Tarja Halonen presidenttikaudestaan: ”Toivottavasti siitä jäi riittävän hyvä maku”

Julkaistu:

Suomi100
– Halusin tai en, olin ensimmäinen naispresidentti. Sellaisena se on tärkeätä, sanoo Tarja Halonen. Kuten lapsuusidolinsa Peppi Pitkätossu hänkään ei halua tahallaan ärsyttää. Jotkin asiat vain ovat hänelle tärkeitä – kuten ihmisoikeudet ja naisasia.
Hän on tutusti punatukkainen, ja hän istuu toimistossaan välillä vakavana, välillä nauravana. Ympärillä aukeaa Helsingin Hakaniemi ja sen takana Kallio.

– Halusin tai en, olin ensimmäinen naispresidentti. Sellaisena se on tärkeätä. Toivottavasti siitä jäi riittävän hyvä maku, presidentti Tarja Halonen sanoo hymyillen.

Melkein saman tien hänestä avautuu toinen puoli. Hän tunnustaa olevansa tietyissä asioissa tosikko. Ihmisoikeudet, YK:n tavoitteet ja kestävä, globaali kehitys ovat hänelle tärkeitä asioita. Presidenttikaudellaan hän sai niiden korostamisesta jopa moitteita. Nyt niiden merkitystä ei Suomessa kovin moni enää kiistä.


Tasa-arvo on hänelle oikea ja vakava asia. Ihmiset ovat tasa-arvoisia sillä rajoituksella, että ei kukaan loukkaa muiden oikeuksia. Se tarkoittaa, että ihminen saa olla täysi ihminen.

Sodanjälkeinen Kallio on piirtänyt syvät viivat hänen ajatteluunsa.

Tarja Halonen syntyi jouluaattona 1943 Hämeentie 34:ssa. Isä Vieno Olavi Heinonen oli sodan käynyt mies ja kunniamerkein palkittu sotilas, joka taisteli Ässärykmentissä. Kun Tarja Halonen oli kaksivuotias, hänen isänsä lähti kioskille ostamaan lehteä eikä enää koskaan palannut perheensä luokse.

Yksinhuoltajaperheessä ei isästä enää puhuttu sanaakaan – ei hyvää eikä pahaa.

Vuonna 1950 äidin, Lyyli Halosen elämään astui uusi mies, Thure Herman Forss, josta Tarja Halonen puhuu ”isänä” tai ”kasvatusisänä”. Myöhemmin biologisen isän kuoltua Halonen tapasi isän uuden perheen lapsia, jotka pitivät tätä hyvänä isänä.

Sodan jälkeen Kallion kaupunginosassa tehtiin uusia urbaaneja kaupunkilaisia.


Se oli jo 1940-luvulla Suomen kaupunkimaisinta aluetta: kuohuvaa, vilkasta, tiivistä ja teollistunutta työläiskaupunginosaa Pitkänsillan pohjoispuolella. Kallio kasvoi, kun maaseudulta tullut väki muutti ahtaisiin, pieniin asuntoihin ja yritti ottaa leivän syrjästä kiinni.

Hämeentie viilsi kaupunginosan jyrkästi kahtia: alapuolella oli Sörnäisten teollisuusalue, ja Hämeentieltä ylös nousi varsinainen Kallio. Kadulla näkyivät myös kaupunkielämän nurjat puolet: köyhyys, ahtaus, juopottelu ja elämän yleinen ankaruus.

– Sodan pitkät varjot kyllä näkyivät Kalliossa, presidentti muistelee.

– Kalliolaiset olivat tottuneet muuttajien vastaanottoon. Aina tuli jostakin joku, joka ei välttämättä halunnut tulla tänne. Ajan myötä hänestä sitten tuli kalliolainen ja helsinkiläinen.

Kalliolainen elämänmeno opetti sietämään erilaisuutta.

Halosen mukaan Helsinki oli vielä sodan jälkeenkin tavallaan ryhmä kyliä. Kalliosta ei liikuttu Pitkänsillan eteläpuolelle kuin harvoin. Samastuttiin kaupunginosaan, mikä kuului uuden kaupunkilaisuuden olemukseen ja henkeen.

Hämeentieltä piti kääntyä Kaikukujalle. Siitä hän kulki Ässärinteen sivuitse ylös Kallioon. Kansakoulu sijaitsi Neljännellä linjalla niin kuin nytkin, ja Kallion kirjasto oli tärkeä paikka koulumatkan varrella.

Sukupolvet vaihtuvat, mutta Kallion ala-aste on pysynyt paikallaan sata vuotta. Koulun seinässä on vaatimaton laatta, joka kertoo presidentti Tarja Halosen käyneen siellä koulua 1950-luvun alussa.


– Koulu oli minulle tavattoman suuri ja tärkeä asia, avartava kokemus, hän muistelee työhuoneessaan Hakaniemessä lapsuuttaan.

– Kuvani Kalliosta on rosoinen, mutta myönteinen. Perheemme oli köyhä, mutta niin olivat naapuritkin. Helsinki oli köyhä, ja koko läntinen Eurooppa oli pommitettu hajalle. Minun mielikuvani on, että köyhyys ei mitenkään pistänyt silmiin. Oli saatu rauha, ja ihmiset olivat optimistisia sen suhteen, että elämä muuttuu paremmaksi.

Muistikuvat Kalliosta ovat yhä eläviä.

– Olin paitsi ensimmäinen naispresidentti myös ensimmäinen helsinkiläinen ja kalliolainen presidentti, Halonen muistuttaa.

Kalliosta on pitkä matka presidentinlinnaan ja Mäntyniemeen.

Politiikka tuli Halosen elämään vahingossa. Työläiskodissa kasvaneelle se oli kuitenkin luonteva kehityssuunta, sillä hän halusi parempaa maailmaa.

1960-luvulla Halonen ei ollut poliittisesti sitoutunut, toki edistyksellinen vasemmistolainen kuten monet muutkin. Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n tehtäviin hän päätyi lähinnä keskustan ja kokoomuksen kannattamana.

Epäilemättä hänet kuitenkin pantiin jo merkille.

SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen pyysi nuorta aktiivista juristia töihin ay-liikkeeseen – ”tyttöjuristiksi” Hämäläinen häntä kutsui. Samoihin aikoihin hän päätti liittyä Sdp:hen. Pian puolueen puheenjohtaja, pääministeri Kalevi Sorsa kyseli, olisiko SAK:lla ”vipata” joku pystyvä henkilö poliittiseksi sihteeriksi.

Olihan Hämäläisellä topakka ”tyttöjuristi”.

Sorsan avustajana hän sai poliittisen esikoulutuksensa: Halosesta alkoi kasvaa poliitikko. Ensimmäistä kertaa hän oli ehdolla vuoden 1975 eduskuntavaaleissa ja menestyi melko hyvin. Vuoden 1979 vaaleissa hän pääsi sisään.

Tosin vähältä piti. Syksyllä 1978 Halonen oli viimeisillään raskaana. Hänen piti lentää maanpuolustuskurssin mukana Kuopioon, mutta lääkäri kielsi lentomatkan.


Kotona Helsingissä Halonen kuuli radiosta, että maanpuolustuskurssin lentokone oli pudonnut Kuopion Rissalassa ja kaikki olivat kuolleet.

Halonen myöntää, että Kalevi Sorsasta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Sorsa oli hänen mielestään upea ihminen, josta olisi pitänyt tehdä UNESCO:n pääsihteeri.

1990-luvun alussa Sorsa edusti jo menneen maailman poliitikkotyyppiä. Martti Ahtisaari ohitti Sorsan, kun puolueen jäsenäänestys avattiin muillekin kuin puolueen jäsenille. Se oli epäilemättä Sorsalle henkilökohtainen tragedia, mutta ei välttämättä puolueelle.

– Ahtisaari oli oiva keksintö 1990-luvun puolivälissä, jolloin pitkin Eurooppaa valittiin ei-poliitikkoja presidenteiksi.

Kuuden vuoden päästä samankaltainen kuvio toistui, mutta hiukan toisella tavoin.

Presidentti Ahtisaari kursaili ehdokkuutensa kanssa, eikä puolue lähtenyt kukkapuskan kanssa häntä pyytämään. Ilmeisesti Ahtisaarella oli mielessään samankaltainen ajatus kansalaisliikkeestä kuin Sauli Niinistöllä nykyään. Ahtisaaren ympärillä pyörinyt ”hovi” ei kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi, ja hänen suhteensa Sdp:hen oli etäinen.

Monet johtavat sosiaalidemokraatit olivat sitä mieltä, että edellisessä vaaleissa luotu systeemi pidetään. Jonkinlainen jäsenäänestys pitää järjestää. EU:n oikeusasiamies Jacob Söderman ilmoitti olevansa ehdolla joka tapauksessa.

Halonenkin oli sitä mieltä, että puolueen sääntöjä pitää noudattaa. Pääsiäisenä 1999 Ahtisaari ilmoitti pitkän jahkailun jälkeen, että hän ei lähde Sdp:n esivaaliin.

Niin Ahtisaari valitsi polun, jonka päässä häntä odotti Nobel-palkinto. Tosin muistelmien mukaan hieman kitkerältä se siinä vaiheessa maistui.

Halonen sanoo, että ensin piti hoitaa ulkoministerin työt ja Suomen EU-puheenjohtajuus, joka alkoi kesäkuussa 1999. Halosen kannatus mateli syksyllä noin 20 prosentissa. Kun toiset jäivät syksyn jälkeen vetämään henkeä, Halonen aloitti väkevän presidentinvaalikamppailun joulukuussa 2000.

– Syystä tai toisesta se onnistui hyvin, lyhyestä ajasta huolimatta.

Vaalista tuli Halosen mielestä paljon isompi sukupuolikysymys kuin kukaan siihen aikaan uskalsi ääneen myöntää. Aihe kyti pinnan alla, ja Halosen kampanjassa nimenomaan naiset olivat aktiivisia.

Elisabeth Rehn oli jo vuoden 1994 vaaleissa avannut tietä, ja vuoden 2000 vaaleissa oli ehdokkaina enemmän naisia kuin miehiä. Naisasia oli eräänlainen hiljainen vallankumous, joka nousi presidentinvaaleissa pintaan, kun tarjolla oli sopiva ehdokas.


Halonen ei kampanjansa aikana halunnut alistua jonkinlaiseksi myytäväksi ”meetwurstipötköksi”, ja hän piti oman päänsä erityisesti puheidensa suhteen.

Suomen presidentit olivat olleet silinterihattuisia miehiä, ja pitkään Haloseen projisoitiin perinteistä kuvaa presidentin puolisosta. Siihen hän ei sopinut eikä tyytynyt. Tilanne oli kaikin puolin uusi, eikä Pentti Arajärvikään ollut tyypillinen ehdokas presidentin puolisoksi.

Hattu-, hanska- ja käsilaukkupuheet olivat haasteita ensimmäiselle naispresidentille. Se tuskastutti kauden alussa.

– Totta kai, mutta niistäkin selvittiin. Pikkujoulujuhlissa siitä laskettiin paljon leikkiä.

Hänen lapsuutensa suuri ihanne oli Peppi Pitkätossu.

– En ole oikeastaan koskaan halunnut olla tietoisesti kapinallinen. Olen vain ollut jotakin mieltä, ja ehkä se jonkun muun mielestä on joskus ollut vähän kapinallistakin. En ole tieten tahtoen halunnut ärsyttää.

Hän on aina ollut oman tiensä kulkija. Periaate on ollut, että asiat pitää pystyä hoitamaan. Halonen myöntää auliisti, että virkamiehet olivat joskus tiukoilla hänen alaisuudessaan.

Presidentin valtaoikeuksia on kavennettu 1980-luvulta lähtien, ja Halosen kauden alussa Suomi siirtyi uuden perustuslain myötä parlamentaariseen järjestelmään. Vuoden 2012 jälkeen presidentillä ei ole enää muodollistakaan roolia lakiesitysten annossa eduskunnalle.

Halosen mielestä 2000-luvun alussa yliarvioitiin Suomen poliittisen elämän vakautta. Sen takia on ollut tärkeätä, että presidentillä on oma roolinsa.


– Minun mielestäni se on ollut tarpeellista ainakin jossain määrin säilyttää. Nyt eletään näillä säännöillä, ja hyvin Niinistö niillä näyttää tulevan toimeen.

– Omasta mielestäni jatkoin Koiviston ja Ahtisaaren linjaa Suomen kansainvälistymisessä. Siitä ei tosin tullut pelkkää kiitosta. Joskus sanottiin, että Halonen haluaa vain tehdä parempaa maailmaa, eikä ole tarpeeksi kiinnostunut Suomesta.

Halosen mielestä kansainvälisen yhteistyön merkityksen kaventuminen ja vaikeutuminen näkyvät nykyään. Siinä mielessä Suomen linjan varovaistuminen on iso kansainvälispoliittinen trendi.

Kun presidenttikausi päättyi vuonna 2012, Halonen palasi takaisin Kallioon. Helsingin Sanomiin hän kirjoitti: ”Kallio, sinua minä rakastan”.

– Oli vähän niin kuin olisi mennyt tapaamaan nuoruuden rakastettua. Olihan Kallio muuttunut 12 vuoden aikana – se oli tullut värikkäämmäksi ja kansainvälisemmäksi.

Kalliossa on hänen mielestään edelleen läsnä jonkinlainen karhea vastaanottavaisuus, vaikka siitä onkin tullut hiukan hipsteri.

Kallio on yhä hänen rakastettunsa.

Lähteitä: Hannu Lehtilä: Yksi meistä, Otava 2005. Katri Merikallio – Tapani Ruokanen: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina, Otava 2012.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt