

Silloin ne oppivat arvostamaan olennaista, eivätkä kerää huomiota typerillä duudsontempuilla kuolemattomuudellaan uhitellen: elämänhalu säilyy ja itsesuojeluvietti kasvaa.

Aikuisena on sitten nautinnollista hoidattaa niitä kuvaannollisia halkeilleita kantapäitään.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?