18-vuotiasta kuopiolaista Helmiä odotti paareilla raajaton, silmätön mies – ”En saanut mitään ohjeita”

Julkaistu:

rac
Helmi Kotkanen oli vasta koulutyttö, kun hän hoiti vaikeasti haavoittuneita kesällä 1944. Tämä on 100 tarinaa sodasta -sarjan 73. jakso.
Kukat sankarihaudalla olivat vielä tuoreita, pari päivää vanhoja. Silti kuopiolainen Helmi-tyttö laski kiven viereen uuden kimpun. Hän toi äidin toiveesta usein kukkia isoveljen haudalle.

Isä oli ollut mukana vapaussodassa. Äiti oli tomeran isänmaallinen. Neljä veljeä oli lähetetty rintamalle, ja yksi oli tuotu arkussa kotiin. Ei ole mikään ihme, että Helmi Suutarinen haki lotaksi, kun koulut loppuivat keväällä 1943. Hän oli niukasti alaikäinen: lottatehtäviin vaadittiin 18 vuoden ikää, ja Helmi täyttäisi sen vasta syksyllä.

Kuopiossa kuitenkin tarvittiin lääkintälottia. Se sopi nuorelle tytölle, jota oli aina kiinnostanut lääkintäala ja sairaanhoitajan työ. Palvelu alkoi vuoden 1944 puolella.

– Sairaala oli Kuopion tyttölyseolla. Se oli tarkoitettu sisätautisairaalaksi. Työ vastasi lähi- tai apuhoitajan työtä: kuumeen mittausta, vuoteen sijausta, potilaiden kylvetystä... se oli yleishoitoa, Helmi Kotkanen (o.s. Suutarinen), 92, kertoo ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.

– Ensimmäisellä kerralla tuntui vähän vieraalta nähdä ne miehet. Mutta en minä poikaperheen tyttönä jännittänyt. Se meni sulavasti. Miehet suhtautuivat minuun oikein korrektisti. Yhtään kertaan en kokenut, että minua olisi ajateltu muuten kuin lääkintälottana.

Paitsi ehkä kerran. Sairaalassa oli eräs hyvin hiljainen vänrikki. Hän oli antanut huomaamatta Helmille kaksi kirjettä, joissa hän kertoi hyvin henkilökohtaisia asioita.

– Hän kertoi yksinäisyydestään ja siitä, mistä ei mielellään kotiin kirjoitettu. Siinä oli tarinaa puhtaasti hänen henkisestä tilastaan. Hänelle oli helpotus, että hän pääsi jakamaan taakkaansa.

– En vastannut kirjeellä. Nähdessämme nyökkäsin ja kiitin. En muuta. Muutaman kuukauden jälkeen mies lähti.

Helmi Kotkanen kertoo muistonsa erittäin rauhallisesti. Hän ei tee asioista numeroa. Kertoopahan vain.

Kuten siitäkin miehestä, joka oli aivan yksin.

– Oli eräs mies, joka oli yksin luokassa. Sen pimeimmässä kohdassa. Hän oli sekava. Häneen ei saatu mitään yhteyttä.

– Ehkä hän kaipasi omaisiaan.

Kuopion tyttölyseolla toiminut sotilassairaala oli sisätautisairaala. Siksi sinne ei tuotu juurikaan pahoin haavoittuneita, kirurgista hoitoa tarvinneita sotilaita. Sitten tuli kesä 1944 ja Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella ja myöhemmin koko rintamalla.

Se oli hirveä kesä, aivan hirveä.

Suomalaista verta vuoti paljon. Kuopioon tuotiin eräs potilas, joka on jäänyt lähtemättömästi Helmi Kotkasen mieleen. Hän varoittaa, että aikoo kertoa aika rajusta tapauksesta.

– Menin aina varhain seitsemäksi töihin. Osastonhoitaja sanoi minulle, että lotta Suutarinen menee alakertaan. Siellä on potilas jolle pitäisi vaihtaa siteet. Enempää ei neuvottu.


Paarit olivat matalat. Pohja oli tehty pressukankaasta. Siinä makasi varttunut mies, jota oli sidottu hyvin paljon.

– Häneltä oli mennyt molemmat jalat reisikorkeudelta, vasen käsi olkavarren korkeudelta ja molemmat silmät. Raajat oli sidottu oikein vahvasti, eikä vuotoja näkynyt.

Missä mies oli haavoittunut ja mitä oli tapahtunut, sitä hän ei kertonut.

– Silmiin täytyi ryhtyä ensimmäiseksi. Olin koulutyttö, enkä saanut mitään ohjeita. Kävin hakemassa steriilit sidetarpeet, kaarimaljan ja instrumentit.

Kesä 1944 oli helteinen, mikä lisäsi miesten tuskaa rintamalla ja sairaaloissa. Bakteereiden määrä oli mieletön. Samoin niiden aiheuttama haju.

Potilas kysyi, voisiko lotta ottaa silmät ensimmäisenä, sillä ne haisivat todella pahalta. Niin pahalta, ettei hän voinut juoda edes vettä. Hoitaja kävi pyynnöstä toimeen.

– Toisessa silmässä oli vain kuoppa, ja siinä lillui märässä nesteessä sidetarpeita. Kerroin potilaalle, että silmän pohjassa on suorat reitit aivoelementteihin. Siksi sovin hänen kanssaan, että jätän osan pohjalle.

Mies oli hyvin puhelias. Hän ei valittanut kipuja. Kaikki onnistui lopulta erittäin hyvin.

– Me molemmat olimme hyvin tasapainoisia. Hän oli onneksi tajuissaan. Kerroin rauhallisesti koko ajan, mitä minä teen.

– Kyllä se mies oli onnellinen. Nyt minä voin juoda, hän sanoi. Se oli ihan kuin lahja taivaasta.

Muita siteitä nuori hoitaja ei joutunut onnekseen vaihtamaan, vaan potilas pääsi lyhyen ajan kuluttua kirurgin luokse. Sen jälkeen hän ei miestä nähnyt.

Helmi Kotkanen suhtautuu sota-ajan tapahtumiin kovin vaatimattomasti. Hän haluaa korostaa, että hän oli vain yksi pieni ihminen sota-ajan myllerryksessä. Hänhän oli siellä niin lyhyen aikaa, tekiväthän muutkin paljon Suomen hyväksi sodassa, olivathan hänen veljensäkin rintamalla...

Niin, veljet. Suutarisen perhe antoi kovan uhrin isänmaalle.


Vanhin veli menetti jalkansa. Toiseksi vanhin kaatui heti jatkosodan alussa heinäkuussa 1941. Jalkaväkirykmentti 30:n 1. komppania lähti hyökkäykseen Pälkjärvellä. Velipoika oli nuori vänrikki. Joukkueenjohtaja, jonka piti johtaa kärjessä.

– Olen kuullut, että heidän piti hyökätä pellon yli kohti metsän reunaa. Siellä oli luultavasti vihollinen. Hän sai konekiväärin suihkun rintaan. Hän ehti vain äännähtää ja kaatui sitten ojan pohjalle. Siinä hyökkäyksessä tuli paljon tuhoa.

– Sodan jälkeen maaninkalaiset miehet kertoivat, että hyökkäyskäsky oli yritetty perua. Lähettipoika ei kuitenkaan koskaan tullut perille.

Vanhemmat olivat ottaneet tiedon sankarivainajasta raskaasti. Poika oli haudattu ensin väliaikaisesti Tohmajärvelle kirkon viereen. Seuraavana keväänä arkku oli tuotu Kuopioon.

Vanhemmat olivat pyytäneet, että arkun kannen saisi vielä aukaista. He halusivat tunnistaa poikansa. Hiuksista olivat tunteneet.

– Suru oli kova, menetys oli suuri. Mutta ei se voinut estää työtä.

Helmi piti suruharsoa. Itketti kovasti. Hän ihmetteli aina, miten vanhemmat jaksoivat. Kolmas veli sai sirpaleita selkäänsä. Neljäs säästyi. Sodan vaikutukset olivat kaikilla mielessä.

Joitakin vuosia sodan jälkeen Helmi Kotkanen oli mukana naiskuorossa, joka esiintyi Kaunialan sotavammasairaalassa. Siellä oli myös sotasokeiden kuoro, jota naiskuoro avusti.

Sotasokeista Helmille tuli mieleen mies Kuopion sairaalasta. Tuntisikohan joku häntä?

– Kysyin heiltä, onko kukaan kuullut tällaisesta miehestä, joka lähti ilmeisesti kotiinsa Pohjois-Karjalaan. Joku heistä tunsi sairaalassa olleen miehen.

Kuorolaiset osasivat kertoa, että mies oli selviytynyt pahoista vammoistaan huolimatta. Hän todella oli päässyt kotiinsa pienelle maatilalle. Hänellä oli vaimo, joka piti huolta sekä tilasta että miehestä.

– Ei vähällä päässyt se vaimokaan, jos ei päässyt hänen miehensäkään, Kotkanen miettii.

– Olin tyytyväinen, että sain kuulla hänen tulevaisuudestaan. Muuta en ole hänestä koskaan kuullut.

Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin rauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944. Kiersi hurjia juttuja siitä, mitä lotille tapahtuisi, jos valta vaihtuisi Suomessa. Monet tuhosivat lottapukunsa tai piilottivat sen vuosikymmeniksi.

Helmi Kotkasta ei pelottanut, mutta hän ajatteli, että nyt oli syytä olla hiljaa. Hän vaikeni eikä puhunut lotta-ajasta. Se oli yleistä.

– Mutta ei ajatuksia voinut kieltää. Pohtimista riitti.

Viimeistään Neuvostoliiton kaaduttua lotat uskalsivat jälleen puhua kokemastaan. Heistä tuli kysyttyjä puhujia. Heidän kokemuksilleen riitti kuulijoita.

Helmi Kotkanen on käynyt kertomassa sota-ajasta monissa kouluissa. Ei hän ole kertonut itsenäisyyspäivän juhlissa ihan niin rajuja asioita kuin nyt. Vähempikin on riittänyt, ja se on antanut ajateltavaa puolin ja toisin.

– Olen ollut puhumassa siitä, mitä se sota on. Sehän ei ihan kahdella sanalla selviä, eikä kolmellakaan. Kerrankin koko 600 oppilaan joukko oli ihan hiljaa, eikä kuulunut yskäisyäkään. Opettajat kysyivät jälkeenpäin, että onko tämä meidän koulu?

– Historianopettaja tuli sanomaan, että hän ei tiennyt näistä asioista yhtään mitään. Tuntui hyvältä, että olin mennyt.


Eräässä itsenäisyyspäivän tilaisuudessa yleisössä istui lapsia, jotka olivat tulleet Suomeen pakolaisina.

Kotkanen pani merkille, että lapset kuuntelivat hievahtamatta, aivan hiljaa.

– Se oli minullekin opetustapahtuma. Heille sota oli tuttua. Minun ajatustapaani se jollain tavalla kypsensi.

– Saattoi olla, että he ymmärsivät paljon paremmin kuin meidän suomalaiset nuoremme, mistä oli ollut kysymys.

Kuuntele Helmi Kotkasen itsensä kertoma tarina jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan jaksot löydät täältä.

Varpu Pöyry määrättiin lottatehtäviin erääseen koko sodan vaativimmista paikoista. Hänen piti valmistaa rintamalta tuodut sankarivainajat arkkuun.


Antti Jahkonen osallistui Lapin sotaan. Rovaniemellä hän oli lähellä joutua saksalaisten virittämään pirulliseen miinoitukseen.


Kaino Kauranen palveli jatkosodan aikana Syvärillä ja Laatokan Karjalassa. Sotatarinan ohella hänellä on painavaa sanottavaa nykynuorille.


Martti Lehtovaara on viimeisiä elossa olevia suomalaisia hävittäjälentäjiä. Hän kertoo kahdesta ilmavoitosta isossa ilmataistelussa Suomenlahdella 1943.


100 tarinaa sodasta -sarjan tarinat on koottu myös juhlateokseksti, joka ilmestyi hiljattain.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt