Jalkaväkirykmentti 64:n jalkaväkimiehet olivat saaneet tulikasteensa vasta muutamaa päivää aiemmin, mutta olo oli ihmeellisen rauhallinen. Ei ollut tarkkaa tietoa, mitä edessä poikittain kulkevalla Raatteen tiellä olisi vastassa. Paljon vihollisia ja kalustoa ainakin.
Sodan uhka oli ollut läsnä 21-vuotiaan euralaisen Markus Aaltosen elämässä jo monta kuukautta. Toinen maailmansota oli alkanut Saksan hyökkäyksellä Puolaan 1.9.1939. Seuraavana päivänä Aaltonen oli astunut alokkaaksi Porin rykmenttiin.
Neuvostoliitto oli esittänyt Suomelle aluevaatimuksia, Aaltonen oli seissyt sulkeisissa. Suomessa oli käynnissä liikekannallepano, Aaltonen oli opetellut ampumaan ja syöksymään. Puna-armeija vyöryi rajan yli kaikkien teiden suunnassa 30.11.1939, Aaltonen sai uutisen radiosta.
– Kai se olo oli vähän jännittynyt. Tiedettiin, että nyt joudutaan lähtemään, 99-vuotias Markus Aaltonen palaa sodan ensimmäisen päivän tunnelmiin ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjassa.
Joulukuussa perustettiin JR 64, joka oli sekoitus uunituoreita alokkaita ja vanhojen ikäluokkien reserviläisiä. Alokkaille riitti hyviä varusteita, mutta monella reserviläisellä ei ollut kuin kokardi. Aseet olivat vanhoja.
Joukko lähetettiin pikavauhtia Suomussalmelle, jossa tilanne oli hienosti sanottuna kriittinen. Selväkielisesti sanottuna tilanne oli aivan hemmetin huono: kaksi vihollisdivisioonaa uhkasi katkaista Suomen kapeimmalta kohdalta.
Markus Aaltonen, 99, kotonaan Eurassa.
Joulunpyhät odotettiin. Kun tuli ensimmäinen arkipäivä, suomalaiset lähtivät aamuhämärissä hyökkäykseen Hulkonniemeen, jonne venäläisen 163. divisioonan osat oli pysäytetty.
Se oli kaikkea muuta kuin sissi-isku metsän pimeydestä, jotka tulevat mieleen talvisodan mottitaisteluista. Päinvastoin se oli pataljoonan suora rintamahyökkäys järven jään yli, joka pahimmillaan olisi voinut olla täysi itsemurha.
Sotilaat huohottivat kovasta hiihdosta. Tulta ei tullut vastaan. Pataljoona pääsi rantaan. Sitten se repesi. Konekiväärituli alkoi hakata lumista maisemaa, mutta suomalaiset pääsivät kuolleesta kulmassa hyvälle etäisyydelle heittämään käsikranaatin.
Tulitus vaikeni. Se vaikutti heti Markus Aaltosen mielialaan.
– Hyökkäykseen lähtiessä oli ollut mielessä, että mitenkähän tässä käy. Sitten huomattiin, että ei sodassa kuolekaan kaikki.
– Jos se hyökkäys olisi epäonnistunut, niin siinä olisi voinut mennä jauhot sekaisin.
Toinen stoppi tuli, kun lyhyt päivä pimeni illan hämärään.
– Siinä oli talo, jossa oli äkäinen konekivääri. Siihen jäi meidän poikia. Ei tuntunut kovin hyvältä, kun näki kaatuneet.
– Tehtiin asemat lumeen pellonsyrjään. Torkuttiin lumessa. Pakkasta oli noin 30 astetta. Ei se kovin hienoa ollut, Aaltonen kertoo ensimmäisestä taistelustaan.
Yön aikana vihollinen vetäytyi talosta ja samalla koko Hulkonniemestä. Kiantajärven jäällä paksussa lumessa kahlasi pohjoiseen surkea joukko, joka pakeni pois motista. Kuusamontiellä seisoi hylättyjä kuorma-autoja, tankkeja, tykkejä... kaikenlaista tarpeellista tavaraa kalustopulasta kärsineille suomalaisille. Miehet pääsivät ansaittuun lepoon pariksi päiväksi.
Markus Aaltosen ja muiden JR 64:n I pataljoonan miesten hiihto 5.1.1940 kohti Raatteen tietä ja uutta taistelua katkesi äkkiä. Reilusti tien eteläpuolella oli Eskolan talo, jossa venäläiset olivatkin asemissa. Luodit värjäsivät lumipukuja punaisiksi, kun konekiväärisuihku osui suoraan suojattomaan jonoon. Aaltonen kuvailee tilanteen aiheuttamaa pakokauhua, kun miehet rämpivät sukset jalassa ja vaihtoivat ketjussa paikkaa.
– Kyllä se oli paha paikka. Se oli todella lamauttava juttu. Sinne jäi monta miestä. Ne ryömivät pois, jotka pääsivät. Meillä ei ollut raskaita aseita, millä vastata, Aaltonen kertoo vakavana.
– Tästä kertominen ei ole oikein helppoa vieläkään. Nykyäänkin kotona joulun ja loppiaisen aikaan elän näitä tapahtumia uudelleen mielessäni.
Siitä tuli oikea verilöyly. Talvisodan historian mukaan ”koko aamupäivän kestäneissä taisteluissa pataljoonan iskuvoima oli lopussa. Pataljoona oli kärsinyt lähinnä puutteellisen koulutuksen takia 20 kaatuneen ja 60 haavoittuneen tappiot.” Jäljelle jääneet pistettiin lepoon ennen hyökkäyksen jatkamista.
Vihollinen vetäytyi Eskolan talosta. Aaltonen ja muut sotilaat pääsivät lähestymään Raatteen tietä, jonne ukrainalaisista koottu 44. divisioona oli motitettu. Kaikki oli ahdettu peräkkäin jonoon kapealle metsätielle: lumeen hautautuneita kuorma-autoja ja tankkeja, epämääräisissä röykkiöissä kaikkea pienempää, mitä jalkaväkidivisioona tarvitsee.
– Hiljensimme Raatteen tien vieressä ampuneen konekiväärin ja pääsimme tielle. Näky oli ihan uskomaton: nelipyörävankkureita, hyökkäysvaunuja, kenttäkeittiöitä... Ja nälkään kuolleita hevosia. Niitä oli niin helvatisti, että ihmetellä täytyy, Aaltonen kertoo satakuntalaisella nuotilla.
Jäätyneitä ruhoja makasi puiden juurella. Vieressä oli luonnottomiin asentoihin jäätyneitä ukrainalaisten sotilaiden ruumiita, joita verhosivat kesävaatteet.
– Kuormastossa oli kuulemma jopa torvisoittokunnan välineet ja paraatipuvut, kun piti päästä Ouluun paraatiin. He eivät vain olleet kysyneet siihen Suomi-pojalta lupaa.
Suomalaiset etenivät mottia puhdistaen Raatteen tietä itään kohti rajaa. Likoharjussa pantiin pystyyn iso nuotio talon pihaan, jossa voitiin olla yötä kovan pakkasen keskellä. Siellä oli vanha vihollisen nuotiopaikka ja kuivia puita.
Raatteen tieltä suomalaiset saivat suunnattoman sotasaaliin.
Väsyneet suomalaiset olivat nukkuneet niin sikeästi, ettei kukaan ollut huomannut pimeästä metsästä suoraan nuotiopaikalle hiippailleita naapurin miehiä.
– Aamulla kun herättiin, niin meidän välissämme oli aron poikia istumassa. Siinä ne puolipaleltuneet miehet juttelivat keskenään ja hokivat holotnaa (kylmää)!
– Ei me heille mitään pahaa tehty, kun eivät he tehneet meillekään. Siitä vaan lähetettiin taaksepäin. Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä.
Tammikuun 7. päivänä 1940 taistelut päättyivät ja suomalaiset alkoivat kerätä sotasaalista. Sitä oli ällistyttävä määrä. Konekiväärejä oli sata ja erilaisia tykkejä lähes saman verran. Panssarivaunuja jäi suomalaisille noin 40 ja kuorma-autoja kolmatta sataa.
Tielle tuotiin suomalaisia ja ulkomaisia toimittajia kuvaamaan talvisodan ihmettä. Suurvalta oli nöyryytetty. Suomi taisteli, mutta ilmaiseksi ei ollut voitto tullut.
Katso Markus Aaltosen haastattelu jutun pääkuvana olevalta videolta. Kaikki 100 tarinaa sodasta -haastattelut löydät täältä.
Veikko Määttänen osallistui talvisotaan kiväärimiehenä. Hän puolusti kotipitäjäänsä Ilomantsia.
Tykistössä palvellut Lauri Hemmi joutui syksyllä 1944 saksalaisten tarkkaan tulitukseen Lapissa. Hyökkäys pysähtyi valtavan linnoituksen eteen.
Reino Lehväslaiho palveli kesällä 1944 Talissa T-34-panssarivaunun johtaja-ampujana. Hän oli mukana valtaamassa viholliselta valtavaa ISU-152-rynnäkkötykkiä.
Aira Samulinin isä kaatui aivan jatkosodan alussa. Nuori tyttö näki isänsä ruumiin rintamalla. ”Hän oli kuin enkeli”, Aira Samulin kertoo.
