Yksi lentokone.
Yksi pommi.
Niin myöhään annettu ilmahälytys, että ihmiset olisivat olleet paremmassa turvassa, jos hälytystä ei olisi annettu.
Sunnuntaina 8. marraskuuta 1942 elämän ja sodan sattumanvaraisuus sai Helsingissä käsittämättömät mittasuhteet.
Punatähtinen kaukotiedustelukone Petljakov PE-2 oli livahtanut puolen päivän aikaan Suomenlahdelta pääkaupungin ylle. Se oli noussut lähellä Leningradia sijaitsevalta Kamenkan eli Shuvalovon kentältä.
PE-2-koneet olivat kiusankappaleita. Ne olivat nopeita ja lähestyivät yleensä 5-7 kilometrin korkeudessa. Ärsyttävä suriseva piste ylätaivaalla. Surinankin kuuli vain, jos joku oli kuuntelemassa. Ulkona Suomenlahdella ei ollut ilmavalvontaa.
PE-2 oli tiedustelulennolla etsimässä sotalaivoja. Samanlaisia lentoja tehtiin tuona pyhäpäivänä kolme. Pommittaminen oli enemmänkin sivutoimi.
Kaksi 250 kilon räjähdyspommia irtaantui PE-2:n pommikuilusta peräkkäin. Siksi ne erkaantuivat toisistaan jo taivaalla ja tekivät omat matkansa. Toinen räjähti Lönnrotinkatu 13:ssa kerrostalokorttelin tyhjällä sisäpihalla, toinen tuli maahan siitä noin 470 metrin päässä.
Pommit olivat tuohon aikaan sokeita. Tämäkään ei voinut nähdä, kuinka kaupunki alla tarkentui kortteleista taloiksi, kaduista autoiksi, raitiovaunuiksi ja ihmisiksi, ja sitten, juuri ennen räjähdystä, osa ihmisistä tarkentui pieniksi ihmisiksi.
Lapsiksi.
Osumiskohta oli pahin mahdollinen: kova raitiotiekisko. Kun pommi räjähti kuopan sijasta katutasossa, sirpalevaikutus oli maksimaalinen.
Paikka oli paha: keskellä Yrjönkadun, Iso-Roban ja Pikku-Roban Kolmikulmana tunnettua avointa risteystä. Sirpaleiden viuhka ulottui joka suuntaan.
Alla näet pommituspaikan nykyisellään Googlen kartalla. Jos kartta ei näy, voit katsoa sen tästä.
Hetki oli pahin mahdollinen: risteys täynnä pommisuojaan rientäviä ihmisiä. Elokuvateatteri Tivolissa Iso Roobertinkatu 2:ssa oli kello 12 alkanut komediamusikaalin Kolme väärää muskettisoturia päivänäytös.
– Istuimme jo teatterissa, kun ilmahälytys tuli, kertoo silloin 12-vuotias Raimo Kosonen.
Raimolla oli kaksi pikkusiskoa, 8-vuotias Arja ja 6-vuotias Pirjo. Hän vei heitä vuorotellen elokuviin. Nyt oli Arjan vuoro.
– Lähdettiin menemään Erottajanmäen uutta pommisuojaa kohti. Ei me taidettu juosta, hälytyksiin oli totuttu.
Raimo Kosonen on eläkkeellä tulliylitarkastajan virasta. Hänen tyttärensä nimi on Arja. Pikkusiskon muistoksi.
Järkyttävä näky kohtasi ihmisiä Yrjönkadun ja Iso-Roobertinkadun risteyksessä. 250 kilon räjähdyspommin sirpaleet olivat levinneet viuhkamaisesti katutasossa. Uhrit olivat siirtymässä elokuvateatteri tivolista pommisuojaan.
Pikku-Roballa elokuvateatteri Glorian kassa oli kello 12 aloittanut lipunmyynnin kahdeksatta viikkoa pyörivään menestyselokuvaan Suuri rakkaus . Pääosassa oli ”Euroopan kuuluisin tähti” Zarah Leander.
Johanneksen kirkossa oli päättynyt konfirmaatiojumalanpalvelus. Väkeä oli liikkeellä siitäkin suunnasta.
Ilmahälytys pysäytti raitiovaunut. Erottajanmäessä vaunusta nousi Anni Björklund, kenttäpiispa Johannes Björklundin puoliso. Hän oli tulossa tyttärensä asunnolta Runeberginkadulta hakemasta pikkukalosseja lähettääkseen ne Vaasaan tyttärenpojalleen. Anni asui Pikku-Roballa, johon suuntaan lähti kiiruhtamaan.
Malmin kentältä oli kello 11.50 startannut kaksi hälytysvuorossa ollutta Fiat G.50 -hävittäjää. Suomenlinnasta ilmatorjunta tulitti PE-2:ta. Päättikö lentäjä keventää konetta? Siksikö tämä pommitus? Umpimähkään. Vaakapommituksena.
Pääkaupungin hävittäjäpuolustus oli tuolloin uskottu lentolaivue eli LeLv 26:n 2. lentueelle. Sillä oli käytössä kourallinen vanhentuneita Fiateja sekä yksi Hawker Hurricane, jolla lennettiin öisin.
Kun tehokkaat Messerschmitt Me-109 -koneet tulivat Malmille 15.3.1943, niillä pudotettiin heti yksi PE-2. Mutta siihen menisi vielä neljä kuukautta. Fiatin huippunopeus oli 430 km/h, PE-2:n 530 km/h. PE-2:lla oli yleensä korkeusetu, koska ilmavalvontaviestit tulivat viime tipassa.
– Tilanne oli katastrofaalinen, torjuntamahdollisuudet nollarajalla, muisteli Fiat-lentäjä Lasse Aaltonen ilmasotakirjailija Joppe Karhusen teoksessa Tulimyrsky taivaalla.
– Vasta (Tivolin) suuronnettomuuden jälkeen suostuttiin Fiat-osaston komentajan jo aiemmin esittämään pyyntöön, että iv-viestit saataisiin jo silloin, kun PE-kakkoset lähtivät Leningradin suunnalta kohti Helsinkiä. Aikavoitto oli 40 minuuttia.
Uudessa taktiikassa Fiatit nousivat Malmilta PE-2:n saavuttaessa Suursaaren-Kotkan-linjan. Fiatit kipusivat kuuteen kilometriin Söderskärin majakan ylle odottamaan vainolaista.
Tämä opittiin siis 8.11.1942.
Neuvostoliiton Itämerenlaivaston 73. Pommituslentorykmentin sotapäiväkirja kuvasi operaation rutiininomaisen ulkokohtaisesti:
PE-2 pudotti ohimennen kaksi FAB-250-pommia Helsinkiin. Aseman seudulla havaitiin kaksi tulipaloa. Lentokonetta vastaan tuli kiivas It-tykki ja It-kk-tuli Helsingin alueelta.
Petljakov PE-2 suunniteltiin alunperin raskaaksi hävittäjäksi. Se oli nopea ja soveltui erinomaisesti kaukotiedusteluun. Konetta käytettiin myös syöksypommittajana. Kuvassa neuvostoliittolaisia lentäjiä samanlaisen koneen edustalla Pultavassa 1944.
Kaksi tulipaloa aseman seudulla?
Katutasossa näky oli hirvittävä. Kaikki oli sirpaleina, ikkunat, pommi, ihmiset.
Anni Björklund ei ehtinyt kotiinsa. Häneen osui kolme sirpaletta; rintaan ja kaulaan, valtimo katkesi. Ruumiin tuli tunnistamaan kokoamispaikalle hänen toinen, Helsingissä ollut tyttärensä.
Raimo ja Arja eivät ehtineet suojaan.
– Muistan, että makasin kadulla. Seuraava muistikuva on, että makaan ambulanssissa ja Arja on samassa ambulanssissa. Sitten vajosin taas tyhjyyteen.
Sirpale oli rikkonut Raimon pääkalloa ja jättänyt hermon puristuksiin. Koko oikea puoli oli halvaantunut. Arjaan sirpale oli tullut takaraivosta sisään ja silmänseudusta ulos. Sisarukset vietiin Kirurgiseen sairaalaan. Arja kuoli siellä maanantaina tajuihinsa tulematta.
Sisarusten äiti, Suomalaisen Klubin johtajatar, sai poikansa siirrettyä Kirurgista Punaisen Ristin sairaalaan Töölöön.
– Se pelasti henkeni. Siellä olivat huippuneurologit Karikoski ja Järvinen, Raimo kiittää.
Toipuminen kesti kuukausia ja Raimo oli pitkiä aikoja tajuttomana.
– Yhtenä päivänä huomasin oikean jalkani liikkuvan. Se oli yksi elämäni tähtihetkiä.
Pommien sirpaleet kylvivät mittavaa tuhoa ympäristöön.
Kolmen väärän muskettisoturin yhteydessä piti näyttää Puolustusvoimain katsaus n:ro 58. Se olisi kertonut aavikkotaisteluista Pohjois-Afrikassa. Ne olivat siirtyneet Tobrukin ja Bengasin kautta El Alameiniin. Tosin katsaus oli juuri vanhentunut.
Helsingin Sanomat julkaisi samana sunnuntaina kiireellisen lisälehden. Se ei kertonut Tivolin pommituksesta, vaan amerikkalaisten joukkojen lauantaina tekemästä maihinnoususta saksalaisten selustaan, Pohjois-Afrikan Atlantin-rannikolle.
Yllättävä maihinnousu oli pääuutinen myös maanantaina, mutta etusivun oikeassa alalaidassa oli neljällä palstalla, neljällä otsikkorivillä ja neljällä erilaisella kirjasimella:
Helsinkiä pommitettu / 45 henkilöä kuoli, 120 haavoittui. / Pommitusuhrien joukossa useita lapsia. / Aineelliset vauriot vähäiset.
Uutisessa tiedettiin luetella nimeltä 31 surmansa saanutta, muun muassa kenttäpiispan rouva Björklund. Yhdestä uhrista tiedettiin vasta sukunimi, Tarsanen. Uutisen loppu kertoo täydellisestä kaaoksesta:
Tuntemattomien joukossa on noin 17-vuotias tyttö, noin 18-vuotias tyttö, noin 12-vuotias tyttö, noin 12-vuotias poika, noin 25-vuotias nainen, noin 30-vuotias nainen, kolme noin 35-vuotiasta naista, noin 45-vuotias nainen, kaksi keski-ikäistä naista, tuntematon poika ja tuntematon merisotilas.
Elämän piti jatkua. Tuhon jäljet siivottiin pommitusta seuraavien päivien aikana.
Keskiviikosta lähtien alkoi lehdissä ilmestyä kuolinilmoituksia. Tavanomaisen runonsäkeen tai mietelauselman sijasta monessa oli vanhempien juttelua lapselle, aviomiehen juttelua vaimolle tai vaimon juttelua aviomiehelle. Moni lapsi oli tullut Tivoliin joko isänsä tai äitinsä kanssa.
Perheet särkyivät.
Meri Torkler oli menettänyt miehensä Einon ja 5-vuotiaan poikansa Reijon. Eino oli pitänyt lihakauppaa, Meri oli laulajatar, jonka ensikonsertti ennen sotaa oli saanut hyvät arvostelut. Ura jäi kesken.
– Suru mursi hänet. Tuli se paha veritauti. Reijo oli ainoa lapsi, siksikin se oli niin kauheaa, kertoo Linda Torkler, joka oli naimisissä Einon veljen kanssa.
– Reijo oli iloinen pikkupoika, sellaisena minä hänet muistan.
Meri Torklerin laatima kuolinilmoitus oli tuskainen:
Pois tahtoisin mä muuttolintuin mukaan, on täällä muistos liian läheinen. Ei sinunlaisesi ole kukaan, niin suuresti mua rakastit. Kiitos Eino rakkaudestasi, Merisi.
Ja:
Hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä. Tuli viesti, tuo julma sana, ett’ Reijoni ei koskaan palaa.
Aina sunnuntaisin kello 10.45 lähti Harjun ruumishuoneelta Malmin hautausmaalle ruumisjuna, joka kuljetti vainajia ja saattoväkeä. Malmin asemalta haarautui hautausmaalle pistoraide. Sen päässä oli asemarakennus, jossa ei ollut lipunmyyntiä, pelkkä odotussali. Konduktööri myi matkaliput junassa. Lipuissa oli ristin kuva, ja lipputulot menivät seurakuntayhtymälle.
Veturit lähestyivät hautuumaata pienellä höyryllä, ettei varoventtiili vain alkaisi puhaltaa kimeästi. Ruumisjuna ajoi viimeisen kerran vuonna 1954.
Malmin ruumisjuna saapui hautausmaalle pohjoisesta portista. Sitä on kiskojen purkamisen jälkeen kavennettu selvästi.
15. päivä marraskuuta Malmin ruumisjunassa oli useita pieniä arkkuja. Siellä tekivät viimeisen matkansa ainakin 8-vuotias Soile Kuuluvainen, 9-vuotias Pertti Karonen ja 11-vuotias Veikko Koskinen.
Soilen isä ja äiti pyysivät kuolinilmoituksessa Herra opeta meitä tahtoosi tyytymään.
Veikko jäivät lähimpinä kaipaamaan isä, äiti, siskot ja veljet:
Rakas poikamme. Niin odottamatta sä luotamme lähdit. Niin lyhyt oli elämäsi tie. MuttŽ herran käsi armain, sun taivaan valohon vie.
Pertin kuolinilmoituksessa luki Katkerasti kaivaten kotimme ainokaista. Olit ilomme, Sinua rakastimme. Sinua kaipaamme. Nuku rauhassa. Äiti ja isä.
Lahja Väkiparta ja hänen 9-vuotias tyttärensä Kirsti haudattiin Antrean hautuumaalle. Perheenpää Reino kiitti Lahjaa eletyistä vuosista: Elämäsi uhrasit, aikasi annoit. Kotimme hyväksi kaikkesi kannoit. Palkitkoon Jumala rakkauden työsi. Valaiskoon kirkkaaksi iäsiyyden tiesi. Surulla ilmoitan, että rakas vaimoni ja pikku tyttäreni kuolivat ilmapommituksessa 8.11. 1942.
Filosofian kandidaatti Maija Hintikka ja hänen 10-vuotias tyttärensä Kaarina haudattiin Hietaniemeen. Kotona jatkoivat elämää diplomi-insinööri Väinö Hintikka ja 5-vuotias Harri, josta tuli rakennuskonserni Polarin pääjohtaja ja vuorineuvos.
Anni Björklundin ruumiinsiunaus oli Hietaniemen kappelissa jo perjantaina 13. päivä. Maisteri Taneli Kuusisto soitti uruilla
Bachin Adagion, oopperalaulajatar Irja Aholainen lauloi Hannikaisen Matkamiehen virren ja professori Elis Gulin puhui. Saattoväkeä oli paljon, mm. presidentinrouva Gerda Ryti ja Suomen Sotilaskotiliiton kunniapuheenjohtaja Katri Bergholm.
Björklundin työ sotilaskotiyhdistyksessä sai osakseen kiittäviä sanoja, samoin hänen toimintansa talvisodan aikana ja sen jälkeen sotasairaaloiden potilaiden viihdyttäjänä. Sanalla viihdyttää tarkoitettiin tässä yhteydessä myötäelämistä. Tilaisuus päättyi virteen Sun haltuus rakas isäni.
Alikersantti Arvi Haapasaari sai viimeisen leposijan Hietaniemen sankarihautuumaalta, sotamies Esko Niemi haudattiin Viipurin Ristimäen vanhalle hautuumaalle. Kummankin kuolinilmoituksessa oli sama ajatus, jonka unohtaminen tekee elämästä helpomman elää:
Jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.
Kaikkiaan 51 ihmistä oli kuollut ja 120 haavoittunut.
Suomen Kuvalehti julkaisi muistoaukeamalla uhrien kuvat.
Ajatelkaa: yksi ainoa pommi.
Helmikuussa 1944 Helsinkiä kohtasi 10 vuorokauden välein kolme illasta aamuun kestänyttä terroripommitusta. Jokaiseen osallistui noin 500 Neuvostoliiton Kaukotoimintailmavoimien raskasta pommikonetta.
Ensimmäisessä kaupunkiin putosi 350 pommia ja 103 ihmistä kuoli, toisessa 130 pommia ja 25 ihmistä kuoli ja kolmannessa 350 pommia ja 18 ihmistä kuoli.
Tuhansittain pommeja putosi tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta kaupungin ulkopuolelle, mereen ja pelloille.
Tivolin lastennäytännöt jatkuivat jo seuraavana sunnuntaina
Laurelin ja Hardyn komedialla Kaksi tyrolilaista. Viikon päästä oli vuorossa Tarzanin kosto. Arki palasi asemasodan Suomeen.
8.11.2009 paljastettiin entisen Tivolin talon seinässä muistolaatta. Tivolin paikalla on nyt Delish, elintarvikeliike. Laatan kustansi talossa toimiva Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Ennakkouutinen toi paikalle useita ihmisiä, jotka olivat olleet siellä myös 8.11.1941. Se oli liikuttava hetki.
Ero elämän ja kuoleman välillä oli äärettömän pieni, kuten Kososen sisarusten kohtalot kertovat. Helsingin Sanomissa elokuvailmoitukset olivat sunnuntaisin sivulla 2, kuolinilmoitukset sivulla 3.
Tivoli - hautausmaa.
Juttu on julkaistu aiemmin Ilta-Sanomien Jatkosota-erikoislehdessä 5.5.2011.