Suomi 100

Tasan 100 vuotta sitten Suomessa äänestettiin vallan kaappauksesta – kaksi tuntia myöhemmin vallankumous peruttiin

Julkaistu:

Historia
Marraskuussa 1917 Suomessa kuohui. Päivälleen sata vuotta sitten Työväen keskusneuvosto äänesti vallan kaappaamisen puolesta 16.11. kello viisi aamulla äänin 14–11. Aamuseitsemältä vallankumous peruttiin äänin 13–12. Marraskuun 14. päivä alkanut suurlakko oli sisällissodan verinen esiharjoitus.
Metallityömies Otto Nieminen oli aatteen mutta ei aseiden ystävä. Kun toverit lähtivät punakaartin harjoituksiin, Nieminen seurasi sivusta.

14. marraskuuta 1917 Ottokaan ei enää voinut jäädä sivuun. Työväki julisti suurlakon. Kolme ensimmäistä päivää Otto selvisi päivystämällä puhelinta haltuun otetulta Helsingin Pengerkadun poliisiasemalla.

Neljäntenä päivänä hänet määrättiin vartioon Toukolaan. Otto ei vieläkään ottanut asetta, mutta toisella toverilla oli kivääri ja toisella joku ”kapula”. Kaupunkiin tulevien maalaisten kuormat tarkastettiin.

Yhden ukon rattaineen he päästivät läpi. Paikalle tullut ”aluepäällikkö” näki, juoksi rattaiden perään ja tökki kuormaa pistimellä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Aluepäällikkö pidätti yhden mielestään epäilyttävän kulkijan ja lähti kiväärimiehen kanssa viemään tätä tutkittavaksi. Otto jäi seisoskelemaan kapulamiehen kanssa. Oli kylmä. Toveri tyrkkäsi kapulansa Otolle ja lähti.

Yksin jäänyttä Ottoa palelsi. Hän käveli Hermannin miliisiasemalla ja jätti salaa kapulan eteiseen. Sitten hän meni kotiin. Vaimo keitti teetä.

– Join sitä ainakin litran. Tuli lämpimämpi olo, mutta pienen lunssan siitä sain. Päätin, että en lähde seuraavana päivänä vartioon, Nieminen muisteli myöhemmin.


Bolshevikit ottivat vallan Pietarissa 7. marraskuuta. Kalenterieron vuoksi puhutaan kuitenkin lokakuun suuresta vallankumouksesta. Se innosti Suomen vasemmistoradikaaleja. He olivat katkeria siitä, että Venäjän väliaikainen hallitus oli hajottanut sosialistienemmistöisen Suomen eduskunnan.

Juuri pidetyissä uusissa vaaleissa porvarit olivat saaneet enemmistön. Kiivaimpien sosialistien mielestä he vehkeilivät väliaikaishallituksen kanssa. Bolshevikkien kumous tuntui tarjoavan mahdollisuuden revanssiin Suomessakin.

Viikko ennen sitä sosiaalidemokraatit ehtivät julkistaa ”Me vaadimme” -ohjelman. Tavoitteisiin kuuluivat torpparien vapautus ja kahdeksan tunnin työpäivä. Sitä luonnostelivat Oskari Tokoi, Edvard Gylling ja Otto-Wille Kuusinen.

Lenin yllytti Suomen työväkeä kaappaamaan vallan. Se oli tärkeää bolshevikeille jo Pietarin turvaamiseksi. 9. marraskuuta perustettiin Suomen työväen keskusneuvosto, jonka esikuva oli Pietarissa. Sen äänestyksessä vallankumoukseen ryhtyminen kuitenkin hävisi selvästi.

Nuoret työläismiehet olivat täynnä kumousvimmaa ja jotain piti heille antaa. 14. marraskuuta julistettiin yleislakko ”Me vaadimme” -ohjelman puolesta.

– Se ei kuitenkaan ollut lakko sanan varsinaisessa merkityksessä vaan aseellinen kapina ja kansannousu, työväenjohtaja Tokoi kirjoitti myöhemmin.


Liikkeellä oli paljon vaarallisempaa väkeä kuin pasifisti Otto Nieminen.

”Eilen oli joukko aseellisia huligaaneja hyökännyt Herttoniemessä Bergbomin huoneisiin ja ampunut hänet aamiaispöydän ääreen – olivat muka etsivinään aseita. Kuinka monta uhria tämä hulluus vielä vaatii?”, nuorsuomalaisten kansanedustaja Tekla Hultin kysyi päiväkirjaltaan.

Kerrotaan, että Herttoniemen kartanonherra Johan Bergbom kohtasi loppunsa, koska nousi kaartilaisten tullessa aamiaispöydästä vihaisena ja työnsi kätensä aamutakkinsa isoihin taskuihin. Kaartilaiset luulivat, että siellä oli pistooli ja ampuivat.

Väkivalta levisi kautta maan. Loimaalla 14-vuotias Olga Niemelä näki työväen järjestyskaartin ja suojeluskaartin ottavan yhteen.

– Siellä he seisoivat vastakkain hetken. Näimme kuinka rekien kyydistä nousi miehiä ja epämääräistä liikettä, kunnes suojeluskunnan miehet alkoivat ampua. Kauhuksemme näimme työväen järjestyskaartilaisen putoavan ratsun selästä.

Työläiset vastasivat tuleen vanhoilla haulikoillaan ja luodikoilla. Kummaltakin puolelta kaatui kahakassa mies.

Kaikkiaan lakkoviikon aikana ja heti sen jälkeen sai surmansa yli 30 ihmistä.


Eduskunta julistautui jo 15. marraskuuta korkeimman vallan käyttäjäksi sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysmielisten äänin.

Näin se otti myös oikeuden hyväksyä edistykselliset lait, jotka olivat tyssänneet Venäjän hallintoon. Kyse oli työväen tärkeimpiin kuuluvista vaatimuksista kuten kahdeksantuntisesta työpäivästä ja uusista kunnallislaeista. Vielä kesällä 1917 ne olisivat hyvin riittäneet työläisjoukoille, mutta ei enää.

Työväen keskusneuvosto kiisteli taas vallan ottamisesta. 16. marraskuuta kello viisi aamulla se voitti äänestyksessä äänin 14–11. Sitten tultiin katumapäälle ja äänestettiin aamuseitsemältä uudestaan. Vallankumous peruttiin äänin 13–12.

Kommunistijohtaja Otto-Wille Kuusinen totesi myöhemmin, että ”keskusneuvosto kelpasi vain vallankumoukselliseen suunsoittoon, ei toimintaan”. Vuoden 1917 tiukoissa paikoissa hän oli kuitenkin usein harkitsevampi mies kuin myöhemmin myönsi. Työväenjohtaja Tokoin kannat vaihtuivat tunnista toiseen.

Hermot alkoivat pettää. Työväenkaartit eivät enää olleet johtajiensa hallittavissa. Lakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta kello 24. Päätöksestä kerrottiin Helsingin työväentalon pihassa. Väki suuttui, revolvereja heiluteltiin.

– Kuula kalloon johtajille!, huudettiin.

Vallankumouksen henki saatiin pulloon, vielä hetkeksi. Kansanedustaja Tekla Hultin kirjoitti päiväkirjaansa:

”Viime yönä heräsin tuijottaen anarkian lohduttomaan kaaokseen, joka tuntui leviävän yli maan ja vähitellen yli koko maailman.”

Se kävisi toteen.

Lähteet: Oskari Tokoi: Maanpakolaisen muistelmia; Tekla Hultin: Päiväkirjani kertoo. Työväen arkisto, Työväen muistietotoimikunta; Ohto Manninen (toim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920.

Kohti katastrofia

Vuonna 1916 sosiaalidemokraatit saivat vaaleissa eduskuntaenemmistön. Eduskunta oli silloin ollut toiminnassa yhdeksän vuotta ja vaaleja oli järjestetty melkein vuosittain. Tsaarin hallitus kuitenkin hajotti valtiopäivät jatkuvasti kansallismielisyyden ilmaisujen vuoksi.

Sosiaalidemokraatitkin olivat itsenäisyysmielisiä, mutta halusivat ajaa myös sosiaalisia uudistuksia. Eduskunnan jatkuvat hajotukset estivät ne. Sitten tuli maailmansota, joka lopullisesti jähmetti uudistukset.

Venäjän ”maaliskuun vallankumousta” juhlittiin Suomessa, mutta uudetkaan johtajat eivät olleet valmiita maan itsenäistymiseen. Heinäkuussa sosiaalidemokraatit itsenäisyysmielisten porvarien tuella hyväksyivät valtalain, joka olisi siirtänyt korkeimman vallan eduskunnalle. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt sitä ja hajotti eduskunnan.

Lokakuun uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. He syyttivät porvareita vehkeilystä venäläisten kanssa. Siksi suuri osa sosiaalidemokraateista iloitsi, kun bolshevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen. Suurlakon aikana ja sen jälkeen sekä punaisen että valkoisen puolen aseistautuminen Suomessa kiihtyi. 27. tammikuuta 1918 puhkesi sisällissota juuri itsenäistyneessä maassa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt