Suomi 100

Kun sota päättyi, suomalaiset lauloivat rajalla isänmaallisen laulun Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdtin johdolla – ja entinen vihollinen teki kunniaa

Julkaistu: , Päivitetty:

Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt palkittiin ansioistaan sodan taistelukentillä, mutta yksi hänen koskettavimmista muistoistaan liittyy rauhan tuloon. Tämä on 100 tarinaa sodasta -sarjan 87. jakso.
Kaiho Tuomas Albin Gerdt, 95, ei juuri enää anna haastatteluja, vaikka niitä viimeiseltä Mannerheim-ristin ritarilta usein pyydetään. Se ei johdu siitä, etteikö Gerdt haluaisi sodasta puhua tai etteikö hän enää muistaisi kohtalokkaiden vuosien tapahtumia. Kyllä hän haluaa ja muistaa. Mutta Gerdt ei halua olla liikaa esillä. Ylimääräinen huomio tuntuu vaatimattomasta miehestä kiusalliselta.

Eikä kuntokaan ole ihan niin kuin ennen, silloin kauan sitten nuorempana kun Gerdt tanssi kongaa kasinolla ja juoksi pesäpallokentällä pesältä toiselle Savonlinnan Pallokerhon riveissä. Ritarin askel nousee nykyisin hyvin hitaasti ja käsi tapailee koko ajan kaiteesta tukea, kun hän ottaa vieraat vastaan kesällä kotonaan Lappeenrannassa. Mutta hymy on yhä sama ja silmät tuikkivat.

– Mie olen ajatellut, että mie vielä kerran teille puhun, Gerdt sanoo.

Gerdt puhuu siksi, että hän haluaa olla osa Ilta-Sanomien 100 tarinaa sodasta -suurhanketta. Sarjan tarkoituksena on ollut kertoa sata erilaista veteraanitarinaa ja kohtaloa ja pyrkiä sitä kautta luomaan kokonaiskuva siitä, millaista sota oikein oli. Sellaiseksi myös Gerdt roolinsa kokee: osaksi kokonaisuutta, yhdeksi muista. Yhdeksi niistä sadoistatuhansista miehistä, jotka yrittivät tehdä parhaansa palvellakseen isänmaata sen vaaran hetkillä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– En mie ollut yksin! Gerdt muistuttaa useampaan otteeseen.

Yksin hän ei ollut, mutta rohkeasti hän täytti oman paikkansa useaan kertaan sodan aikana. Kuten Mannerheim-ristin ritarinimityksen perusteluissa Gerdtistä todetaan: ”Monissa muissa kiperissä tilanteissa on hän kylmäverisesti ja itseään säästämättä suorittanut tekoja, joitten arvon tuntee vain sellainen, joka on joutunut johtamaan joukkoja tilanteissa, milloin kaikki muut yhteydet ovat poikki ja milloin vain miehinen kunto ja urhoollisuus voivat toimittaa perille annetut käskyt ja ilmoitukset”.

Gerdt palveli jatkosodassa pääsääntöisesti Adolf Ehrnroothin joukoissa, niin sanotussa Tyrjän rykmentissä. Hän kunnostautui erityisesti taistelulähettinä hyvin vaikeissa olosuhteissa. Gerdt osallistui Pääsiäisvaaran ja Mensuvaaran taisteluihin vuonna 1941, niin sanotun Sevastopolin tukikohdasta käytyihin taisteluihin 1942 ja Siiranmäen taisteluihin 1944.

Sevastopolin taisteluista Karjalankannaksella, niin sanotulla Ohdan lohkolla, heinäkuussa 1942 Gerdtillä on kipeimmät muistot. Siellä kuoli hänen esimiehensä, Gerdtin suuresti arvostama kapteeni Caj Toffer. Juuri noista taisteluista Gerdt palkittiin Mannerheim-ristillä: yhden ainoan vuorokauden aikana hän kantoi kuolettavasti haavoittuneen esimiehensä pois keskeltä tulitusta, otti viisi vankia ja johti hyökkäystä, kunnes haavoittui vaikeasti itsekin.

Tofferin muisteleminen saa Gerdtin yhä liikuttumaan. Sevastopolin tukikohta oli vaihtanut omistajaa kaksi kertaa, mutta nyt oli edessä kolmas kerta: Toffer päätti joukkoineen hoitaa asian niin, että tukikohta jäisi suomalaisille. Gerdt ilmoittautui vapaaehtoiseksi mukaan.

Hyökkäys lähti etenemään hyvin – kunnes tuli srapnelli. Tofferiin osui ja pahasti. Toffer oli iso mies, Gerdtiä kookkaampi. Mutta jostain Gerdt sanoi saaneensa valtavat voimat ja nosti Tofferin selkäänsä ja kantoi turvaan – välittämättä omasta hengestään.

Tuolla hetkellä Gerdt myös sanoo pelänneensä. Pelko kouristi hänen sydäntään. Ei Gerdt pelännyt omasta puolestaan, vaan toisen puolesta. Toffer oli talvisodan veteraaneja ja erittäin pidetty esimies, jota Gerdt syvästi arvosti. 30-vuotiaalla kapteenilla oli jo kaksi pientä lasta, joita hän rakasti yli kaiken.

– Hänellä oli kaksi pientä tyttöä. Ja vaimo...

– Kyllä siinä kantaessa polvet tutisivat, mutta ei auttanut. Oli pakko jaksaa.
Gerdt sai kannettua esimiehensä pois tulituksen keskeltä, mutta urheasta pelastamis­yrityksestä huolimatta Toffer menehtyi. Vammat olivat liian vakavat, eikä häntä voitu pelastaa. Se on Gerdtille yhä vaikea pala.

Samoissa taisteluissa Gerdt haavoittui itsekin pahasti, mutta palasi pitkän kuntoutuksen jälkeen vielä rintamalle – ja haavoittui jälleen Siiranmäessä. Sodan aikana Gerdt haavoittui yhteensä kolmesti.

Taisteluiden keskeltä Gerdtillä on paljon pysäyttäviä muistoja. Mutta hän itse haluaa nostaa esiin tarinan, joka ei koske sotaa - vaan rauhan tuloa. On syyskuu 1944 Kannaksella. Välirauhansopimus on allekirjoitettu, mutta sotilaiden osalta työ vielä jatkuu. Rauhanehdoissa sovitut alueet on luovutettava Neuvostoliitolle, myös ne alueet, jota vihollinen ei ole edes vallannut.


Tätä asiaa valvomaan määrätään myös vänrikki Gerdt, jonka täytyy huolehtia, että Antrea, Jääski ja Enso luovutetaan sovittuina kellonaikoina. Metri metriltä on Suomi taistellut jokaisesta metristä ja nyt on kipeän luopumisen aika.

Gerdtille annetaan 16 miestä ja tämä ryhmä ajaa polkupyörillä Kannaksella talo talolta varmistamassa, että suomalaisten kotien ovet ja ikkunat on lukittu ja kaikki ihmiset varmasti poistuneet alueelta. Hiekka rapisee pyörien alla, syksyn tuoksu on ilmassa. Kesä jättää Kannakselle hyvästejä. Miesten rintaa puristaa.

Lopulta he saapuvat Ensoon.

– Siellä piti luovuttaa viimeinen puomiväli.

Gerdt komentaa miehet nousemaan pyöriltä ja määrää nämä järjestymään paririviin. Paikalle saapuu kuorma-autollinen venäläisiä sotilaita, ”entisiä vihollisia”, kuten Gerdt heidät määrittelee. Enää ei venäläisten näkeminen tarkoita uhkaa. Ei tarvitse suojautua, enää ei ammuta.

Gerdtin ja hänen miestensä luo astelee pari sotilaspukuista Neuvostoliiton edustajaa.

– Mie sanoin omille, että ne on nyt kavereita.

– Lähettini tuli luokseni ja sanoi, että nyt lauletaan. Mie komensin asento, lakki päästä.

Ja niin Gerdt ja hänen 16 miestään laulavat viimeisen kerran maalla, joka ei enää ole kotimaata. Niin vahva on tuon hetken tunnelataus, että sittemmin miehet ovat kiistelleet, mikä oli tuolloin laulettu laulu. Gerdt itse on sitä mieltä, että miesjoukko esitti Maamme-laulun, joku on muistellut virttä Jumala ompi linnamme, lähetti taas on ollut varma, että venäläiset sotilaat kuulivat suomalaisten laulavan koskettavasti Oi kallis Suomenmaa.

– Yhessä tapaamisessa myö lyötiin lopulta kättä päälle ja sovittiin, että oli se mikä tahansa, se oli isänmaallinen laulu.

Tuon isänmaallisen laulun venäläiset kuuntelevat vaiti, seisten suorana paikallaan. Gerdt muistaa, kuinka vavahduttavalta tuntui, kun entisten vihollisten kädet nousevat lippaan sävelten kaikuessa. Kunnioituksesta, arvelee Gerdt.

– Samalla lailla he kokivat kuten myökin, että nyt sota on vihdoin loppu.

Samanlaisia miehiä oli silläkin puolella, miettii Gerdt. Samanlaisia miehiä.

Gerdtin miehet lähtevät, venäläiset jäävät. Rajalla puomi nousee.

Kuuntele Tuomas Gerdtin koko haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -haastattelut löydät täältä.

Kaukopartiomies Jouko Korhonen haavoittui syvällä vihollisen linjojen takana. Vaihtoehdot olivat karmeat: joko hän ampuisi itsensä tai muut vetäisivät häntä hirmupakkasessa ahkiossa toistasataa kilometriä.


Juhani Eskola toimi Blenheim-pommikoneen tähystäjänä Lapin sodassa. Saksalaisten raju it-tuli sai maailman pimenemään.


Pikkulotta Elisabeth Rehn oli mukana monissa sankarihautajaisissa. Niissä oli aina kylmän tunne.


Jouko Eräkorpi koki talvisodan ensimmäiset laukaukset Rajajoella aamulla 30.11.1939.


Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan tarinat on koottu yksiin kansiin juhlateokseksi, joka ilmestyi marraskuussa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt