2001012292 - Taloussanomat - Ilta-Sanomat

Keskuspankkien yhteistyö edellyttää yhteisymmärrystä rahapolitiikasta

Julkaistu: 29.10.2001 13:28

Talous- ja rahaliitto Emun lähtökohtana olivat sisäiset syyt. Koska EU-maat kävivät paljon kauppaa keskenään, oli tavoitteena maksimoida kaupasta saatava hyöty toteuttamalla rahaliitto eli ottamalla käyttöön yhteinen raha, jota hallinnoi yhteinen keskuspankki.

Emua suunniteltaessa oli ajatuksia myös siitä, miltä maailmantalous näyttäisi sitten, kun Emu on perustettu. Noissa skenaarioissa Emu nähtiin tasavertaisena talousmahtina Yhdysvaltojen kanssa. Pohdittiin, toisiko tällainen asetelma enemmän vai vähemmän vakautta kuin vanha järjestelmä, jossa Yhdysvallat oli ylivertainen talousmahti. Eräänä vakautta lisäävänä vaihtoehtona esitettiin rahapoliittinen yhteistyö Yhdysvaltain keskuspankin, Federal Reservin (Fed) ja Euroopan keskuspankin (EKP) välillä.

Syyskuun 17. päivänä keskuspankit päättivätkin yhteisestä koronlaskusta. Tavoitteena oli tukea taloudellista toipumista New Yorkin terrori-iskun jälkeen ja ennen kaikkea valaa luottamusta tulevaan kehitykseen. Päätöksen psykologinen viesti markkinoille olikin tärkeämpi kuin koronlaskusta koituva numeerinen hyöty.

Tuossa tilanteessa keskuspankkien yhteistoimi oli tärkeä signaali. Vastaavat yhteistoimet jäänevät kuitenkin poikkeuksiksi. Jotta kansainvälistä yhteistyötä voisi harjoittaa pidemmällä tähtäimellä, tulisi rahapolitiikan tavoitteista, välineistä ja mitoituksesta vallita yhteisymmärrys.

Rahapolitiikan välineistö on jo yhdenmukainen kaikissa vapaiden rahoitusmarkkinoiden maissa. Keskuspankkien tärkeimmät rahapolitiikan välineet ovat avomarkkinaoperaatiot, erityisesti säännöllisesti huutokaupattavat takaisinostosopimukset.

Sen sijaan rahapolitiikan tavoitteissa on eroja, ainakin muodollisesti. EKP:n rahapolitiikan tavoitteeksi on Maastrichtin sopimukseen kirjattu "ensisijainen hintavakauden tavoite". Vasta myöhemmin tekstissä todetaan, että hintavakauden ylläpitäminen ei kuitenkaan saa vaarantaa talouden kasvua. Fedin tavoitteena on sekä hintavakauden ylläpitäminen että talouden kasvun tukeminen.

Käytännössä Fed on viime vuosina painottanut pääasiassa hintavakauden tavoitetta. Vasta nyt, kun talouskasvu on lähes pysähdyksissä, paino on siirretty kasvutavoitteelle. Tämä on paitsi järkevää, myös mahdollista, koska hitaan kasvun oloissa inflaatiovaaraa ei ole.

Painotus inflaatiotavoitteen ja kasvun tukemisen välillä vaihtelee myös EKP:n rahapolitiikassa, vaikka EKP onkin toistaiseksi pitänyt tiukasti kiinni hintavakaudesta. Koska EKP on instituutiona melko uusi, siltä puuttuu aiempi näyttö johdonmukaisesta ja onnistuneesta rahapolitiikasta. Ainoa keino luoda EKP:lle uskottavuutta jo sen syntyvaiheessa on ollut kirjoittaa perustamisasiakirjat sellaiseen muotoon, että teksti tarjoaa uskottavuudelle mahdollisimman vakuuttavan taustan.

On siis ymmärrettävää, että EKP on äärimmäisen varovainen puhuessaan suhtautumisestaan talouskasvuun. Mutta hyvä keskuspankki pystyy tarpeen tullen osoittamaan myös tilanteen vaatimaa joustavuutta. Liika jäykkyys ja inflaatiotavoitteen korostaminen voi kääntyä uskottavuutta horjuttavaksi esiintymiseksi, jos kasvu luisuu kuukausi kuukaudelta lähemmäs nollaa.

Vaikka Fedin ja EKP:n rahapolitiikan tavoitteet on kirjattu lakiteksteihin eri painotuksin, ne ovat käytännössä samat. Suuri osa maailman keskuspankeista muutti tavoitteitaan 1990-luvulla hintavakauden suuntaan, kun talousteoria ja kokeelliset testit osoittivat, että alhainen inflaatio on kestävän kasvun kannalta paras tavoite rahapolitiikalle.

Suurin haaste Fedin ja EKP:n yhteistyölle onkin rahapolitiikan mitoitus. Keskuspankkien on analysoitava, miten nopeasti ja miten täydellisinä korkomuutokset välittyvät lopulliseen kohteeseensa eli yritysten, kotitalouksien ja julkisenkin sektorin kysyntään.

Tämä rahapolitiikan välittymismekanismi hakee vasta muotoaan Emu-alueella. Keskeinen tekijä on esimerkiksi se, miten merkittävä rooli pankeilla on yritysten rahoituksensaannille. Keskeistä on myös se, minkälaisiin viitekorkoihin pankeista nostetut lainat on sidottu.

Toinen keskeinen kysymys on rahapolitiikan ajoitus. Rahapolitiikkaa, kuten muutakin talouspolitiikkaa, harjoitetaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Tämä edellyttää talouden kehityksen ennustamista ja toimenpiteen oikeaa ajoittamista, jotta se purisi haluttuna hetkenä oikealla voimakkuudella.

Kuluneen syksyn aikana on nähty, miten vaikeaa talouden ennustaminen on: tutkimuslaitos toisensa jälkeen on korjannut talouden kasvuarvioitaan reippaasti alaspäin. Ennustamisen vaikeutta lisää se, että mikään maa ei nykyisessä vapaiden hyödyke- ja pääomavirtojen maailmassa ole riippumaton ympäröivän maailman tapahtumista. Kansantalouksien herkkyys tuntuu kasvaneen, ja epävarmuus ja odotukset leviävät nopeasti maasta toiseen ja ohjaavat toimintaa. Kun odotuksia tarpeeksi ruokitaan, alkavat ne lopulta toteuttaa itseään.

Kun siis jo kotimaisen talouskehityksen ennustaminen on haastavaa, miten vaikea onkaan löytää rahapoliittisia toimenpiteitä, jotka olisi mitoitettu ja ajoitettu huomioimaan paitsi kotimainen taloustilanne, myös toisen talouden tilanne ja lievevaikutukset.

Lopulta nykyistä muodollisempi rahapoliittinen yhteistyö edellyttäisi sopimuksia ja sääntöjä. Toisaalta rahapolitiikan uskottavuus edellyttää selkeitä sääntöjä ja läpinäkyvyyttä. Kovin tiukasti määritellyt säännöt ovat kuitenkin jäykkiä, ja niistä on vaikea joustaa, jos tilanne vaatii nopeaa reagointia. Sen sijaan epämuodollinen ja epävirallinen yhteydenpito mahdollistaa nopeat yhteisreaktiot tarvittaessa.

Kirjoittaja on kansainvälisen

talouden yliassistentti Åbo Akademin kansantaloustieteen laitoksella.

Tuoreimmat osastosta