200107682 - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

TervemenoaTimbuktuun

Julkaistu: 21.12.2001 17:42

Saharan tarunhohtoisesta kaupungista on tullut extreme-matkailijoiden suosikki, sillä muulla kuin kamelilla sinne on vaikea päästä – ja vielä hankalampaa sieltä on tulla takaisin

Afrikan tähdessä Saharan ylitys vaatii pari nopanheittoa, mutta autokyydillä matkaava voi kohdata yllättäviä vastoinkäymisiä.

Sadekausi rannattoman autiomaan etelälaidalla on ollut lyhyt mutta rankka. Parinsadan kilometrin tiettömän taipaleen jälkeen saavumme vihertävien akaasiapensaiden peittämään laaksoon, jossa matkanteko päättyy ruskeavetiseen tulvajärveen.

Kiertotietä ei ole, on pakko luottaa paikallisen oppaan viittilöimään kahluupaikkaan. Neliveto kyntää aluksi polvensyvyistä vettä kuin ilmatyynyalus, mutta sitten opas erehtyy kulku-urasta. Konepelti mulahtaa syvälle, ja auton sisälle alkaa tulvia vettä. Autonkuljettajamme Congo ennättää onneksi kääntää virta-avainta ennen kuin moottori hörppää vettä.

Kulkupelin pitäisi siis olla kunnossa, mutta se ei paljon lohduta. Omin voimin auto ei lammikosta hievahda. Ympärillä levittäytyy asumaton autiomaa satojen kilometrien päähän, ja vilkkaimmillaankin Timbuktuun menee vain pari autoa päivässä.

Onneksi juomavettä ja ruokaa riittää muutaman päivän seisahdukseen.

Opas muistelee, että tunnin patikkamatkan päästä löytyy paimentolaisten leiri ja lähtee hakemaan apuvoimia. Me vetäydymme akaasioiden alle suojaan keskipäivän paahteelta.

Hötkyily ei nyt auta.

Kolmen tunnin kortinpeluun jälkeen höristämme korviamme. Kahluupaikan toiselle puolelle ilmestyy neliveto, jolle ylitys ei tuota ongelmia. YK:n ystävälliset avustustyöntekijät vetävät automme kuiville ja jatkavat matkaansa. Mukavaa, että Saharassa pätevät samat lait kuin Lapin korvessa: hädänalaista ei jätetä heitteille.

Mutalammikoissa ennenkin rypenyt Congo on oikeassa. Moottori hyrähtää pienen kuivattelun jälkeen käyntiin. Syvemmälle autiomaahan hän ei kuitenkaan uskalla autollaan lähteä, ja apein mielin käännämme keulan kohti tulosuuntaa.

Parin tunnin taipaleen jälkeen horisonttiin ilmestyy pölypilvi. Se ei ole kangastus, vaan piikkipensastasangolla meitä kohti pyyhältävä maastoauto.

Onni taitaa sittenkin hymyillä kovaonnisille matkailijoille. Baba, kamelinsa nelivetoon vaihtanut paimentolainen, suostuu pientä maksua vastaan ottamaan meidät kyytiinsä.

Kahdeksan matkustajaa ja katolle köytetty matkatavararöykkiö pistävät Pajeron koville. Pääasia, että matka kohti pohjoista jatkuu jälleen.

Baba tuntee karun maaston kuin vaaleansinisen kaapunsa taskut. Kahluupaikkojenkin yli karautamme että heilahtaa.

Pariisi–Dakar-rallin vauhtiin on toinenkin syy kuin pelko juuttumisesta lentohiekkaan. Meidän on päästävä lukemattomien dyynien takana odottavalle Niger-joelle vielä ennen pimeää, sillä Länsi-Afrikan mahtavimman virran lautturit liikkuvat pienillä lautoillaan vain valoisaan aikaan.

Autiomaassa ei sittenkään tarvitse yöpyä. Aurinko on juuri laskemassa, kun pääsemme lossille. Vastarannalta on enää muutama kilometri perille.

15-tuntisen aavikkomatkan kruunaa vihdoin auton valokeilaan ilmestyvä kyltti: Bienvenu à Tombouctou!

Seuraava päivä paljastaa, että ainakaan suurten nähtävyyksien vuoksi Timbuktun takia ei kannattanut nähdä vaivaa.

Vielä 1800-luvulla Euroopassa uskottiin, että vaikeapääsyisessä kaupungissa kadutkin oli päällystetty kullalla. Orja-, kulta-, norsunluu- ja suolakaupalla rikastunut karavaanikaupunki oli keskiajalla maailman vauraimpia. Nyt loiston päivät ovat auttamatta takana.

Olemme maailman köyhimpiin valtioihin kuuluvan Malin peräkylässä, jossa asuu parikymmentätuhatta ihmistä. Tarkkaa väkilukua ei tosin tiedä kukaan, sillä Saharan eteläreunaa kiertävät paimentolaiset, tuaregit, tulevat ja menevät sinne, mistä löytyy vettä.

Keskusbasaarin ympärillä levittäytyy hiekanharmaa kaupunki, jonka sokkeloisilla sivukujilla menettää helposti suuntavaistonsa. Pitkälle ei onneksi pääse eksymään, sillä Timbuktun kaikki kadut päättyvät Saharan dyyneihin.

Päällystettyä pääväylää lukuun ottamatta kadut ovat upottavaa hiekkaa. Pihamaat ja talojen lattiatkin ovat hiekkaa. Itse asiassa koko kaupunki on vähitellen hautautumassa santaan. Jokaisen myrskyn jälkeen timbuktulaiset joutuvat lapioimaan hiekkanietoksia porttiensa pielistä.

Moni talonomistaja on jo luovuttanut, ja kinokset kipuavat kohti ikkunanpieliä.

Hiekka tulee tutuksi myös satunnaiselle matkailijalle. Se narskuu hampaissa, tunkee silmiin ja jumiuttaa kamerat. Päivän päätteeksi sitä pitää valuttaa kengistä kuin tiimalasista.

Timbuktun loiston päivistä on sentään säilynyt jotakin. Varakkaan perheen tunnistaa yhä taidokkain heloituksin koristellusta puuovesta.

Varsinaiset aarteet löytyvät kuitenkin Ahmed Baban tutkimuskeskuksesta, jonne on kerätty timbuktulaissukujen vuosisatoja vaalimia käsikirjoituksia. Kellastuneet kääröt paljastavat, että Timbuktun oppineet tiesivät keskiajalla enemmän taivaankappaleiden liikkeistä ja lääketieteestä kuin eurooppalaiset kollegansa.

Sitten koko Länsi-Afrikkaa hallinneet Malin ja Songhain valtakunnat romahtivat. Pohjoisesta vyöryneet marokkolaisjoukot ryöstivät timbuktulaisten kullan, mutta kirjat heitä eivät onneksi kiinnostaneet. Kuivan ilmaston ansiosta savitalojen kätköistä löytyy yhä tuhat vuotta sitten egyptiläiselle papyrukselle tekstattuja käsikirjoituksia.

Timbuktun legendoista kuuluisin kertoo 1300-luvulla hallinneesta Mansa Musasta. Upporikkaan kuninkaan kuuluisin teko oli pyhiinvaellusmatka Mekkaan. Tuhansista orjista, sotilaista ja kameleista koostunut seurue pysähtyi matkalla Kairossa ja järjesti sellaiset kulutusjuhlat, että kullan arvo romahti Egyptissä pitkäksi aikaa.

Menneisyys ja nykyaika sekoittuvat Timbuktussa häkellyttävällä tavalla. Ahmed Baban kirjastosta kävelemme postiin, joka legendaarisen postileiman lisäksi tarjoaa kelvollisen internet-yhteyden. Viereen istahtaa timbuktulainen liikemies. Hän avaa tottuneesti Hotmailinsa ja alkaa hoitaa bisneksiään Marokkoon.

Mansa Musan ajoista lähtien karavaanikauppaa tehneen suvun vesa on lähdössä viemään kameleita halki Saharan ja haluaa ennen kahden kuukauden keikkaa varmistaa, montako kangaspakkaa hän saa vastineeksi marokkolaiselta liikekumppaniltaan.

Kohti Saharan sydäntä tekee myös extreme-matkailijan mieli, sillä Timbuktu on itse asiassa vasta lähtöruutu varsinaisiin seikkailuihin.

Kaupungin lähistölle leiriytyneet paimentolaiset järjestävät kamelisafareja, joiden kesto vaihtelee muutamasta tunnista muutamaan viikkoon – kunhan hinnasta päästään ensin sopuun. Kamelikyydin tyrkyttäjiin törmää kaikkialla Timbuktussa. Parhaimman vastineen rahoilleen saa, jos katselee hieman ympärilleen ja kyselee muilta matkailijoilta suosituksia.

Sen verran tuaregeissa on arabiverta, että ankara tinkiminen on olennainen osa kaupanhierontaa. Neuvottelut Ibrahimin kanssa vievät puoli tuntia ja kannullisen pienistä kupeista tarjottua kitkerää teetä. Yön yli kestävä retki tuaregi-leiriin maksaa lopulta 400 markkaa kahdelta hengeltä.

Pahimman kuumuuden hellitettyä Ibrahim opastaa kaupungin laidalle, jossa hänen apurinsa jo satuloivat kameleita.

Timbuktu jää vähitellen hiekkadyynien taakse. Kamelin poukkoilevasta kävelytyylistä huolimatta kyyti on yllättävän tasaista. Puinen satulakin tuntuu ergonomiselta, kunhan on parin kilometrin harjoittelun jälkeen löytänyt sopivan rennon asennon.

Tuaregi-leiri koostuu muutamasta hiekkadyynien keskelle ripotellusta ruokokattoisesta teltasta. Illalla Ibrahimin perhe kokoontuu nuotion ympärille syömään ja tarinoimaan. Turismi tuo kylään lisätuloja, mutta kamelinkasvatus ja karavaanikauppa ovat yhä tärkeimmät elinkeinot.

Teemme vielä kierroksen autiomaassa. Ibrahim katsoo suunnan tähdistä, täysikuu ja valkoinen hiekka valaisevat tienoon. Tuulen suhinaa ja kamelin sorkkien verkkaista tömähtelyä lukuun ottamatta hiljaisuus on täydellinen.

Kaikki maailman huolet ja kiireet ovat kadonneet kaukaisuuteen. Enää en ihmettele, miksi Arabian Lawrence vaihtoi lupaavan upseerinuransa elämään erämaassa.

Kuunvalossa Timbuktukin näyttää yhä tarunhohtoiselta kaupungilta. Istumme iltaa suosikkipaikallamme savitiilisen hotellin katolla, ja ihailemme kirkkaan tähtitaivaan alla aukeavaa maisemaa. Hämärästä kantautuvat viimeisten ilta-askareiden äänet.

Naapurissa piikatyttö hakkaa hirssiä suuressa huhmaressa. Kadulla joukko sinisiin turbaaneihin verhoutuneita tuaregeja vaihtaa kuulumisia. Nurkan takana kihertää rakastunut nuoripari, joka on onnistuneet livistämään hetkeksi vanhempien valvovien silmien alta.

Pienen perhehotellin ystävällinen omistaja Abdourahmane liittyy seuraan ja kertoo viimeisimmät uutiset paluukyydin järjestymisestä. Tulvivan Nigerin takia maareitti on nyt kokonaan poikki. Jokiveneen lisäksi vaihtoehdoiksi jää kaksi lentoyhtiötä, jotka – ins’allah – lentävät Timbuktuun pari lentoa viikossa.

Onneksi Abdourahmane tuntee Air Malin ihmiset, sillä paikkojen saaminen 16-paikkaiseen koneeseen tuskin onnistuisi ilman suhteita. Timbuktussa on jumissa muitakin matkailijoita, joiden on jatkoyhteyksien takia päästävä vähitellen eteenpäin.

Air Malissa ei olla turhan nuukia aikataulujen suhteen. Olemme odotelleet kaksi päivää, kun Abdourahmane saa helpottavan puhelinsoiton: kone on varmasti lähtenyt pääkaupungista Bamakosta.

Kiirehdimme kentälle, jossa muodollisuudet sujuvat yllättävän vaivattomasti. Parin tunnin päästä istumme koneessa, jonka Air Mali on vuokrannut venäläisyhtiöltä pilotteineen päivineen. Siperialaisten Igorin ja Sergein luulisi hallitsevan äärimmäiset olosuhteet, joten voimme levollisin mielin keskittyä maisemien katseluun.

Kone nousee korkealle hiekanruskean kaupungin yllä. Moottorien jylinää karkuun jolkottelee joukko kameleita. Sen Timbuktu opetti, ettei niitä parempia kulkuneuvoja ole Saharassa vielä keksitty.

Tuoreimmat osastosta