Pommituslentolaivue 42:n Blenheim-koneet jyrisivät jonossa kohti Ihantalan taistelualuetta. Valkoiseen lentoturkkiin kääriytynyt konekivääriampuja Viljo Lehtinen tähysti koneen keskellä olleessa kuvussa ympärilleen silmä kovana. Hän kurkki koneen rungon alle niin oikealle kuin vasemmalle nähdäkseen lähestyvät vihollishävittäjät.
Kesän 1944 kovimmat taistelut raivosivat alapuolella. Venäläisillä oli murskaava ylivoima myös ilmassa, mutta nyt punatähtisiä koneita ei näkynyt.
Sen sijaan maasta nousi hitaasti värikkäitä täpliä, kun venäläisten ilmatorjunta avasi tulen pommikoneita vastaan. Ensin ne näyttivät tulevan ihan suoraan kohti. Vasta ihan kohdalla ne menivätkin ohi. Tai ainakin melkein kaikki.
– Takaraivossa tuntui kuin joku olisi lyönyt ja ilmavirta alkoi puhaltaa kovaa niskaan, Lehtinen näyttää päätään ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.
Raskaan it-tykin kranaatti oli räjähtänyt lähellä ja sirpale oli tullut suoraan kuvun läpi. Kappale oli osunut konekivääriin ja kimmonnut siitä Lehtistä päähän.
– Jos olisin istunut suorassa, olisin ollut pahan näköinen ilman päätä, helsinkiläinen ”pilvenveikko” naurahtaa hirtehisesti.
Talissa ja Ihantalassa pommituskorkeus oli muutamassa tuhannessa metrissä. Heinäkuussa Vuosalmen taisteluissa venäläisillä oli jo niin paljon raskasta ilmatorjuntaa, että pommituskorkeus piti nostaa noin 5 000 metriin.
Lehtinen kuvailee, että pommitusalueen päälle muodostui ikään kuin pilvi, kun tykit ampuivat jatkuvaa sulkutulta. Ammunnan ääntä ei kuullut ellei kranaatti räjähtänyt ihan vieressä: moottorit pitivät niin kovaa melua.
– Sen voi kuvitella miltä se tuntuu. Vakavaksi se ottaa. Varmaan monella meni kädet ristiin. Tai näin voisin ainakin kuvitella. Emme me siitä keskenämme puhuneet.
Kesäyöt olivat valoisia, joten tehtäviä riitti kesä-heinäkuussa todella paljon. Bristol Blenheim -pommittajien pommikuorma ja nopeus eivät olleet enää sillä tasolla kuin ajan huippukoneilla. Suomalaisten taktiikkana oli pommittaa kohdetta koko rykmentin voimin, jolloin väljässä letkassa saattoi lentää 30–40 Blenheimiä.
Kohteet olivat elävää miesvoimaa, panssarikalustoa, tykistöasemia ja rakennelmia, kuten siltoja. Viljo Lehtinen kertoo, että miehistöt eivät oikeastaan koskaan nähneet korkeuksista, mitä he pommittivat ja miten pommit tehosivat. Heille maalit olivat vain karttaruutuja.
Ilmavoimien miesten sota taivaalla oli hyvin toisenlaista kuin maavoimien miesten kyyristely kurjissa poteroissa. Siksi Viljo Lehtinenkin muistelee sotaa lähinnä jännittävänä seikkailuna.
– Sota on kurjaa. Se on ihan helvetin kurjaa. Mutta se meidän homma, lentäminen ja lentotehtävät, se oli hauskaa!
Kuuntele Viljo Lehtisen koko haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan jaksot näet täältä.
Elisabeth Rehn oli sodan aikana pikkulotta. Hän muistaa monet sankarihautajaiset, joissa tuli aina kylmän tunne.
Erkki Pihlapuro sai kesällä 1944 koulutuksen rynnäkkötykkimieheksi. Hän kertoo, mitkä olivat tärkeimmät opit taisteluun ajaessa.
Juhani Eskola oli Blenheim-pommikoneen tähystäjä. Lapin sodassa kone joutui aivan hirvittävään saksalaisten it-tuleen.
Martti Lehtovaara on yksi viimeisiä elossa olevia hävittäjälentäjiä. Hän kertoo sodan yhdestä suurimmista ilmataisteluista Suomenlahdella keväällä 1943.
Kaikki 100 tarinaa sodasta -tarinat on koottu yksiin kansiin juhlateokseksi, joka tuli myyntiin marraskuussa.
