20030564 - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Islamin takapajuisuuden juuret

Julkaistu: 24.6.2003 15:14

Irakin sota on ohitse. Sen sijaan Lähi-idän talouksien muuttamiseen tähtäävä taistelu, joka yksin voi ehkäistä kokonaisen työttömien arabien ja iranilaisten sukupolven ajautumisen fanaattisuuteen, on vasta alkamassa.

Tässä taistelussa on kyse laajemmista asioista kuin kehitysstrategioista. Se koskettaa islamin juuria. Edesmenneen ajatollah Khomeinin kerrotaan usein sanoneen, ettei Iranin kansa toimeenpannut islamilaista vallankumousta alentaakseen vesimelonin hintoja. Khomeinin logiikalla kapitalismi ja islam ovat yhteensovittamattomia. Ovatko ne?

Historia saattaa tarjota tässä suhteessa jonkinlaista osviittaa. Teollinen vallankumous sai alkunsa Englannin sisämaasta ja Belgian metsistä. Näillä alueilla oli hiiltä sekä kanavia, joita pitkin proomut saattoivat kuljettaa hiiltä. Alueilta löytyi myös ammattitaitoisia metallityöläisiä, jotka osasivat rakentaa hiilikäyttöisiä höyrykoneita. Hiili, kanavat ja metallityöläiset loivat perustan modernin koneteollisuuden synnylle eli automaattisten kehruukoneiden, kutomakoneiden ja höyryvetureiden rakentamiselle sekä käyttöönotolle.

Höyryvoima, tehtaat, markkinat ja teollisuus levisivät nopeasti halki Luoteis-Euroopan ja sen siirtokuntien. 1800-luvun lopulle tultaessa Torino, Wien, Praha, Wroclaw, Essen, Pariisi, Lille, Liège, Lyon ja Barcelona Manner-Euroopassa, suuri osa Isoa-Britanniaa ja Yhdysvaltoja, osa Kanadaa ja Irlantia sekä Melbourne, Buenos Aires ja Johannesburg ja tietenkin Tokio olivat modernin teollisuuden keskuksia.

Näiden rajojen tuolle puolen teollisen vallankumouksen lieskat eivät sen sijaan juuri ulottuneet. Kahden vuosisadan ajan ottomaanien kaukonäköiset visiirit olivat korostaneet tarvetta kiihdyttää Turkin taloudellista ja teknologista kehitystä: vuonna 1453 sulttaani Mehmet II:n sotajoukot olivat valloittaneet Konstantinopolin juuri siksi, että Mehmet oli rakentanut maailman teknisesti kehittyneimmän ja iskukykyisimmän tykistön.

1800-luvun alussa Egyptin hallitsija Mehmet Ali, joka oli tutkinut maailman taloudellista ja sotilaallista tasapainoa, antoi määräyksen Egyptin pikaisesta teollistamisesta. Mehmet Ali pelkäsi, että elleivät egyptiläiset opettelisi moderneja teollisia teknologioita ja kehittäisi kyllin vaurasta taloutta nykyaikaisten armeijoiden ylläpitämiseksi, hänen perillisistään tulisi pelkkiä Britannian ja Ranskan varakuninkaiden sätkynukkeja. Hänen määräyksensä jäi tuloksettomaksi: Egypti ei teollistunut, ja Mehmet Alin jälkeläisistä tuli hänen pelkäämiään brittien ja ranskalaisten sätkynukkeja.

Nykyään Egyptin 70 miljoonaa asukasta elää huomattavasti paremmin kuin raskaasti verotetut, puuvillaa ja viljaa kasvattaneet edeltäjänsä Mehmet Alin aikana. Sen sijaan taloudellinen kuilu arabialaisen Lähi-idän ja Länsi-Euroopan välillä on sekä öljysektorin ulkopuolisen tuottavuuden, teknologisen suorituskyvyn että elintason osalta suurempi kuin sata vuotta sitten ja huomattavasti suurempi kuin teollisen aikakauden alkaessa.

Islamilaisen maailman verkkainen talouskehitys on monissa suhteissa ollut tietoinen valinta. Profeetta Muhammed oli kauppias, ja Qoraishin heimo, joka hallitsi tuohon aikaan Mekkaa, sai elantonsa ajamalla karavaaneja Arabiasta Mesopotamiaan. Hengenheimolaisuus, joka teki Kairosta, Damaskuksesta, Bagdadista ja Samarkandista keskiajan kaupunkikulttuurin helmiä, on hävinnyt jo aikaa sitten.

Teollistuminen merkitsi uudistuksia ja muutoksia. Mikäli valtaapitävät pelkäävät muutoksen tuovan mukanaan epämiellyttäviä yllätyksiä, he pyrkivät järjestelmällisesti ehkäisemään sitä, kuten Lähi-idän hallitsijat tekivät vuosisatojen ajan.

Islamilaisen maailman hidas ja vääristynyt kehitys on kuitenkin seurausta myös evätyistä mahdollisuuksista. Eikö esimerkiksi Pakistan menestyisi huomattavasti paremmin, jos se veisi suuremman osan tekstiileistään vauraisiin teollisuusmaihin? Eikö monikuitusopimuksessa (MFA) säädetystä Pakistanin kiintiöstä luopuminen olisi ollut erinomainen ja merkittävä toimenpide, johon Yhdysvaltain hallitus olisi voinut ryhtyä vastineeksi Pakistanin hallituksen antamasta avusta USA:n johtamien joukkojen hyökätessä Al Qaidan tukikohtiin Afganistanissa?

Näin varmaankin olisi ollut. Eivätkö Marokon, Algerian ja Tunisian taloudelliset kehitysnäkymät olisi myös huomattavasti lupaavammat, jos Euroopan maiden hallitukset sallisivat kansalaistensa ostaa enemmän pohjoisafrikkalaisia appelsiineja? Totta kai.

Hitaan talouskehityksen muut avainsyyt islamilaisessa maailmassa heijastavat kuitenkin kehnon hallinnon vakio-ongelmia. Länsimaiset taloustieteilijät kehottavat islamilaisia maita turvaamaan omistusoikeudet ja pitämään sopimukset.

Omistusoikeuksia ja sopimuksia uhkaavat kuitenkin monet eri tekijät: kiertelevät rosvojoukkiot, paikalliset merkkihenkilöt ja ennen kaikkea hallintovirkamiehet, jotka käyttävät virkojaan ylimääräisten tulojen nyhtämiseen.

Lyhyesti sanottuna heikko valtio ei kykene huolehtimaan sopimusten täytäntöönpanosta eikä omistusoikeuksien turvaamisesta, kun taas valtio, joka on riittävän vahva hoitaakseen nämä tehtävät, joutuu valvomaan omia virkamiehiään.

Tärkein syy islamilaisen maailman Latinalaista Amerikkaa tai Kaakkois-Aasiaa heikompaan menestykseen näyttää kuitenkin olevan koulutus.

Kestävästä talouskehityksestä ei juuri voi olla toiveita tilanteessa, jossa koulutusjärjestelmä on ainakin yhden sukupolven, mahdollisesti jopa kolme sukupolvea, jäljessä maailman muita alueita, jos mittarina käytetään esimerkiksi sitoutumista yleiseen lukutaitoon, ja jossa korkeampi koulutus pääosin laiminlyö teknologian hallintaan tarvittavat taidot ja oppiaineet.

Kaiken kaikkiaan evätyt vientimahdollisuudet, heikot hallintoelimet ja laajalle levinnyt korruptio ovat toki maailmanlaajuisia ongelmia. Myöskään muutoksiin ja teollistumiseen vihamielisesti suhtautuvat poliittiset ja uskonnolliset johtajat eivät ole mitenkään harvinaisia.

Verrattaessa kehitysmalleja eri puolilla maailmaa yhä useammat todisteet kuitenkin osoittavat, että yleinen lukutaito sekä laaja teollisesti ja teknisesti koulutettujen ihmisten luokka ovat ne tekijät, jotka määräävät, pystyvätkö valtiot irrottautumaan takapajuisuuden ja köyhyyden otteesta.