Suomi 100

Kaukopartiomies Jouko Korhonen haavoittui syvällä linjojen takana ja vaihtoehdot olivat karmeat: ”Oli selvä, että laukaisen kuulan kalloon”

Julkaistu:

Jouko Korhonen, 95, koki kovia iskuosaston tuhoamisretkellä kaukana vihollisen linjojen takana maaliskuussa 1944. Tämä on 100 tarinaa sodasta -sarjan 86. jakso.
Vänrikki Jouko Korhonen makaa haavoittuneena vihollisten linjojen takana.

Luoti jalasta läpi. Pakkasta. Omien luo matkaa sata kilometriä.

Vihollinen lähestyy.

Korhonen valmistautuu partiomiehen viimeiseen vaihtoehtoon lumesta raskaiden korpikuusien keskellä. Vaihtoehtoon, jonka hän oli jo aikaisemmin päättänyt, hiljaa ja itsekseen. Armeijan ohjetta tähän ei ollut. Jokainen tekee valintansa tykönään.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Korhonen oli valinnut vaihtoehdoista sen lopullisen: lähdön iäisyyteen oman käden kautta.

– Se oli selvä. Laukaisen kuulan kallooni. Partiosta pitää tulla elävänä pois. Oli omassa vallassa päättää, mitä tekee, mutta minä en halunnut jäädä vangiksi, Korhonen muistelee 73 vuoden takaista kaukopartiomatkaansa kotonaan Oulussa ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.

Korhonen pyytää asetovereitaan jättämään hänet.

Kaukopartiotoiminta oli sodan aikaan suoraan ylimmän sodanjohdon alaista toimintaa. Tiedustelutoimintaa johti Mikkelin päämajassa yleisesikunnan päällikön alainen tiedustelujaosto, jonka päällikkönä toimi eversti Aladár Paasonen. Päämajassa kuunneltiin neuvostoliittolaisten viesti­liikennettä, analysoitiin lentotiedustelun ­valokuvia ja lähetettiin partioita vihollisen selustaan.

Tiedustelutoiminta keskitettiin heinäkuussa 1943 uuteen joukko-osastoon: Erillinen Pataljoona 4:ään (ErP 4). Pataljoonan runkona olivat neljä kaukopartiokomppaniaa: osasto Vehniäinen, osasto Kuismanen, osasto Marttina ja osasto Paatsalo. Kullakin osastolla oli oma vastuualueensa koko pitkällä rintamalinjalla etelästä pohjoiseen. Vuonna 1944 pataljoonaan liitettiin vielä lento-osasto huolehtimaan muun muassa partioiden kuljetuksista ja huollosta.

Jouko Korhonen hakeutui Päämajan kaukopartiojoukkoihin syksyllä 1943.

Asemasota alkoi käydä pitkästyttäväksi.

Mies kaipasi toimintaa.

– Kuulin, että Päämajan tiedustelujoukkoihin lisätään miehiä. Laitoin kirjeen sinne. En tiennyt, millaisia miehiä siellä on, mutta sen tiesin, että kaikki ovat vapaaehtoisia.

Kirjeeseen vastattiin myöntävästi.

Mies testattiin, ja todettiin kelvolliseksi syksyllä 1943. Hän ilmoittautui majuri Hannes Vehniäisen komentamassa osasto Vehniäisessä 1/ErP4:ssä. Jatkosodan alussa Vehniäinen operoi Karjalankannaksella.

Kun suomalaisten kesähyökkäys päättyi Kannaksella Leningradin porteille syksyllä 1941, Vehniäisen miehistö siirtyi Laatokan pohjoispuolelle. Komentaja jäi esikuntineen vielä Viipuriin. Seuraava siirtyminen tapahtui vuodenvaihteessa 1944: osaston miehet siirtyivät Vaazenista ja Uslangasta Syvärin lohkolta Kuhmon Paloniemeen. Osasto siirrettiin pohjoisemmaksi, koska liikkumatila kapeni ja linjojen ylittäminen vaikeutui sekä Kannaksella että myös Syvärin lohkolla. Sen sijaan pohjoisempana Rukajärven suunnalla tilaa riitti.

Juuri tässä siirtymävaiheessa Korhonen liittyi joukkoon. Hiukan hän ihmetteli joidenkin miesten ikää, näyttivät vanhoilta miehiltä – peräti yli kolmikymppisiä! Onko näistä enää mihinkään?

Tulokkaan ihmettely muuttui nopeasti kunnioitukseksi.

– Täytyy sanoa, että ne olivat rautaisia kavereita. Rauhallisia miehiä.

Vuoden alussa 1944 osastoa koulutettiin Paloniemessä. Uudet taistelijat tarvitsivat vanhempien partiomiesten ohjeita. Vänrikki Korhonen harjoitteli vihollisen äkkikohtaamista; kannattaako ampua konepistoolilla lonkalta vai poskelta tähdäten. Tuhansien laukauksien ja osumatilastojen jälkeen päädyttiin siihen, että poskelle nostaminen on kuitenkin tarkin ja varmin tapa käyttää asetta. Heittolaukaus tai sarja lonkalta meni yleensä ohi maalista. Siihen ei ollut sodassa varaa.

Ryhmä pysyi kasassa, kuntoerot tasoittuivat ja yhteishenki vahvistui. Juoksulenkkien tiiliskivireput tuntuivat päivä päivältä kevyemmiltä.

Kokeneista partiomiehistä ja nuorista, innokkaista tulokkaista alkoi hioutua tappava yhdistelmä vihollisen linjojen taakse Itä-Karjalan mittaamattomiin korpiin.

Oli aika siirtyä tositoimiin.

Partio pyrki talvellakin pysymään piilossa mahdollisimman pitkään, varsinkin jos tehtiin tiedustelua. Korhosen tulikaste kaukopartioissa oli vanginsieppaus. Kohteena varmistuslatua hiihtänyt vihollispartio.

Pohjoisen rintamilla ei ollut yhtenäistä puolustuslinjaa, vaan erillisiä kenttävartioita ja tukikohtia, joiden välillä talvisin kulki yksi tai useampia varmistuslatuja, joiden avulla tarkkailtiin vihollisen liikkeitä. Sellaisen viereen piiloutui Korhosen partio.

Vihollinen tulikin yllättäen toiselta puolelta, ja partio joutui tulitaisteluun. Korhonen yritti hiljentää edessä ampuvaa pikakivääriä käsikranaatilla – tuloksetta. Kaukopartio vetäytyi.

Talvella liikkuminen suksilla oli vaativaa ja vaarallista. Puna-armeijan varmistusladut paljastivat linjojen taakse yrittävän partion. Takaa-ajossa kovakuntoisista miehistä koottu partio kyllä pysyi takaa-ajajien edellä, koska takaa-ajajat eivät voi hiihtää valmista latua miinojen pelossa.

Pahin uhka olikin väsymys.

Korhosen mukaan partio saattoi muutamassa päivässä hiihtää 150 kilometriä, varusteet ja aseet sekä mahdolliset räjähteet mukana.

Jokaisella oli 10 pillerin putki pervitiiniä, saksalaisten piristyslääkettä eli amfetamiinipohjasta huumausainetta, jota oli lupa ottaa vain äärimmäisessä hädässä. Pakoon hiihtäessä pervitiinillä saattoi olla kysyntää. Korhonenkin meni kerran purkille, mutta ei itselleen, vaan alaiselleen.


Eräällä partiomatkalla yksi mies alkoi jäädä porukasta. Viholliset perässä. Korhonen otti pervitiinit esille, kun edessä oli järven ylitys avonaisella jäällä keskellä päivää. Lentokoneiden ja vihollisen konekiväärien pelossa matkan piti taittua hetkessä – kaikilta.

– Annoin miehelle kolme tablettia pervitiiniä.

Muutos oli valtava.

Korhosen hämmästykseksi voimansa löytänyt mies hiihti kärkeen, umpihangessa. Välillä hän jättäytyi ihmettelemään, miksi muut hiihtävät hiljaa. Ja taas kärkeen. Kohta tuli uusi väsy, suksi lakkasi luistamasta ja matkaa neljä kilometriä jäljellä. Vihollisen lentokone kävi jo katsomassa, missä partio menee.

Korhonen antoi miehelle taas kolme pilleriä.

– Nyt mies onneksi pysyi hännillä eikä rynninyt keulaan. Joku karjaisi sille, että pysy ladulla.

Partio saatiin yli, mutta loppumatkalla väsynyt, pervitiinin voimalla hiihtänyt mies alkoi taas jäädä. Suomalaisen kenttävartion korsu tuli väsyneen hiihtäjän kannalta lievästi sanottuna kreivin aikaan.

– Mies paiskautui suoraan korsun lattialle ratki väsyneenä. Ja siitä sairaalaan. Kaamea näky. Miehestä oli puristettu kyllä kaikki mehut.

Korhosen mukaan Päämajan kaukopartioilla oli iso merkitys. Ne sitoivat neuvostojoukkoja jahtaamaan partioita linjojen takana, tärkeiden tiedustelutietojen lisäksi. Kaukopartiomiehen tärkein ominaisuus oli hyvä yleiskunto, jotta pystyy toimimaan. Korhosen mielestä hävitystehtäviin ei kannata tiedustelijaa laittaa.

– Niihin pitäisi kouluttaa erikseen riuskoja miehiä, kaukopartiomies on hyvän tavaran hukkaamista. Tiedustelussa pitää olla omalaatuinen ihminen: sitkeä, vahva, nopea, kylmähermoinen, päätöskykyinen. Aina oli yllätyksiä, henki saattoi olla sekunneista kiinni.

Kaukopartioiden tehtävinä oli tiedustelu ja vihollisen huoltoyhteyksien häirintä tai tuhoaminen. Jatkosodan loppupuolella Päämajan kaukopartioiden partiomatkojen luonne muuttui. Erillisiä osastoja koottiin yhteen iskujoukoiksi. Vänrikki Korhonen oli mukana kaukopartioiden jatkosodan suurimmassa yhteisiskussa Suopassalmen ja Suopasvaaran kyliin sekä Jyskyjärvelle maaliskuussa 1944 Rukajärven pohjoispuolella.

Miehet koottiin ErP 4:n 1., 2., ja 3. komppaniasta. Lähes 200 miehen osastoa johti majuri Into Kuismanen, kovapintainen partiomies ja 2. komppanian päällikkö, joka ei epäröinyt osallistua itse partiomatkoille.

Iskuosasto Kaleva oli koitua neljännellä partiomatkalla olleen Korhosen kohtaloksi.

Kaleva koottiin Lieksan Nurmijärvellä, josta se siirrettiin 25.3. Lietmajärvelle. Iskuosaston tavoitteena oli tuhota partisaanien tukikohta, puhelinkeskus, ilmavalvontatorni ja vihollisen hiihtoprikaati. Hyökkäys sujui hyvin Korhosen joukolla, joka iski Suopassalmen kylään. Vihollinen heräsi iskuun vasta kun suurin osa kylästä roihusi jo ilmiliekeissä. Osastolle alkoi kuitenkin kerääntyä vaikeuksia, ja se joutui tulitaisteluun kylässä majailleen rajavartio-osaston kanssa.

Jos Korhosen osaston hyökkäys onnistui, muulla osastolla meni huonommin. Hyökkäys Suopasvaaran kylään meni mönkään, ja siellä tuli myös tappioita.

Kiivasta konetuliaseiden tulitusta talviyössä kuunnellut Korhosen joukko lähti liikkeelle auttaakseen muita, Korhonen kärjessä. Tilanne oli sekava, viholliset ja omat sekaisin. Korhosen näki edessä miehen, jota luuli omaksi. Se olikin venäläinen vartiomies, joka avasi tulen.

Sarja osui nilkkaan, ja Korhonen tippui suksilta.

Seuraava ryöppy meni yli.

– Yritin saada konepistoolin esille, koska tiesin, että kolmas sarja tulee varmasti rintaan.

Vihollisen ase kuitenkin vaikeni. Korhosen takana ollut partiomies ehti ampua vartiomiehen.

Korhosen edessä oli tilanne, joka on kaukopartiomiesten ja kaikkien muidenkin vihollisen selustassa toimivien sissiosastojen pelottavin tilanne. Haavoittuminen vihollisen linjojen takana.

Vänrikki Korhonen ryömi ahkioon. Mies vedettiin partion kokoontumispaikalle.

– Kokoontumispaikalla sanoin majurille, että ei minua tarvitse vetää. Jään tänne.

Korhonen oli valmis ampumaan itsensä. Hän koki haavoittuneena olevansa vihollisen selustassa riippakivi muulle joukolle. Korhonen muistelee, että jääminen tuntui siinä tilanteessa selvältä, jopa yhdentekevältä.

Iskuosastoa komentanut majuri Kuismanen kuittasi Korhosen pyynnön lyhyesti ja ytimekkäästi:

– Höpsis.

Enempää ei asiasta puhuttu. Majurin lyhyt, ytimekäs vastaus kertoo aseveljeydestä ja kaukopartiojoukkojen hyvästä hengestä. Kaveri tuodaan pois, vaikka taistellen.

Korhonen vuorattiin ylimääräisillä vaatteilla ahkioon, jalka lastoitettiin, oma reppu niskan taakse, turkisliivit päälle ja sitten menoksi.

Korhosen matka alkoi ahkiossa kohti kotia, vajaat 100 kilometriä puolessatoista vuorokaudessa. Ahkio viirasi ja karkasi vetäjiltään alamäissä. Korhonen pysyi ahkiossa luonnollisesta syystä. Lumi tuiskusi ahkioon, suli selän alle ja – jäätyi. Kun ahkio karkasi vetäjiltä ja meni nurin, ahkioon kiinnijäätynyt Korhonen pysyi mukana. Kun ahkio kiskottiin pusikosta, aina sieltä löytyi Korhonenkin. Perillä Korhonen saatiin irti ahkiosta hakkaamalla ensin jää pois. Mies lentokoneeseen ja sotasairaalaan Joensuuhun.

Veteraanitapaamisessa sodan jälkeen Ilomantsissa Korhonen palasi vielä kerran ikimuistoiseen ahkiomatkaansa. Kesken illallisen pöydässä istunut kapteeni kysyi, missä on se Korhonen, jota vedettiin ahkiossa ympäri korpea.

Korhonen nousi pystyyn: tässähän minä.

Kapteeni katsoo hetken:

– No, ei ole iso mies, mutta painoi kuin synti.

Kuuntele Jouko Korhosen koko haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan jaksot löydät täältä.

Viljo Lehtinen toimi jatkosodassa Blenheim-pommikoneen konekivääriampujana. Hän kertoo, millaista on lentää raskaaseen it-tuleen.


Pikkulotta Elisabeth Rehn oli monissa sankarihautajaisissa. Niissä oli aina kylmän tunne.


Blenheim-pommikoneen tähystäjä Juhani Eskola kertoo, millaista oli pommittaa perääntyviä saksalaisia Lapin sodassa. Saksalaisten ilmatorjuntatuli oli pirullisen tarkkaa.


Markus Aaltonen soti talvisodassa Raatteen tiellä. Ennen suurta voittoa suomalaiset joutuivat oikeaan verilöylyyn Eskolan talon pihassa.


Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan tarinat on koottu yksiin kansiin juhlateokseksi, joka tuli myyntiin marraskuussa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt