– Vaikea sanoa, miltä se tuntuu. Se on kuin yhtäkkinen salamanisku, kun kuulee kranaatin iskevän puihin ja räjähtävän.
Jaakko Valtanen muistaa tulikasteensa kirkkaasti. Kesällä 1941 Seivästön rannikkolinnakkeella Karjalan kannaksella räjähtelivät mereltä ammutut kranaatit.
Ammukset tulivat niin yllättäen, etteivät miehet ehtineet teltasta ulos vaan koettivat maata niin litteinä kuin ikinä mahdollista. Sirpaleet repivät kankaan rikki päiden yläpuolella.
Jatkosodan ensimmäisenä kesänä Jaakko Valtanen oli vasta 16-vuotias vapaaehtoinen. Hän kohosi myöhemmin aina kenraaliksi asti. Vuosina 1983–1990 hän oli Puolustusvoimain komentaja – viimeinen, jolla itsellään on rintamakokemusta.
– En tiedä osasimmeko pelätä, mutta olimme ainakin helpottuneita, kun nousimme sieltä ehjin nahoin, Valtanen kertoo vihollisen ammunnasta ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.
Seivästöltä on jäänyt mieleen myös tapaus, joka muistuttaa kenraalia edelleen siitä, että sodassakin ollaan vain ihmisiä.
– Aivan meidän telttamme takana oli saatu vangiksi vaikeasti haavoittunut venäläinen sotilas, joka oli kuoleman kielissä. Minuun teki vaikutuksen se, miten hyvin häntä kohdeltiin – enemmän kohtalotoverina kuin vihollisena.
Rannikkotykki Seivästön linnakkeella.
Paikalle tuli heti suomalainen lääkintämies. Ympärillä olijat tarjosivat vettä ja tupakkaa. Kun haavat oli sidottu, paarinkantajat veivät vangin lääkärille.
– Se osoitti, että vihollisuuksista huolimatta inhimilliset ominaisuudet ovat pinnalla.
Jaakko Valtanen ehti saada sodasta varsin laajan kuvan. Inhimillisten puolien lisäksi hänelle selvisivät myös koko sodan hirveimmät puolet. Rannikkolinnakkeiden lisäksi hän palveli vuonna 1942 yhteysasemalla saksalaisten miehittämässä Virossa.
Veljeskansan kertomukset miehittäjien suhteesta siviiliväestöön olivat karuja, olipa puhe sitten neuvostoliittolaisista tai saksalaisista. Oli pidätyksiä, kyydityksiä ja katoamisia.
Valtanen tapasi Virossa saksalaisen sotilaan, joka oli palvellut Latviassa. Hän kertoi asioita, joista ei Suomessa kukaan ollut puhunut mitään.
– Hän oli joutunut osallistumaan juutalaisten ampumiseen. Hänet oli sotilaana komennettu tehtävään. Se oli jättänyt häneen tavattoman syvän ja järkyttävän muiston.
– Hän kertoi hyvin avoimesti, mikä siellä oli ollut tilanne ja mitä esimies oli käskenyt tekemään. Hän oli nuori sotilas, samoja ikiä kuin minä. Voin kuvitella, millaisiin sieluntuskiin tuollaisen tehtävän jälkeen joutuu.
Sodan jälkeen Valtasesta tuli ammattiupseeri. Hän palveli aikana, jolloin kylmä sota hallitsi maailmaa. Sodan uhka ei poistunut Euroopasta.
– Sota on vähäväkiselle kansalle ja maalle kauhea onnettomuus.
– Emme voi ajatellakaan, että alistumalla uhkauksiin voisimme välttää tappiot ja menetykset. Suomen on aina säilyttävä itsenäisenä ja kansanvaltaisena oikeusvaltiona.
Kuuntele Jaakko Valtasen koko haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelut löydät täältä.
Eeva-Liisa Kumpulainen saapui Rukajärvelle lottatehtäviin elokuussa 1942. Vasta siellä hänelle selvisi kuukautta aiemmin kuolleen lottatoverin kova kohtalo partisaanihyökkäyksessä.
Erik Holmström otti kesällä 1941 venäläisen upseerin vangiksi.
Esko Paakkala joutui kesällä 1944 hyvin sekavaan taisteluun, jossa torjuttiin vihollisen maihinnousua. Paakkala kertoo, että vieressä ollut suomalaissotilas sai luodin päähänsä, mutta selvisi hengissä.
Heinäkuussa 1944 Olli Hovi joutui lähettämään Vuosalmella etulinjasta takaisin sotilaan, joka pelkäsi liikaa.
Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan tarinat on koottu yksiin kansiin juhlateokseksi, josta on tullut hyvin suosittu. Se ilmestyi marraskuussa.
