Juha Kuisman tuore kirja Tuli leivän antaa on ollut minulle viime aikojen mielenkiintoisimpia lukukokemuksia. Se kertaa Suomen ekohistoriaa ja osoittaa, kuinka kansan kohtalot ovat tiiviisti kytkeytyneet elinympäristöön ja sen muutoksiin.
Kirjan alaotsikkona on Tuli, luonto ja ihminen. Kuisma väittää, että tulella on merkillisen keskeinen osa kansamme kohtaloissa. ´Jos Suomen historian 10000 vuotta tiivistäisi nopeutetuksi 30 sekunnin filmiksi, olisi filmi suurimmalta osaltaan yhtäjaksoista metsäpaloa.´ Olemme tulleet toimeen vuosituhannet biomassaa polttamalla.
Kuisma jatkaa niistä ajatuksista, joita hän esitti artikkelissaan ´Euroopan ekohistoriaa´ kokoomateoksessa Euroopan henkinen tila ja tulevaisuus (toim. Niiniluoto ja Löppönen). Siinä hän kertoi, kuinka syvästi se maasto, jossa kansa asuu, vaikuttaa poliittiseen järjestelmään ja kaikkeen kulttuuriin.
Kuisman uusi kirja avartaa näkökulmaa kertomalla, mitä monet Suomen kielen käsittämättömiksi käyneet sanat ovat alun perin tarkoittaneet. Pulaan joutuu hylkeenpyytäjä, joka pulahtaa railoon; hän pääsee pulasta, kun kömpii jäälle railosta. Umpimähkä on paikka, jossa tulta säilytetään silloin kun sitä ei tarvita.
Vihi on metsästystermi: molemmin puolin ansaporttia havuista ja oksista pistelty matala johde. ´Vihille meno naimisiin menon merkityksessä tulee siitä, että kahtapuolen asettuneet hääparin sukulaiset muodostivat samanlaisen vihin kuin metsästyksessä.´ Tuttujen sanojen selvityksiä riittää kymmenittäin. Ne tekevät lukemisesta hyvin viihteellistä.
Kirjassa on kuitenkin ongelma. Pohtiessaan sulhasparkaa, joka vihillä houkutellaan ansaan, lukija tulee ehkä kysyneeksi, eikö vihille meno liity sittenkin ´vihkimiseen´. Vihkimisellä ei kai sentään ole mitään tekemistä ansalla metsästämisen kanssa.
Kirjassa ei ole kirjallisuusluetteloa eikä lähdeviitteitä lukuun ottamatta kuvien lähteitä. Lukijan on mahdotonta tarkistaa, perustuvatko sanaselitykset kirjoittajan omiin oivalluksiin vai ovatko ne peräisin tieteellisistä lähteistä.
Kuisma kertoo kiinnostavasti myös Suomen kansan synnystä. Hänen mukaansa suomalaiset ovat asuneet aina Suomessa: Suomen kansa on syntynyt tässä maassa.
Viime aikoina on lehdistössä silloin tällöin ollut välähdyksiä asiasta käynnissä olevasta tieteellisestä keskustelusta. Tutkijat eivät käsittääkseni ole yksimielisiä Suomen kansan synnystä. Lukija jää aika tavalla Kuisman armoille, kun hän ei kerro, mistä lähteistä löytäisi selostuksen kilpailevien oletusten perusteluista.
Kyse ei ole vain siitä, että pitäisi päästä tarkistamaan tietoja. Aika moni näet kiinnostuu lukemastaan niin, että tahtoisi lukea lisääkin. Olisi mukava saada kirjoittajalta apua antoisimpien uusien lähteitten löytämisestä.
Kuisma sanoo kirjoittavansa lehtimiehenä. Teksti onkin lehtimiesmäisen sujuvaa. Hyvässä sanomalehtiartikkelissakin on kuitenkin mainittu lähteet, joista journalisti on koonnut tietonsa.
Kustantajat eivät ole innostuneita lisäämään kirjaan viitteitä eivätkä kirjallisuutta. He pelkäävät lukijoiden lamautuvan nähdessään tieteellisen näköistä tekstiä. Lähdemerkinnät eivät kuitenkaan häiritse lukemista. Kirja, jonka lähdeviittaukset ovat kunnossa ja asiallisesti tehtyjä, on tavallisesti kaikin tavoin viimeistellympi: painavampi ja luettavampikin, siis viihteellisempi.
Jos ihmisillä on tieteelliseltä näyttävän tekstin lukemista estäviä asennevammoja, olisiko koulun tehtävänä torjua pontevammin heidän pelkojaan ja totuttaa heitä lukemaan myös sellaista tekstiä?
Kirjoittaja on helsinkiläinen pappi ja yhteiskunnallinen keskustelija
