Suomi 100

Maamme: Luonnoltaan ylivertainen – tällainen on Lappi marraskuussa 2017

Maamme: Luonnoltaan ylivertainen – tällainen on Lappi marraskuussa 2017

Julkaistu:

Lappi on tuntureiden, erämaiden ja avointen ihmisten maakunta. Vahvat perinteet ja matkailu elävät pohjoisessa rinta rinnan.
Näin Topelius kirjoitti Lapin asukkaista Maamme kirjassa 1875:

”Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. --- mutta monet kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan, jumalanpelkoaan ja siveää käytöstään, milloin hän ei joudu viinan kiusaukseen.


Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamurukouksensa ja iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen vähän, minkä hän itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi.

Eräs lappalaisvanhus kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut häntä muuten kuin lempisanalla loddadsham., s.o. minun lintuseni. ---

Maaliskuun lopulla moni lappalainen muuttaa Jäämeren rannikolle kalastamaan norjalaisten kanssa. Heinä- ja elokuulla he kalastavat omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän saa nukkua kylläisenä teltassaan, olla rauhassa sääskiltä ja muilta huolilta.”

*Topeliuksen aikana sana ”lappalainen” oli yleisessä käytössä, mutta nykyään monet kokevat sen loukkaavaksi. Nykyään lappalainen-termin sijaan on syytä käyttää termejä Lapin asukas tai lappilainen.

Lähtekäämme
pohjoiseen Lapin maakuntaan. Se on erämaaltaan laaja ja luonnoltaan ylivertainen.

Eräänä alkutalven päivänä Inarin kunnan keskustassa on pari astetta pakkasta ja hämärää.

Näkymä Inarijärvelle pysähtyy pimeyden luomaan seinään jo iltapäivällä.

Poroerotukset ovat parhaillaan käynnissä eri paliskunnissa, joten ihmiset ovat poikkeuksellisen kiireisiä. He ehtivät silti pysähtyä juttelemaan – tai oikeastaan kuuntelemaan ja hiipimään sitten mutisten eteenpäin. Zacharias Topeliukselle Lapin asukas ja poro olivat erottamattomia kumppaneita.

Kaksi aasialaisturistia seisoo eksyneen näköisenä nelostien laidassa. Ohi kiitää eläkeläisrouva potkukelkallaan. Kansainvälinen elämysmatkailu ja perinteinen Lappi ovat hetken samassa maisemassa.


Moottorikelkan voisi helposti kuvitella kaasuttavan poroja väistellen erämaahan ja katoavan pimeyteen. Matkailijat nyökyttelisivät hyväksyvästi ja heiluttelisivat selfie-keppejään.

Inarin keskustan ainoan ruokakaupan ovella seisoo Veikko Nikula – entinen poromies, nykyinen autonkuljettaja ja syntyperäinen inarilainen. Nikulan karvalakin korvaläpät ovat alhaalla ja kädet syvällä väljien housujen taskuissa. Hänen puheessaan h-kirjain puskee vahvasti päälle, mikä on peräpohjalaisten murteiden tunnusmerkki.

– Esi-isät ovat jutanneet joskus jään reunassa tähän Inarijärven rantaan. Lapissa on neljä vuodenaikaa ja mahtavat maisemat. Ei voisi olla parempaa paikkaa. Kaikki metsät ovat takapihaa ja kotia. Täällä voi mennä mihin taloon hyvänsä. Täällä ei potkita ketään persuksille tai laiteta pois.


Vieras ei saa kaupalla potkuja persuksille, mutta arvioivilta katseilta ei voi välttyä. Eräs perheenäiti vilkaisee kohti ja kuiskuttaa puhelimeen, että kaupalla on liikkeellä ”epäilyttäviä tyyppejä”.

Luottamus ja kiireettömyys ovat Lapin asukkaille selkeästi tärkeitä arvoja. Ihmiset ovat tuttuja toisilleen, mikä on omiaan luomaan varmuutta ja turvallisuudentunnetta.

Topelius ei astunut itse jalallaan Lappiin, vaikka kirjoittikin maakunnasta laajasti. Hän tukeutui Matias Aleksanteri Castrénin kuvauksiin Lapin tuntureista, Inarijärvestä, Lapin ihmisistä ja poroista.

”Alinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin koskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän hämmästyksen.”

Maamme kirjan Lapin ihmiset ovat samaan aikaan hyväsydämisiä ja kateellisia, vieraanvaraisia ja leppymättömiä sekä siveitä ja viekkaita.


Topeliuksesta poiketen kutsumme kohtaamiamme ihmisiä Lapin asukkaiksi ja lappilaisiksi. Nämä termit viittaavat Lapissa asuviin ihmisiin syntymäpaikasta riippumatta – myös Kotimaisten kielten keskuksen mukaan.

Inarissa ei voi olla näkemättä humoristista viekkautta. On hankala arvioida, kuinka tosissaan kuntalaiset ovat kotiseutua kehuessaan. Eräs ohikulkija ehdottaa Lapin parhaaksi puoleksi sääskiä. Toinen sanoo, että Lapissa ei ole mitään hyvää eikä mitään huonoa. Kolmannella ei ole mielipidettä kotimaakunnastaan.

Kenenkään mielestä Lapissa ei ole kiire, mutta kaikilla on silti kiire. Useimmat ovat menossa joko luonnosta kotiin tai kotoa luontoon.

Inarilaisen PaPaNa-pubin tiskillä Lapin kiireettömyys ja hyväsydämisyys pulppuavat esiin. Inarilainen Jani Salmela kertoo, että Lapin asukkaat ovat mielikuvitukseltaan vertaansa vailla.

– Mielikuvitus kehittyy, kun joutuu pienestä pitäen keksimään kaikki hommat ja tekemiset. Kaikenlaista kala-, kelkka- ja mopohommaa ja pientä värkkäystä on jatkuvasti. Täällä ei ollut aina pienenä leikkikavereita lähellä.

Salmela asui varhaislapsuutensa pienessä Kihlangin kylässä Muonionjoen varressa. Kun pitkät koulutaksimatkat tulivat ajankohtaisiksi, perhe päätti muuttaa Inariin. Ja täällä Salmela kasvoi.

– Kaikki ovat täällä kavereita keskenään. Jengi on todella avuliasta, aika paljon rauhallisempaa kuin etelässä. Täällä elellään niin kuin elellään.

Historiallinen Lappi on laaja alue. Suomi-neito kurottaa luoteessa käsivartensa Enontekiön Kilpisjärvelle, Saana- ja Halti-tuntureille. Koillisessa päälaen huipulle jää Euroopan unionin pohjoisin piste Utsjoen Nuorgamissa. Kaulahuivin virkaa ajavat Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistot.


Etelässä Rovaniemi jää joissakin historiallisissa kartoissa jopa Pohjanmaan puolelle, mutta se on sielultaan ennemminkin Lapin eteläosaa. Nykyään on varmasti perustellumpaa pitää Rovaniemeä osana Lappia kuin Pohjanmaata – sekä lappilaisten että pohjalaisten mielestä.

Rovaniemeltä on Lapin pohjoisimpiin osiin jopa 500 kilometrin ajomatka. Rovaniemen ja Suomen pohjoisrajan väliin jää sellaisia paikkoja kuin Pallas- ja Ylläs-tunturit, Tenon kuuluisa lohijoki, Sodankylä ja Lemmenjoki, pohjoisen suuret laskettelukeskukset ja poroja vilisevät paliskunnat.

Erämaiden, kuntien ja kylien läpi kulkevaa nelostietä voi kulkea kahteen suuntaan: pohjoiseen tai etelään.

Me suuntaamme etelään ja saavumme Kiilopää-tunturin juurelle Suomen Ladun retkeily- ja hotellikeskuksen savusaunalle. Paikka on retkeilijöiden ja hiihtäjien suosiossa. Idässä aukeaa Urho Kekkosen kansallispuisto.

Kiilopään pääopas Petri Kulha istahtaa pukuhuoneen penkille ja muistelee ensimmäistä Lapin-matkaansa.

– Makasin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa vaalean Skodan takapenkillä ja näin ikkunasta ensimmäistä kertaa kynttiläkuuset. Tiesin, että nyt ollaan jossakin, mutten ymmärtänyt missä.


Näkymä jämähti muistiin, eikä suostunut katoamaan. Edessä oli uusia matkoja pohjoiseen, yhä tiheämmin.

– Saan tosi paljon siitä, että saan viedä ihmisiä luontoon. Luonto on tehnyt itselle paljon hyvää muutamissa elämänvaiheissa, kun on ollut töissä ja siviilielämässä vaikeaa, Kulha summaa.

Kiilopää on hiihtäjien valtakuntaa ja samalla muistutus matkailun merkityksestä Lapin maakunnalle. Taivas, vaarat, vesistöt ja vuodenajat keräävät kehuja sekä matkailijoilta että paikallisilta. Luontolomalle saapunut pariskunta jakaa Topeliuksen kuvan Lapista.

– Lapissa parasta on luonto, kiireettömyys ja hiljaisuus. Me olemme olleet täällä monta kertaa ja tavoitteena on aina saavuttaa Kiilopään huippu, Syötteeltä pohjoiseen matkustanut Aino Riihiaho toteaa.

– Täällä voi melkein heittää kellon pois, Heikki Riihiaho jatkaa.

Avuliaasta ja kiireettömästä elämänasenteesta huolimatta kotiutuminen vie pohjoisessa aikansa. Muualta Suomesta pohjoiseen muuttaneiden ja myös Petri Kulhan puheista voi päätellä, että Lapin seurapiireihin ei uida hetkessä.

– Jotenkin sen on huomannut, että täällä ei kannata yrittää ruveta kaveeraamaan. Se luottamus ja kaveruus on ansaittava tekemisen ja olemisen kautta. Väkisin ei saa puskea, summaa Lappiin vuonna 2015 muuttanut eräopas.

Seuraavana päivänä Sodankylän läpi kulkiessamme paikallinen Sinikka Niesiniemi puhuu samasta asiasta. Hän korostaa aitouden tärkeyttä.

– Lapissa asuvien ihmisten kanssa pitää olla rehellinen. Epärehellisyys näkyy päälle heti. Tuttavuus tulee sitä kautta, että on itse avoin.

Pelkästään Lapin luonnossa ja ihmiskuvassa on lukemattomia näkökulmia, sävyjä ja asioita, joita voisi tutkia vaikka ihmisiän. Emme saa kuitenkaan unohtaa urbaania Lappia.

Rovaniemi on eri maakunnista Lappiin saapuvien ihmisten kohtaamispaikka, yliopistokaupunki, Lapin pääkaupunki ja joulupukin virallinen kotipaikka.

Kaupunki-Lapin elämästä kertovat nuoren sukupolven lappilaiset. He puhuvat värikkäästä kulttuurista, ennakkoluulottomuudesta ja rohkeudesta.


Reindeer Kalashnikov on kahdeksan miehen yhtye. Bändin treenikämppä on rakennettu omakotitalon olohuoneeseen ja musiikissa yhdistyvät rock, folk, rap, iskelmä ja erilaiset balkanilaiset vaikutteet.

Musiikissa lappilaisuus on vahvasti läsnä. Bändi leikittelee topeliaanisilla stereotypioilla, mutta alleviivaa samalla jonkinlaisia yhteislappilaisia perusarvoja.

Porukan voi nähdä helposti pienois-Rovaniemenä – pilke silmäkulmassa liikkuvana, perinteisiin tukeutuvana, avoimena ja rajoja sopivasti rikkovana osana Lappia.

– Täällä Rovaniemellä on semmoinen rento meininki. Ei katsota vinoon. Ihmiset osaavat olla ihmisiksi, kun ei ole liikaa porukkaa. Samaan aikaan ei ole varaa sekoilla liikaa, mutta yhteisöllisyys pysyy silti lujana, laulaja Ville-Matti Hannu toteaa.

Lappilaiset ovat yhtyeen mukaan raakoja tunne-eläimiä, jotka uskaltavat tehdä ja kokeilla.

– Täällä projekteissa ei mennä liikaa haihatusten perässä. Tekijöiden luonne on paljon läsnä kaikessa tekemisessä, Jaakko Enbuska kertoo.

Nuorta aikuisuuttaan elävät lappilaiset eivät näytä unohtaneen luontoaan, tuntureitaan tai tapojaan.

Ulkopuoliselle syrjäinen omakotitalo on helppo paikka. Tämä on varmasti sitä Lapin hyväsydämisyyttä ja vieraanvaraisuutta.

Ilta-Sanomat selvitti, millaisia ovat Topeliuksen historialliaset maakunnat vuonna 2017. Kaikki jutut eri maakunnista löydät täältä.

Lappi

Paikallinen perinneruoka: Perinneruoka on poronkäristys. Jos omia poroja ei ollut, talveksi ostettiin kylmään makasiiniin poron lihaa. Paistista tehtiin käristystä ja kylkilihasta lihakeittoa. Maakunnan toinen perinneruoka on poronlihakeitto.

Paikallinen viisaus: Sotien jälkeiseltä jälleenrakennusajalta jäi elämään tokaisu: Myymä koko talopaskan ja lähemä Amerikhan.

Paikallinen vitsi: ”Nyt on kuule Jukka-poika vitsit perkelhen vähissä”.

Fakta historiasta: Susia siirrettiin 1900-luvun alussa pohjoiseen alueille, joista niitä vaelsi jopa ihmisten kotipihoihin.

Puhutut murteet: Peräpohjan murteet – metsä = ”mettä”, metsän = ”mettän tai metän”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt