200308093 - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Voiko kansallinen finanssipolitiikka toimia hyvin osana rahaliittoa?

Julkaistu: 8.1.2003 14:55

Miten finanssipolitiikan pitäisi toimia rahaliitossa, kuten Emussa? Tämä on vanha ongelma optimaalista valuutta-aluetta koskevassa kirjallisuudessa. Kirjoituksissa on analysoitu kokonaistaloudellisia sopeutumismekanismeja, jotka voisivat yksittäisen maan kohdalla ainakin osittain korvata menetettyä rahapolitiikkaa.

Sopeutumiskeinoja ovat 1) muuttoliike taantuma-alueelta noususuhdanne-alueille, 2) nimellispalkkojen joustavuus, 3) fiskaaliset tulonsiirrot maiden välillä ja 4) kansallisen finanssipolitiikan käytön lisääminen.

Ensinnäkin: Työn liikkuvuus euroalueella on hitaasti kasvamassa, mutta se ei vielä pitkään aikaan ole merkittävässä roolissa kokonaistaloudellisessa vakauttamisessa.

Toiseksi: Emu-jäsenyys voi lisätä kannustimia nimellispalkkajoustavuuteen, mutta muutokset ovat todennäköisesti pieniä eivätkä voi korvata omaa korkopolitiikkaa ja valuuttakurssien sopeuttamista.

Kolmanneksi: Fiskaaliset tulonsiirrot maiden välillä eivät näytä lähitulevaisuudessa poliittisesti mahdollisilta Euroopassa.

Tärkeäksi sopeutumismekanismiksi työmarkkinoiden ohella jääkin siis kansallinen finanssipolitiikka vakaus- ja kasvusopimuksen rajoitusten puitteissa. Finanssipolitiikasta on esitettävä kaksi peruskysymystä: 1) finanssipolitiikan tekninen tehokkuus eli vaikutus kokonaiskysyntään ja tuotantoon sekä 2) poliittinen näkökohta eli voidaanko finanssipolitiikkaa käyttää tehokkaasti.

Niin sanotun ricardolaisen velkaneutraliteettihypoteesin mukaan finanssipolitiikka on tehotonta. Verojen alennus lisää budjettialijäämää ja johtaa tulevien verositoumusten kasvuun. Tällöin kotitalouksien pitkän aikavälin tulot eivät muutu ja vain kansantalouden säästämisen rakenne muuttuu.

Vaikka uskoisikin ricardolaiseen teoreemaan – jota empiirinen evidenssi tukee aika heikosti – on syytä korostaa, että tietyt finanssipoliittiset toimenpiteet vaikuttavat. Esimerkiksi työnantajamaksujen alentaminen laskee reaalisia työvoimakustannuksia suhteessa muihin maihin, mikä vaikuttaa positiivisesti työllisyyteen.

Vaikeampi kysymys on poliittinen, eli voidaanko finanssipolitiikkaa käyttää tehokkaasti. 1970- ja 1980-luvun ongelmat vakauttamispolitiikassa johtivat rahapolitiikan delegoimisiin itsenäisille keskuspankeille. Niiden katsottiin kykenevän hallituksia paremmin katsomaan pitkän aikavälin näkökulmaa.

Nyt rahapolitiikasta näyttää tulleen pääasiallinen vakauttamisen työkalu: Fedin ja EKP:n päätöksiä seurataan tarkasti. Kansallinen finanssipolitiikka ei reagoi mitenkään. Valtionvarainministerit Euroopassa kiljuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Mielestäni kokonaistaloudellinen vakauttaminen vastauksena euroalueen asymmetriseen kehitykseen edellyttää lisääntyvää finanssipolitiikan käyttöä. Tämä on ongelmallista, koska poliittisista syistä finanssipolitiikka on tehottomampi väline kuin rahapolitiikka, jolla taas ei voi maakohtaisia ongelmia lähestyä.

Lisäksi finanssipolitiikassa vakauttaminen on vain yksi näkökohta. Progressiivisen verotuksen kautta tulonjako sekä hyvinvointivaltion palvelut ovat EU-maissa keskeisiä asioita.

Finanssipolitiikan kolmas ongelma on päätöksenteon hitaus verrattuna rahapolitiikkaan. Riski väärästä ajoituksesta kasvaa. Suuri ongelma on myös se, että maiden taloustilannetta arvioivat poliitikot Ecofinissä. Poliitikot ovat demokratiassa keskeisiä, mutta mielestäni olisi tärkeää, että kasvu- ja vakaussopimus automatisoitaisiin poliitikkojen vaikutukselta. Silloin kaikki toimisi paremmin.

Tuoreimmat osastosta