200202568 - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Liian tiukkasääntelyvoi heikentää yksityissijoittajan palveluita

Julkaistu: 18.1.2002 0:00

Arvopaperien markkinointia tutkiva yritysjuridiikan lehtori Kari Hoppu varoittaa sijoittajia vaatimasta liian tiukkaa sääntelyä sijoituspalveluille ja -neuvonnalle.Vaarana on ensin palveluiden tuntuva kallistuminen ja myöhemminpalveluiden rajaaminen pelkästään ammattimaisille sijoittaja-asiakkaille.

Helsingin kauppakorkeakoulun yritysjuridiikan opiskelijat pohdiskelivat viimeksi keskiviikkona lehtorinsa Kari Hopun luennolla, mistä turkulaisen sijoittaja-asiakkaan ja Sampo-pankin välisessä oikeusriidassa oikeastaan on kysymys. Sampo-pankin edeltäjän, Leonian antamia sijoitusneuvoja ja sijoittajan kärsimiä kurssitappioita koskeva riita päätyi luentoaineistoksi Hopun talouslehdistä saksimina lehtileikkeinä.

Vasta tällä viikolla tuomioistuinkäsittelyyn ehtinyt tapaus jäi luennolla ratkaisematta, mutta se antoi ajankohtaista maustetta sijoituspalveluiden sopimusten ja vastuiden käsittelyyn. Hoppu korostaa heti haastattelun aluksi, ettei hän halua millään tavoin aprikoida kyseisen riidan mahdollisia taustoja, ratkaisua tai tapauksen muitakaan piirteitä.

Viikon riitatapausta lukuunottamatta Hoppu puhuu sijoituspalveluiden ja -kohteiden markkinoinnista, sijoitusneuvonnasta ja niihin liittyvistä vastuukysymyksistä innoissaan ja melkein pyytämättä. Opetustyönsä ohessa Hoppu kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaansa arvopapereiden markkinoinnista ja sen sääntelystä, joten alustavasti varattu haastatteluaika ylittyi tuntuvasti.

– Laskevien markkinoiden ja heikon suhdannevaiheen tyypillisiä piirteitä on lisääntyvä riitely erilaisten sopimusten sisällöstä ja sopimusten noudattamisesta. Sopimusrikkomuksia tuskin sattuu sen enempää kuin noususuhdanteessakaan, mutta nousun aikana voittojen kasvaminen pitää kaikki osapuolet tyytyväisinä. Laskusuhdanteessa tappiota kärsinyt osapuoli haluaisi mielellään jakaa tappiot jonkun muun kanssa, arvelee Hoppu.

Arvopaperimarkkinoilla riitelyn tekee tavallista monimutkaisemmaksi se, että kaupoissa ja muissa sopimuksissa kyse on tiedosta eikä siis esimerkiksi käsin kosketeltavasta tavarasta. Ja kun kauppa koskee tietoa, sopimuksen kohteiden määrittely on usein vaikeata. Riidoissakin kinataan Hopun mukaan useimmiten viime kädessä siitä, mistä on sovittu ja mitä.

– Epätietoisuus sopimusten sisällöstä korostuu, kun sopimuksen toisena osapuolena on ei-ammattimainen sijoittaja-asiakas.

Lainsäädäntö asettaa sijoituspalveluyritykselle erilaisia velvoitteita siitä riippuen, onko sen asiakas ammattimainen sijoittaja vai ei. Ei-ammattimaiset asiakkaat nauttivat laajempaa sijoittajansuojaa kuin ammattimaiset. Eroja on esimerkiksi tiedonantovelvollisuudessa ja sijoituspalveluyrityksen velvollisuudessa ottaa selkoa asiakkaan tilanteesta ja taustasta. Ei-ammattimaiset sijoittajat kuuluvat sijoittajien korvausrahaston piiriin, mutta ammattimaiset asiakkaat eivät kuulu.

Hopun mukaan kaikki yksityissijoittajat ovat lähtökohtaisesti ei-ammattimaisia sijoittajia. Yksityissijoittaja voi saada ammattimaisen sijoittajan aseman vain, jos hän ensin itse määrittelee itsensä ammattimaiseksi ja sijoituspalveluyritys vielä hyväksyy määritelmän. Määrittely voi vaikuttaa esimerkiksi sijoittajalle tarjolla olevien palveluiden laajuuteen ja sisältöön.

Ammattimaisen ja ei-ammattimaisen sijoittaja-asiakkaan erilainen kohtelu ja erilainen asema sopimussuhteissa voi antaa esimakua palveluiden jakautumisesta, jos sijoituspalveluiden sääntelyä tiukennetaan tuntuvasti. Ainakin Hoppu puntaroisi erittäin huolellisesti lisäsääntelyn hyötyjä ja haittoja ennen kuin hän alkaisi kasata pankeille, pankkiiriliikkeille ja muille sijoituspalveluyrityksille lisää velvoitteita.

– Välityssuhteessa välittäjä on aina se ammattimainen osapuoli, jolla on enemmän velvoitteita kuin asiakkaalla. Mutta kuinka paljon välittäjälle voidaan panna velvoitteita paimentaa asiakasta ja missä menee välitystoiminnan ja muun sijoituspalvelutoiminnan raja?

Hopun mielestä on välttämätöntä, että välittäjillä on tietyt vähimmäisvelvoitteet, joita ei voi edes edullisimmassa nettivälityksessä alittaa. Mutta silti hän muistuttaa, että jossakin vaiheessa velvoitteiden lisääminen voi kääntyä tarkoitustaan vastaan.

– Teoriassa tyhmiä tai muuten huonoja sijoituksia ei voida rajoittaa sääntelyllä kuin estämällä sijoitustoiminta suojeltavilta asiakkailta kokonaan, kärjistää Hoppu.

Lopputulos voisi olla sama myös ilman lakiin kirjoitettuja sijoitustoiminnan rajoituksiakin. Sama lopputulos voi käytännössä seurata kustannusten kohoamisesta.

– Jos sijoittajansuojan nimissä kiristetään sijoitusneuvonnan ja muiden sijoituspalveluiden velvoitteita merkittävästi, kohoavat palveluiden kustannukset tavallisille yksityissijoittajille liian korkeiksi. Ja jos palveluiden tarjoaminen muuttuu tarjoajille liian työlääksi ja kalliiksi, voivat ne kokonaan lakata palvelemasta yksityissijoittajia.

Yksityissijoittajalle on Hopun mielestä eduksi, että tarjolla on runsaasti ammattimaista sijoitusneuvontaa ja muita sijoituspalveluita. Ja hän olisi useimpien sijoittajien tavoin iloinen, jos neuvot ja palvelut olisivat mahdollisimman päteviä ja lisäksi puolueettomia. Päiväuniin hän ei silti tuudittaudu.

– Sijoitusneuvoissa on aina kyse jonkin markkinaosapuolen neuvoista, joita asiakkaan ei pidäkään tulkita täysin riippumattomiksi arvioiksi. Neuvoja voi noudattaa tai olla noudattamatta, mutta yleensä sijoittaja kantaa itse riskin omista sijoituspäätöksistään, tiivistää Hoppu.

Yleensä sijoittajat haluavat korvausta kärsimistään tappioista, joita he ovat mielestään kärsineet huonojen neuvojen takia. Mutta Hoppu muistuttaa, etteivät vääriksi osoittautuneet ennusteet tai neuvot automaattisesti johda neuvojan korvausvastuuseen.

– Tärkeä kysymys on, onko neuvonta ollut huolimatonta. Jälkeenpäin huonoksikaan osoittautunut neuvo ei johda korvausvastuuseen, ellei neuvonta ole ollut myös huolimatonta. Jos neuvojan käytettävissä olevilla tiedoilla olisi pitänyt päätyä erilaisiin neuvoihin, on neuvonta voinut olla huolimatonta.

Pelkkä huolimattomuuskaan ei välttämättä johda korvauksiin, sillä Suomessa asiakkaan pitää myös osoittaa kärsineensä huolimattomien neuvojen takia vahinkoa.

– Hankalia kysymyksiä on esimerkiksi, miten sijoittaja olisi toiminut ilman neuvoja. Olisiko hän kuitenkin ostanut samaa osaketta vai olisiko hän ostanut saman toimialan toista osaketta, joka on romahtanut yhtä paljon? Vahingon määrää voi olla vaikea määritellä, jos sijoittaja neuvon mukaisesti osti noussutta osaketta eikä vielä enemmän noussutta toista osaketta.

Hoppu kuvailee runsaasti mahdollisia hankalasti tulkittavia riitatilanteita. Yhteistä niille on vaikeus vahingon määrän arvioinnissa ja neuvojen ja vahinkojen yhteyden osoittamisessa. Hänen mukaansa yleinen käsitys vahingon käsitteestä on väärä, sillä se pelkistää vahingon samaksi kuin sijoituksella kärsitty tappio. Jotta mahdollisesti korvattava vahinko voisi olla sama kuin kärsitty tappio, pitäisi sijoittajan osoittaa, ettei hän olisi ilman neuvon noudattamista sijoittanut varojaan mihinkään.

Ei-ammattimaisten asiakkaiden palvelu on Hopun mielestä sijoituspalveluyrityksille erittäin haastavaa, sillä asiakkaiden asiantuntemus ja elämäntilanteet vaihtelevat erittäin paljon. Monimutkaisissa arvopaperimarkkinoissa on rutkasti opettelemista tiskin molemmin puolin.

– Osakemarkkinoiden kiihkeässä nousussa nähtiin taas, kuinka rahaa pannaan herkästi nopeasti nousseisiin kohteisiin. Rahoitusteoria unohtui ja tilalle tuli paljon puhuttu markkinapsykologia, tiivistää Hoppu.

– Nyt moni on oppinut kurssilaskusta samaa läksyä kuin ylivelkaantuneet oppivat pankkikriisissä ja viime lamassa: nyt ei olisi kannattanut ostaa kaikkia osakkeita, joita tarjottiin. Samalla tavalla 1980-luvun lopussa rahoitusmarkkinoiden vapautuessa tarjolle tulleesta lainarahasta joku osa olisi kannattanut jättää ottamatta.

Virheitä tekivät niin sijoituskohteiden myyjät kuin sijoittajatkin. Tunnelman kohotessa esimerkiksi monen sijoitusrahaston toteutunut kurssikehitys muuttui viileästä kurssitiedosta markkinointiaineistoksi, jonka tietämättömät sijoittajat saattoivat tulkita enteeksi tulevasta kurssikehityksestä. Samoin uusien pörssiyhtiöiden tulevaisuuden odotukset alkoivat saada entistä enemmän painoa pörssitiedotteissa, jolloin ennusteet näyttivät muuttuvan tiedoksi.

– Sijoittajilla oli paljon vaikeuksia erottaa selviä myyntipuheita sijoitusneuvonnasta. Täytyy muistaa, että välittäjillä ja pörssiyhtiöillä on myös oikeus markkinoida palveluitaan ja arvopapereita, kunhan markkinointi erottuu selvästi pörssitiedottamisesta.

Arvopaperin markkinoinnissa ei saa käyttää totuudenvastaisia tietoja. Määräys on kirjoitettu arvopaperimarkkinalakiin ja se on Hopun mielestä yksiselitteinen. Lainvastaisesta markkinoinnista voi seurata vahingonkorvausvastuu. Harhaanjohtavan markkinoinnin kielto on samaa sukua kuin kuluttajansuojalain vastaava kielto.

Epäonnistuneissa listautumisanneissa rahojaan polttaneet sijoittajat ovat Yhdysvalloissa vaatineet korvauksia listautumisia järjestäneiltä ja listautujayhtiöistä suopeita analyyseja julkaisseilta pankeilta.

Peruskantelun mukaan yritysten vahvuuksia ja tulevaisuuden mahdollisuuksia paisuteltiin analyyseissä liikaa, jotta sijoittajat lähtisivät mukaan listautumisantiin ja näin varmistaisivat reippaan kurssinousun ja samalla muhkeat voitot listautumisessa osakkeita myyville osapuolille. Myös Suomessa kurssilaskun mittaan analyytikoiden ammattitaidosta ja analyysien eettisyydestä on keskusteltu vilkkaasti.

– Meillä analyysien asema on aika vaikea, sillä läheskään aina analyysejä ei voi pitää arvopaperin markkinointina. Jos osakeantia järjestävän pankin toinen osasto julkaisee samaan aikaan osakkeen ostamista suosittelevan analyysin, voi se olla arvopaperin markkinointia. Yleensä analyysit ovat osto- ja myyntisuosituksineen pelkkiä ammattilaisten arvioita tarjolla olevista sijoituskohteista, eivätkä siis arvopaperin markkinointia, tulkitsee Hoppu.

Pankit ja pankkiiriliikkeet julkaisevat analyysejään lähinnä asiakkaidensa käyttöön. Jos jakelu laajenee vaikka tiedotusvälineiden kautta suuren yleisön saataville, on analyysin johtopäätökset ja suositukset Hopun mielestä tulkittava vain yhdeksi ammattilaisen kannanotoksi muiden joukossa.

– Sijoittajan on huomattava, ettei kenelle tahansa julkaistuissa osto- tai myyntisuosituksissa ole lainkaan otettu huomioon esimerkiksi kunkin sijoittajan vaihtelevia tavoitteita tai lähtötilanteita. Pelkästään tästä syystä yleisiä suosituksia ei pidä tulkita kirjaimellisiksi neuvoiksi, joita voi saman tien lähteä noudattamaan.

Analyytikkojen arvostelussa ja analyysien jakelun tai sisällön rajoittamisessa piilee Hopun mielestä riski tarjolla olevan markkinatiedon heikkenemisestä.

– Jos analyysien julkaisemisesta seuraa raskaita velvoitteita mahdollisine korvausvastuineen, lakkaa yksityissijoittaja hyvin herkästi kokonaan saamasta tämänkaltaista tietoa käyttöönsä. Ja taas lähestytään tilannetta, jossa sijoituspalveluyritykset alkavat entistä tarkemmin valita, keiden kanssa ne ovat tekemisissä.

Varoituksistaan huolimatta Hoppu korostaa, että sijoittajansuojaa pitää ehdottomasti parantaa aina, kun puutteita ilmenee. Itse hän pitää lainsäädäntöä ja sitä täydentävää säännöstöä melko ajanmukaisena eikä suoralta kädeltä keksi huutavia puutteita. Sen sijaan muilla arvopaperimarkkinoiden osa-alueilla kuin lainsäädännössä löytyy vielä paljon kehittämisen varaa.

– Suurin haaste niin yksityissijoittajille kuin heitä palveleville sijoituspalveluyrityksille ja -neuvojille on, että ihmiset oppisivat paremmin tuntemaan käyttämänsä sijoitustuotteet. Edelleen varsinkin kokemattomilla sijoittajilla on erittäin suuria vaikeuksia mieltää riskin ja tuoton yhteys.

Riskin kantamisen vaikeus voi Hopun havaintojen mukaan liittyä pohjoismaiseen hyvinvointivaltion perinteisiin. Sijoittajien on vaikea hyväksyä, että pörssissä voi menettää kaiken, kun muilla elämänaloilla yleensä jokin yhteiskunnan turvajärjestelmä tulee hätiin.

– Korvausvaatimuksien välttämiseksi on syytä ennalta ymmärtää ja hyväksyä sijoittamiseen liittyvät riskit ja pitää omien sijoitusten riskit siedettävissä rajoissa.

Tuoreimmat osastosta