Alapuolella levittäytyi hyisen harmaa meri. Huhtikuussa 1943 jäät olivat jo lähteneet.
Kersantti Martti Lehtovaara oli startannut Kannakselta Suulajärven kentältä kohti Suomenlahtea ja tuijotti nyt alaviistoon Brewster-hävittäjänsä ohjaamosta. Hän näki, että vastaan lensi vihollisen iso hävittäjäosasto. Suunta oli kohti Suomea, ja ne menivät jo Brewstereista ohi.
Lehtovaara lensi Lentolaivue 24:n kuuden koneen osaston oikeassa reunassa lentomestari Viktor Pyötsiän siivellä. Suomalaisten radioliikenteessä oli häiriöitä, eikä Lehtovaara ollut varma, näkivätkö muut saman kuin hän.
– Huusin radioon, että huomio Vikke, vaaputa jos tulet perässä. Vedin porukan mukanani taisteluun. Vikke [Pyötsiä] seurasi perässä ja samoin muut, Lehtovaara kertoo ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjan haastattelussa.
BW-354 kaartoi ylhäältä Itämeren-laivaston La-5-hävittäjien perään. Lehtovaaralla oli enemmän nopeutta, joten Brewster pääsi taakse hyvään ampuma-asemaan. Sitten venäläinen lentäjä ilmeisesti huomasi perässään olleen vaaran, koska kone kaarsi vasemmalle.
– Otin ennakkoa ja osuin siihen. Minun oli pakko vetää ylös immelmannilla, enkä nähnyt, putosiko se. Muut kuitenkin näkivät, että pudotus tuli, 97-vuotias lentäjäveteraani selostaa ilmataistelua.
Brewsterit olivat jatkosodan alussa ja asemasotavaiheen aikana tehokkaita hävittäjiä. Sodan lopussa ne kävivät liian hitaiksi.
Taivaalla oli täysi sirkus käynnissä. Ilmassa oli kahdeksan IL-2-maataistelukonetta ja niiden suojana 50 hävittäjää. Alueella oli muitakin suomalaisosastoja, ja Brewsterit olivat kiinni ilmataistelussa.
Venäläisillä oli selvä ylivoima koneiden määrässä, mutta suomalaiset olivat tässä taistelussa ylivoimaisesti parempia lentäjiä. Punatähtisiä putosi tasaiseen tahtiin.
Lehtovaara oli saanut osuman venäläisosaston johtokoneeseen, mistä hänen mukaansa seurasi se, että muut eivät tienneet, mitä tehdä.
– Koko ajan vihollinen vei meitä kohti Oranienbaumin mottia, jossa heillä oli kova ilmatorjunta. Tykit ampuivat sinne meidän sekaan, vaikka ilmassa oli venäläisiäkin. Eivät he välittäneet.
Lehtovaara pääsi taistelun loppuvaiheessa Seiskarin saaren lähellä ampumaan toistakin konetta. Taas hän pääsi taakse. Jak-1 lähti kurvaamaan ja yritti hämätä perässä ollutta Brewsteria. Lehtovaara ei hätkähtänyt vaan päästi valojuovasarjan kaarrosta. Luodit menivät ohjaamoon. Jak putosi.
– Kyllä siinä kävi joskus mielessä, että nuokin ovat jonkun äidin poikia. Mutta kun tehtävä oli pudottaa koneita, niin ei siinä muu auttanut. Jos ei itse ammu, niin siinä voi joutua itse ammutuksi.
18.4.1943 käyty ilmataistelu jäi sotahistoriaan yhtenä koko sodan suurimmista tappeluista. Tunnin kestäneen taistelun lopputulos oli uskomaton. 18 vihollisen hävittäjää ja kaksi maataistelukonetta oli pudotettu. Omia tappioita ei ollut ollenkaan. Lehtovaaran lisäksi 12 muuta suomalaislentäjää sai tililleen ilmavoiton tai useita.
– Meillä oli sellainen sopimus, että ilmavoiton jälkeen lentäjä sai koukata ennen laskeutumista kentän pinnasta ylös. Arvasin, että minulla oli kaksi pudotusta, joten tein sen kaksi kertaa palatessamme Suulajärvelle.
– Oli se hieno tunne, että nyt tuli jotakin isänmaan hyväksi tehtyä, Lehtovaaraa hymyilyttää.
Maarintamalla elettiin hiljaista asemasotavaihetta, mutta keväällä 1943 ilmatoiminta oli Suomenlahdella hyvin vilkasta. Vaikka saksalaiset piirittivät edelleen Leningradia, sai Neuvostoliiton ilmavoimat ja laivasto runsaasti uusia ja entistä parempia koneita käyttöönsä. Pommikoneita suojasivat vahvat hävittäjäosastot.
Martti Lehtovaara kotonaan Salossa kesällä 2017.
Kolmen päivän kuluttua kuvatusta ilmataistelusta oli samalla alueella käynnissä melkein yhtä iso tappelu. Lentolaivue 24:n kolme Brewster-lentuetta otti vastaan 35 vihollisen hävittäjää. Venäläiskoneita putosi 19, ja nyt myös kaksi Brewsteria syöksyi maahan.
Toinen tuhoutuneista suomalaiskoneista oli jo mainittu BW-354, jota kohtalokkaalla lennolla ohjasi ylikersantti Tauno Heinonen.
Martti Lehtovaaran vahvistettu pudotustilasto jäi sodassa lopulta kahteen koneeseen.
– Joskus saattoi pelottaa lentoon lähtiessä. Mutta ei sitten enää ilmassa. Latasin heti konekiväärit valmiiksi ja keskityin vain tehtävään, Martti Lehtovaara sanoo ytimekkäästi.
– Kun jatkosota alkoi, oli 21-vuotias. Pääsin pois syksyllä 1944. En ole katunut, että nuoruus meni sodassa. Olen saanut hyvän isänmaan.
Kuuntele Martti Lehtovaaran haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -sarjan ilmestyneet haastattelut löydät täältä.
Kosti Keski-Nummi on viimeisiä elossa olevia suomalaisia hävittäjä-ässiä. Hän kertoo, miten suomalaiset selvisivät ylivoimaa vastaan taivaalla kesällä 1944.
Markus Aaltonen taisteli talvisodassa Raatteen tiellä. Ennen sinne pääsyä suomalaiset joutuivat oikeaan verilöylyyn.
Tarmo Ahti taisteli talvisodassa Kannaksella. Hän kertoo, millaista sota oikeasti oli Mannerheim-linjalla.
Oma haavoittunut pyysi Talissa 1944 Aatto Mukarilta, että nuori jääkäri ampuisi hänet. ”Toista ihmistä ei ole kovin helppo tappaa”, Mukari sanoo.
Reino Lehväslaiho palveli sodassa panssarivaunun johtajana ja ampujana. Sodan jälkeen hän tuli tunnetuksi sotakirjailijana. Hän kertoo vihollisvaunun valtauksesta kesällä 1944.
!00 tarinaa sodasta on ilmestynyt myös juhlateoksena, jossa kaikki tarinat ovat yksissä kansissa.
