Suomi 100

Punakaartilainen Paavo Järvinen joutui sisällissodassa vankileirille – muistelmat julkaistiin 60 vuotta tekijän kuoleman jälkeen

Julkaistu:

Kirjallisuus
Punakaartin rivimies Paavo Järvinen kirjoitti väkevän romaanin vuodesta 1918. Käsikirjoitus oli piilossa vuosikymmeniä, mutta nyt teos näkee päivänvalon – lähes 60 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen.
Paavo Järvinen joutui sisällissodan hurmeisille taistelukentille vasta 17-vuotiaana. Tarina on tyypillinen. Sääksmäen Huitulassa vuonna 1900 syntynyt työläispoika muutti nuorena Helsinkiin, meni konepajalle töihin, liittyi punakaartiin ja tarttui kivääriin, kun ei ollut oikein muutakaan vaihtoehtoa.

Järvinen joutui vankileirille, sai vapauttavat paperit valtiorikosoikeudesta ja ryhtyi sitten rakentamaan uutta elämää.

Poikkeuksellisen Järvisestä tekee se, että punakaartin rivimies kirjoitti kokemuksistaan romaanin nimeltä Kovaa aikaa. Yli 300-sivuinen järkäle julkaistiin lauantaina 23. syyskuuta, melkein 60 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen.

Kirjoittajansa ainoaksi jääneen romaanin sivuilla haisee työläisen kurja kortteeri: paperossi, ruuti, veri, kalma, hevosten hiki ja tunkiosta kaivettu vangin ateria. Sen päähenkilö on Järvisen oma alter ego, Aksu Jokinen.

”Ehdinkö ajoissa? takoivat Aksun aivot. Ammun sitä kasvoihin. Se herpaannuttaa heti. Saksalainen retkahti nurin. Aivan kuin joku olisi tempaissut jaloista. Kuului voimakas pamaus ja välähti kirkkaasti. Multaa lensi ilmaan ja sirpaleet viuhuivat. Viritetty käsikranaatti oli räjähtänyt.”


Väinö Linna kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -trilogiaansa samoihin aikoihin kuin Järvinen romaaniaan. Järvisellä ja Linnalla oli paljon yhteistä. Molemmat olivat jo nuorena kovia lukemaan, oppivat itse kirjoittamaan ja asuivat Tampereella – Järvinen vuodesta 1945. He tekivät töitä samassa koskimaisemassa: Järvinen sähköteknikkona ja käyttöpäällikkönä Tammerkosken voimalaitoksessa, Linna laitosmiehenä ja työnjohtajana Finlaysonin tehtaassa voimalaitoksen vieressä.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas oli sytytin, joka sai Järvisen purkamaan sotakokemuksensa kirjaksi. Kustannussopimusta hän ei koskaan saanut. Ainakin WSOY ja Karisto hylkäsivät romaanin.

Pohjantähden ensimmäinen osa julkaistiin 1959, mutta Järvinen oli silloin jo poissa. Hän kuoli edellisenä vuonna.

Kaunokirjallisin arvoin mitattuna Kovaa aikaa ei nouse Linnan mestarillisten pääteosten rinnalle, vaikka se nostaa esille tärkeitä teemoja.

– Kirjana se on vähän raakile, sanoo Järvisen pojanpoika Simo Kurra.

– Jos kustantajat olisivat kiinnostuneet, siitä olisi voinut palautteen avulla hioa vielä vaikka mitä.

Raakileenakin Kovaa aikaa on erittäin kiinnostava. Se vie lukijan sisällissodan oikeille tapahtumapaikoille Tampereelle, Ruovedelle, Lempäälään ja sydän-Hämeeseen – sinne, missä Järvinen itse oli silminnäkijänä. Kirjassa esiintyy Eino Rahjan kaltaisia historiallisia henkilöitä.

Historiantutkijalle Kovaa aikaa on arvokas puolidokumentti. Romaanin toimittanut ja selityksin varustanut historioitsija Tuomas Hoppu pitää Järvistä jopa realistisempana kirjoittajana kuin Linnaa.

– Linnalle sota oli vähän niin kuin torpparikapina. Tässä on taas kaupunkilainen näkökulma, Hoppu sanoo.

Hopun mukaan sisällissota oli enemmän kaupunkilaisten kuin maalaisten sota, se oli kaupunkien järjestäytyneen työväen sota.


– Sodassa ei ollut yhtään torpparikaartia, maalaiskaarteissa oli mäkitupalaisia, joitakin torpan poikia, sekatyöläisiä ja maatyöläisiä. Kaupungeissa kyllä olivat suutarien, peltiseppien ja satamatyöläisten komppaniat ynnä muut – ja sodankäyntiä johtivat varsinkin helsinkiläiset punakaartilaiset.


Järvisen tekstistä paistaa kirjoittajan kypsyys ja sydämen sivistys. Hän on sovinnollinen ja tasapuolinen kertoja, joka pohtii kriittisesti punaisten aloittamaa aseellista vallankumousta. Olisiko voitto tehnyt vähäväkisten aseman yhtään paremmaksi?

Huuman haihduttua, mitä sitten seuraisi. Kunnianhimoiset johtajat voisivat pitää meitä pihdeissään kuin kiemurtelevaa matoa koukussa!” kirjailija ajattelee Aksun hahmossa.

Aksu siis näkee sen, että vaikka sota voitettaisiin, ei lopputulos välttämättä toisi autuutta.

– Linnalla tämä kanta ei välttämättä tullut esiin, Hoppu sanoo.

Näin Aksu:

Taidamme ajaa takaa onnen varjoa, jonka luulemme saavuttavamme väkivallalla ja verellä.”

– Linna oli idealistisempi, Hoppu miettii.

– Hänhän kertoo siitä, mitä hänelle kerrottiin ja mitä urjalalaiset punakaartilaiset kertoivat.

Toisin kuin Linna, Järvinen koki ja näki sisällissodan itse. Siinä mielessä Kovaa aikaa on Hopun mielestä todistusvoimaisempi kirja kuin Pohjantähti.


Hoppu ei lähde väittelemään siitä, onko Linnan historiakuva oikea.

– Kyllä se varmasti joillekin seuduille pätee. Linna kirjoitti romaanin, ja se on romaani. Mutta Linna lähti myös itse keskusteluun mukaan puolustamaan omaa näkökantaansa. Hänkin olisi voinut vain sanoa, että se on romaani. Mutta ehkä hän halusi sen historialliseksi totuudeksi.

Järvisen suuri ansio on se, ettei hän epäinhimillistänyt vihollista, ei edes kuvatessaan punavankileirin hirveitä oloja. Erityisen koskettava on kohtaus, jossa valkoisten puolella ollut veli tulee pelastamaan Aksun vankileiriltä. Näin kävi myös tosielämässä: Paavon pelastava enkeli oli Uuno-veli. Kohtauksessa on paljon sovinnon symboliikkaa.


Kirjailijan pojanpoika Simo Kurra pitää erityisen kiinnostavana Järvisen kriittistä suhtautumista propagandaan ja agitaatioon. Harvalukuisen mutta äänekkään ääripään pitämä meteli oli tärkeä syy aseelliseen yhteenottoon ja terroriin.

– Ääriajattelun vaikutus on nytkin hyvin ajankohtainen teema. Ajatus aseellisesta väkivallasta ratkaisun välineenä istuu ihmisessä syvään, tällaisia fantasioita on helppo löytää Suomesta vielä 100 vuotta myöhemminkin – mikä aina jaksaa hämmentää.

– Aksua voisi kuvailla tolkun ihmiseksi, mutta pyörremyrsky vei hänetkin vaan mennessään.

Paavo Järvinen: Kovaa aikaa – erään punakaartilaisen kokemuksia kansalaissodan ajalta. Toimittanut Tuomas Hoppu. 336 sivua. Warelia 2017.

Rauhallinen mies kuoli liian varhain

Kirjailija, teknikko ja entinen punakaartilainen Paavo Järvinen kuoli liikenneonnettomuudessa elokuussa 1958. Rekka-auto ja taksi tulivat ohitustilanteessa Järvisen mopoa vastaan, jolloin tämä suistui ojaan ja sai vaikean päävamman.

Paavon poika Juho Järvinen oli turman sattuessa 20-vuotias varusmies.

– Isä oli Tampereen yleisessä sairaalassa eikä tullut enää tajuihinsa, Juho Järvinen kertoo.

Muisto isästä on lämmin.

– Isä oli semmoinen hämäläinen: rauhallinen mies, mutta seurallinen, ja hän tuli ihmisten kanssa hyvin juttuun.

Vaikeiden kokemusten purkaminen kirjaksi perhe-elämän ohessa ei ollut helppoa.

– Hän harrasti luonnossa liikkumista ja otti kirjoituskoneen mukaan metsäretkille. Meitä oli monta lasta, ja hänen oli vaikea kirjoittaa kotona, kun oli meteliä liikaa, Juho Järvinen kertoo.

Kovin paljon Paavo Järvinen ei puhunut kotona kirjastaan tai elämästään. Karu nuoruus jätti häneen jälkensä.

– Vankileiristä päästyään hän ajautui jostain syystä käymään Oulussa. Oli aivan viittä vaille, ettei hän hypännyt siellä Oulujoen koskeen. Semmoinen tarina on jäänyt mieleen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt