Valtava kuumuus hohkasi Heikki A. Reenpään kasvoille. Kaartin kasarmi roihusi jumalattoman kokoisena kokkona. Yö muuttui päiväksi, kun 21-vuotias luutnantti katsoi roihua palokunnan tornista. Hänen piti laittaa käsi kasvoilleen, kun kuuma tuuli korvensi.
Hän veti syvään henkeä, sillä illan tunnit olivat olleet pitkiä. Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat olivat tulleet taas toteuttamaan Stalinin suunnitelmaa hävittää Helsinki pommituksilla. Pääkaupungin ilmatorjuntapatterit olivat taistelleet helmikuussa 1944 jo kahtena yönä menestyksekkäästi pommikoneiden lauttoja vastaan. Kolmas hyökkäys helmikuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä oli kuitenkin pahin.
Koneita oli päässyt murtautumaan läpi suomalaisten rajusta sulkutulesta ja pudottamaan kuoleman lastejaan keskustaan. Reenpäällä oli ylhäältä hyvä näkymä koko keskustan yli. Tulipaloja näkyi siellä täällä. Yliopisto oli saanut pahan osuman.
Reenpää henkäisi syvään, sillä ilta oli ollut pitkä. Hän oli istunut alhaalla kellarissa tuntikausia johtamassa torjuntaa.
Helsingin ilmatorjunta oli saatu kuntoon parahiksi ennen Neuvostoliiton suurpommitusten alkua. Pääkaupunkia puolusti Ilmatorjuntarykmentti 1, jonka raskaat it-tykit oli sijoitettu ampumaan kaupungin laidoille. Keskikaupungilla oli kevyempää aseistusta antamassa tulta liian matalalla lentävien koneiden niskaan.
Heikki A. Reenpää, 95, asuu edelleen Helsingissä.
Koko Helsingin kartta oli jaettu ruutuihin, joiden avulla määriteltiin sulkumaalit. Kun Saksasta hankitut tutkat näyttäisivät maalien lähestyvän, tykkipatterien oli tarkoituksena räväyttää fosforilla käsiteltyjen kranaattien tuli-isku lentäjien eteen. Parhaimmillaan nämä pudottaisivat lastinsa ja kääntyisivät takaisin valo- ja sirpaleseinän edessä jo ennen kaupunkia.
Luutnantti Heikki A. Reenpää oli vastuullisessa tehtävässä nuoresta iästään huolimatta. Hän oli torjuntapäällikkö majuri Aake Pesosen apulainen. Olo oli luottavainen puolustuksen suhteen, mutta sitä ei oltu testattu.
Salaisessa torjuntakeskus Tornissa Korkeavuorenkadun alla olivat sekä ilmatorjuntakeskus että ilmavalvontakeskus, jonka kautta saatiin vihiä jo ennen ensimmäistä hyökkäystä 6.2.1944, että jotain on tekeillä.
– Päivällä kaupungin eteläpuolella lensi PE-2-tiedustelukoneita. Ne olivat tutkimassa Helsingin säätä, Reenpää muistelee ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.
– Meille oli tullut jo aiemmin tiedustelutietoa siitä, että venäläiset keskittävät koneita Leningradia ympäröiville kentille. Se tarkoitti, ettei sieltä voitu lentää sotalentoja muualle kuin Suomeen. Meillä oli niiden keskitysten takia aavistus aina vuorokautta ennen, että nyt hyökkäys voisi olla tulossa.
Tunnelma sähköistyi, kun ilmavalvonta näki 150 koneen starttaavan Leningradista kohti Helsinkiä. Hermostuneisuudesta huolimatta stadin kundit malttoivat mielensä ja olivat jopa yllättävän rempseitä.
– Majuri Pesosen piti pari kertaa pyytää radiohiljaisuutta ja että miehet keskittyisivät tehtävään eivätkä kaikkiin stadin slangin juttuihin. Sitten kun ruvettiin oikein ampumaan, slangikin unohtui, Reenpää hymähtää.
Kaupunki oli pimeä, mutta taivaalla loimusi.
Heikki A. Reenpää muistaa, että ensimmäiset sulut ammuttiin merelle kilometrien päähän kaupungista, Isosaaren ja Kuivasaaren edustalle. Ne onnistuivat.
– Meille paras näky oli se, että ammunnan jälkeen koneet muuttavat suuntaansa. Ensimmäisen sulun jälkeen ne kaikki muuttivat suuntaansa!
Vihapäissään suomalaiset ampuivat kääntyviin koneisiin, mutta tuli ei ollut enää niin tarkkaa. Olennaista oli, että isot tuliseinät saivat viholliskoneet pudottamaan pomminsa aikaisin ja kääntymään.
– Meillä oli yksi luutnantti, jota emme voineet estää hihkumasta. Hän samaan aikaan kiroili ja moitti venäläisiä lentäjiä. Se vähän helpotti tunnelmaa.
Osa koneista pääsi kuitenkin läpi, ja ne yllättivät helsinkiläiset. Kaupunkiin putosi 331 pommia ja ne tappoivat 103 ihmistä. Ensimmäinen pommitusyö aiheutti ylivoimaisesti suurimmat uhriluvut.
Toinen pommitusyö 16.–17.2. sujui jo helpommin. Suomalaiset toteuttivat hyväksi havaittua taktiikkaa, ja kaupungista oli lähtenyt siviiliväkeä pois.
Reenpää oli toisen hyökkäyksen alussa seuraamassa ammuntaa Santahaminassa. Hän kertoo mykistyneensä tunteesta, kun patteri ampui 6–8 laukausta pikatahtia.
– Se vei aika hiljaiseksi. Ääni oli hirmuinen, samoin ilmanpaine. Siinä keskityttiin vain ammuntaan.
Ilmapuolustus onnistui pitämään suurpommitusten tuhot pääkaupungissa suhteellisen pieninä.
Kaupunkiin, enimmäkseen keskusta laidoille, putosi nyt vain 130 pommia. Ne tappoivat 25 ihmistä.
– Olimme jopa vähän ylimielisiä, Reenpää kertoo.
– Räiskäytimme vain sinne päin ja venäläiset eivät kestäneet.
Suomalaisilla oli taas kymmenen päivää aikaa vetää henkeä ja huoltaa tykkejä ennen kuin alkoi kolmas pommitusyö. Siitä tuli kaikista ankarin, tuntikausien peräänantamaton taistelu talvipimeässä.
– Siinä todella katsottiin, kenen hermot ja voimat riittävät. Luulen, että istuin puhelimessa yhtä kyytiä 18 tuntia. Taukoa ei ollut lainkaan.
– Tunnelma oli paljon kovempi. Tunsimme vastustajan. Sieltä tultiin läpi vaan.
Helsingin yliopiston päärakennus sai osuman suurpommitusen kolmantena ja viimeisenä yönä 26.-27.2.1944.
Torjuntakeskuksessa huomattiin hälyttävä näky. Pommikoneita lensi suluista huolimatta eteenpäin. Majuri Pesonen oli tiukkana: seuraavia ei saisi päästää läpi, etteivät venäläiset rohkaistuisi uhmaamaan it-tulta.
– Samaan sulkuun otettiin kolmannella kerralla mukaan apupatteristoja niin, että kahdeksan patterin sijaan ammuttiin 12 patterilla. Kun sulkuun tuli 50 prosenttia enemmän tulta ja rautaa, se alkoi tehota.
Oli muutakin hankaluutta. Suomalaisten apuna Malmilta lensi saksalaisia Messerschmitt Bf 109 -yöhävittäjiä. Niistä oli Reenpään mukaan jonkin verran apua, mutta tykistö ei voinut ampua ”makeaa paukkua”, jos tiedettiin hävittäjän lentävän samalla alueella.
– Se meitä vähän suututti.
Neuvostoilmavoimat lensivät sinä yönä Helsinkiä vastaan 896 pommitussuoritusta. Pommeja putosi kaupunkiin nyt eniten, 338 kappaletta. Kaupungissa tuhoutui 59 taloa ja 135 vaurioitui. Kuolonuhreja tuli onneksi vain 18.
Kun Heikki A. Reenpää katseli palokunnan tornista kaupunkia täplittäviä muutamia tulipaloja, hän tunsi olonsa täysin rauhalliseksi. Tuhot näyttivät vähäisiltä verrattuna hyökkäyksen rajuuteen.
Hän lähti parin minuutin tauon jälkeen laskeutumaan rappusia alas kellariin torjuntakeskukseen.
Vielä maaliskuussa 1944 tiedustelu antoi varoituksen siitä, että uusi surmanisku oli tulossa. Leningradin ympäristössä oli jälleen vipinää. Ilmatorjunta oli täydessä valmiudessa. Pommikoneet kääntyivät kuitenkin Suomenlahdella lennettyään etelään.
Saksalaisten miehittämästä Tallinnasta tuli rauniokaupunki. Kaupunkilaiset kokivat paljon karumman kohtalon kuin mikä oli toteutunut Helsingissä.
– Olin käynyt Tallinnassa syksyllä 1943. Siellä oli muutamia harvoja tykkejä puolustamassa rautatieasemaa. Siviilit olivat vailla suojaa.
– Saksalaiset sanoivat, etteivät he olleet kiinnostuneita puolustamaan Tallinnan siviilejä, Reenpää toteaa.
Helsinkiä ei enää pommitettu.
Kirjankustantamo Otavaa vuosikymmeniä johtanut Heikki A. Reenpää, 95, on vain vähän nuorempi kuin itsenäinen Suomi. Hänestä vuosikymmenet ovat muuttaneet vain vähän Helsinkiä, joka hänen mukaansa oli jo 1920-luvulla elämänmenoltaan pikkukaupunkilainen. Tai ”tavallista edistyneempi pohjoissiperialainen maakuntakaupunki”, kuten hän toteaa pilkettä silmäkulmassa.
Valonheittimet yrittivät saada pommikoneita valokiilaan.
Kaupungin pelastivat Saksasta ostetut raskaat 88 mm:n it-tykit.
Helsingin ilmapuolustuksen johtoa.
Sodan jälkeen on ollut aikaa miettiä sodan olemusta. Miten sen kestää? Miten siitä voi selvitä?
Reenpää puhuu itsekurista. Kovassa paikassa pitää hallita hermonsa.
– Se on ihan välttämätöntä. Jos antaa tunteiden tai paniikin vallata mielen, on todennäköisesti pian kuollut, Reenpää miettii.
– Se oli yhtä tärkeää siviileille pommitusten aikana. Ei saanut joutua hysterian valtaan. Siviilielämässä ei voinut mennä paniikkiin myöskään siitä, että ruokaa oli hyvin vähän. Piti hallita itsensä.
Sota on mielessä myös usein silloin, kun Reenpää kävelee uudelleen rakennetun Kaartin kasarmin ohi. Siinä Kasarmitorin laidalla toimii puolustusministeriö. Reenpää uskoo, ettei missään päin Suomea ole saatu koskaan koskaan yhtä isoa roihua kuin siinä paikalla leimusi helmikuussa 1944.
Kuuntele Heikki A. Reenpään haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelut löydät täältä.
Esko Paakkala joutui sekasortoiseen taisteluun Viteleen maihinnousun torjunnassa kesällä 1944. Hänen vieressään oli mies, jota ammuttiin päästä läpi, mutta joka Paakkalan kertoman mukaan säilyi hengissä.
Helmi Kotkanen oli lääkintälottana Kuopiossa sotasairaalassa. Hänen hoidettavakseen tuotiin raajaton ja silmätön sotilas.
Kaino Kaurasella on painavaa kerrottavaa sekä Syväriltä keväältä 1944 että ajatuksia nykynuorille.
Jaakko Heikinheimo oli helmikuussa 1944 koulupoika, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi Helsingin ilmapuolustukseen.
Kaarina Alvajärvi vietti Helsingin kolmannen pommitusyön väestönsuojassa. Kun hyökkäys oli päättynyt, Alvajärvi näki, että omaan kotitaloon oli osunut pommi.
Olavi Aulamo oli Helsingin pommitusten aikaan Santahaminassa varusmiehenä. Suomalaisten nerokas ammuntatapa aiheutti kiperän tilanteen varusmiehille: saareen alkoi pudota kaupunkiin tarkoitettuja pommeja.
Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan tarinat on koottu yksiin kansiin juhlajulkaisuun, joka on ilmestynyt marraskuussa.
