Vanheneva presidentti Urho Kekkonen katseli ulos Tamminiemen ikkunasta itsenäisyyspäivän jälkeen 8. joulukuuta 1980. Hän näki osan Seurasaarta, mutta epäili silti.
– Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että minä olen parasta aikaa Laukaalla, presidentti sanoi henkilääkärilleen Erkki Kivalolle.
Kivalo määräsi vanhan miehen vuodelepoon. Useimmat sisäpiirin poliitikot tiesivät jo, että Kekkosen alamäki oli alkanut. Tilanne paheni kevään ja kesän mittaan, kunnes syyskuussa 1981 tuli romahdus.
Presidentin paikkaa havitelleet olivat jo valppaina paikoillaan. Vahvin heistä oli loppujen lopuksi pääministeri Mauno Koivisto, joka pelimiehenä pystyi aina vaihtamaan peliä silloin kun Paavo Väyrynen ja muut sitä vaihtoivat.
Presidentin piti vaihtua aikataulun mukaan vasta vuonna 1984. Siihen nähden Kekkonen sairastui liian aikaisin. Ahti Karjalaiselle, Paavo Väyryselle ja Kalevi Sorsalle olisi sopinut hidastettu aikataulu.
Vain Koivisto osasi käyttää tilanteen hyväkseen. Hän piti oman pelinsä.
Piispankatu 4:stä avautuu kapea kuja talon päätyyn. Se on kuin muistuma 1920- ja 1930-luvuista, jolloin Turku oli puutalokorttelien kaupunki.
Talon kaksi viimeistä ikkunaa olivat Koiviston perheen. Siellä Mauno asui pari ensimmäistä elinvuottaan. Nyt asunto on Turun yliopiston tutkijankammiona. Piispankadulta Koivistot muuttivat Itäisen Pitkäkadun maisemiin.
Äiti kuoli, kun Mauno oli kymmenvuotias. Se leimasi väistämättä nuoren pojan lapsuutta.
Presidentti Mauno Koiviston syntymäkoti Piispankadulla Turussa. Koivistojen asunnon ovia ja kaksi ikkunaa näkyvät kuvassa oikealla. Pikkukuvassa Koivisto noin yksivuotiaana.
Isä kasvatti lapset hartaan uskonnollisuuden ja ehdottomuuden hengessä. Hän oli varsin oikeistolainen ja kuului suojeluskuntaan, mikä herätti hankauksia työläispiireissä, joihin Koiviston perhekin kuului.
Jotakin isän aatemaailmasta periytyi epäilemättä pojalle – säästäväisyys, periaatteellisuus ja jonkinlainen taipumus uskonnolliseen pohdiskeluun. Vielä sotaretkilläänkin Mauno kantoi mukanaan Raamattua, joka aikaa myöten kului repaleiseksi. Hän selvästi uskoi Jumalan varjelukseen. Se oli niin tärkeä kirja, että Suomen Pankissa ollessaan Koivisto pyysi setelipainoa sitomaan kirjan uudestaan.
Koivisto oli 1980-luvun alkuun mennessä kasvanut legendaksi, kun hän otti myyttisestä Kekkosesta mittaa.
Legenda syntyi Turussa oikeastaan jo 1950-luvulla, kun alettiin puhua entisestä kaukopartiomiehestä ja satamajätkästä, joka oli tehnyt väitöskirjan. Pian Koivisto kutsuttiin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajaksi Helsinkiin, ja siitä alkoi hänen koukkauksensa suomalaisen politiikan eliittiin.
Kalevi Sorsa on kuvannut Koivistoa ennen kaikkea kaukopartiomieheksi: ”Hän tähtää kauas, ei paljon hiisku tavoitteistaan, iskee rajusti, häipyy ja peittää jälkensä.”
Kun Korppoolaismäeltä katsoo kohti Turun satamaa, maisemassa ei ole juuri mitään, joka muistuttaisi 1940- ja 1950-luvusta. Turun linna on paikoillaan. Pari vanhaa kraanaa seisoo Aurajoen rannassa, jossa ennen sijaitsi telakka ja Wärtsilän laivamoottoritehdas.
Presidentti Mauno Koivisto oli nuorena töissä Turun satamassa. Vanha telakka, satama ja Turun linna näkyvät komeasti Korppoolaismäeltä.
Tämä oli aikuistuvan Mauno Koiviston kasvupohjaa. Häntä pidettiin sataman kovanaamana, ja sitä viestitti hänen hahmonsakin. Hän oli pitkä, roteva ja moukarikourainen sodan käynyt kaukopartiomies. Hänen tehtävänään oli pistää kommunisteja kuriin sodanjälkeisessä Suomessa.
Aika oli työväenliikkeessä riitaisaa, ja kommunistien vyöryttämiä lakkoja oli etenkin satamissa. Kommunistit ja sosiaalidemokraatit taistelivat satamien ay-herruudesta. Syksyllä 1948 Koivisto tuli töihin Turun satamaan, kiehuvaan lakkokattilaan. Samana vuonna hänestä tehtiin satamakonttorin hoitaja, jonka tehtävään kuului jakaa töitä satamassa.
Se oli avainpaikka, jossa saattoi vaikuttaa siihen, kuka otettiin töihin ja kuka ei.
Elokuussa 1949 kommunistit aloittivat lakkoilun satamissa. Uskottiin, että he halusivat käynnistää sekasorron, joka kaataisi hallituksen.
Hallitus määräsi lakon lopetettavaksi Hangon satamassa, jonne värvättiin lakonmurtajia. Kovanaama Turusta lähetettiin sinne työkonttorin hoitajaksi, ja kommunistilehdet antoivat Koivistolle heti pilkkanimen ”Suomen rikkuri numero 1”.
Lakon murtaminen onnistui, ja syyskuussa Kuljetustyöntekijäin Liitto lopetti satamalakon ilman ehtoja.
Kommunistien valta satamissa oli murrettu.
Presidentti Kekkonen ja pääministeri Koivisto YYA-sopimuksen 33. vuosipäivän juhlassa keväällä 1981, muutama kuukausi ennen presidentin sairastumista. Oikealla Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Sobolev.
Koiviston mielestä ahtausliikkeet kuitenkin syyllistyivät lepsuiluun, kun ne vähitellen 1950-luvun alussa alkoivat hyväksyä kommunisteja takaisin töihin. Koivisto olisi halunnut kovempaa linjaa. Hän pettyi; puolueen soturista tuli pohdiskelija ja opiskelija, joka alkoi kerätä aineistoa väitöskirjaansa varten.
Satamajätkän maine jäi värittämään tohtorismiehen legendaa. Koiviston nousu satamajätkästä filosofian tohtoriksi vuonna 1956 noteerattiin laajasti.
Väitöskirja ei ehkä ollut loistava tieteellinen saavutus. Sitä pidettiin kuitenkin kelpo työnä, tosin omintakeisena, koska Koivisto käytti siinä hyväkseen myös omia kokemuksiaan Turun satamasta.
Hän uskoi siihen, että sovinto olisi lopulta hyödyllisempi kuin jatkuva nahistelu satamissa. Se oli myös väitöskirjan tarkoitus: parantaa työntekijöiden ja työnantajien välejä sekä vähentää lakkoja. Hän ajatteli, että työolojen kohentaminen lopulta rauhoittaisi satamatkin – niin kuin tapahtuikin.
Samaan aikaan Koivistosta oli kehittymässä kiinnostava aatteellinen hahmo sosiaalidemokraattisessa puolueessa, johon hän oli liittynyt vuonna 1947. Nimimerkki Puumiehen kirjoitukset Turun Päivälehdessä oli pantu merkille.
Turun Kanslerintien uudessa asunnossa juhlittiin väitöskaronkkaa. Keväällä 1957 oli edessä jälleen suuri elämänmuutos, kun tytär syntyi. Hänestä tuli Assi, koska Maunosta piti tulla assistentti Turun yliopistoon. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Koivisto napattiin Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajaksi.
1960-luvun lopulla Mauno Koivistolla oli runsaasti kysyntää: hän toimi valtiovarainministerinä Rafael Paasion hallituksessa, valittiin osuusliike Elannon pääjohtajaksi ja vähän myöhemmin Suomen Pankin pääjohtajaksi.
Pääministeriksi hän nousi vuonna 1968. Kekkonen kannatti ja Paasio tuki.
Vuoden 1970 vaalit muistetaan Veikko Vennamon voittona. SMP sai 18 paikkaa, ja hallituspuolueet kärsivät tappioita. Suomen elinkeinorakenteen raju muutos purkautui ja nosti esiin unohdetun kansanosan. Hallitus vaihtui, kansanrintama väistyi.
Tellervo ja Mauno Koivisto kotonaan Turun Ruisssalossa 1956.
Koiviston henkilökohtainen suosio oli kuitenkin kova; mielipidetiedusteluissa hän oli jopa suositumpi kuin Kekkonen. Esiintyminen Jatkoaika-ohjelmassa ja kiharainen hiussuortuva saattoivat vaikuttaa asiaan samoin kuin kotirouvana sukkia parsiva tavallisen tuntuinen Tellervo.
Televisio loi Koivistosta arvoituksellisen ja luoksepääsemättömän kuvan – ahkera ja säästäväinen mies, jonka ilmeettömien, "kuin kirveellä veistettyjen" kasvojen takana saattoi piillä luunkova poliittinen taktikko.
Sellaiseen mieheen suomalaiset halusivat luottaa.
Kekkosen valta ja menestys kypsyivät 1970-luvulla täyteen mittaansa. SDP:ssä se oli Kalevi Sorsan aikaa. Hän toimi ulkoministerinä ja oli kaksi kertaa pääministerinä.
Sorsalla oli suuri rooli, Kekkonen ja Sorsa pelasivat vähintäänkin samassa joukkueessa. Mauno Koivisto sen sijaan oli kuin kaukopartiomies, joka koukkasi syvältä Kekkosen selän takaa. Myytti ja legenda ottivat lopulta toisistaan mittaa kesän ja syksyn 1981 aikana.
Miten pitkään Sorsa itse tähtäsi presidentiksi? Missä vaiheessa hän hyväksyi Manun kansansuosion ja väistyi sivuun? Varmuutta ei ole, koska SDP:n historiankirjoitus on pysähtynyt 1950-luvun lopulle, eikä Sorsasta ole tehty syvällistä elämäkertaa.
SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa ja pääministeri Mauno Koivisto keskustelivat eduskunnan kahvilassa marraskuussa 1979.
On arveltu, että Koivisto pantiin vuonna 1979 epäonnistumaan pääministerinä. Taistelu valtaistuimesta huipentui keväällä 1981, kun Paavo Väyrynen yritti kaikin voimin kaataa Koiviston hallituksen. Kekkosen voimat eivät enää riittäneet operaatioon, minkä Koivisto pian havaitsi.
Hän otti käyttöön oman pelikirjansa, eikä suostunut eroamaan.
Koivisto pääsi vaaleihin vt. presidenttinä. Vaalikamppailun aikana hän itse tunnusti, että hänen Moskovan-suhteissaan ei ole paljon kehumista. Se iski kuin häkä Kekkosen kanssa kipuilleeseen kansaan.
Sataman kovanaama oli yksi historian tekijöistä.
Kun nyt Korppoolaismäeltä katsoo modernisoituvaa Turun satamaa ja telakan aluetta, näkee suuren muutoksen. Presidenttien ketjussa sataman kovanaama edustaa sekä muutosta että muuttumattomuutta.
Koiviston ulkopolitiikka merkitsi jatkuvuutta, mutta samalla juuri hän käänsi Suomen kurssin kohti EU:ta.
Mauno Koivisto kuoli viime keväänä, toukokuun 12. päivänä.
Lähteitä: Mauno Koivisto: Koulussa ja sodassa. Kirjayhtymä 1998. Mauno Koivisto: Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Sosiologinen tutkimus. Turku 1956. Mauno Koivisto: Kaksi kautta. Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Kirjayhtymä 1994. Mauno Koivisto: Historian tekijät. Kaksi kautta II. Kirjayhtymä 1995. Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta. Siltala 2017. Risto Hauvonen: Koivisto Kekkosta kaatamassa. Mauno Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Paasilinna 2015
Mauno Henrik Koivisto
Syntyi 25.11.1923 Turussa.
Keskikoulututkinto 1947, ylioppilas 1949 Turun suomalaisen yhteiskoulun iltalinjalta; filosofian kandidaatti, lisensiaatti 1953, tohtori 1956 Turun yliopistosta.
Turun satamakonttorin hoitaja 1948–1951 Helsingin Työväen Säästöpankin johtaja 1958–1959, toimitusjohtaja 1959–1967; Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja, pääjohtaja 1968–1982.
Valtiovarainministeri 1966–1967 ja 1972, pääministeri 1968–1970 ja 1979–1982.
Kuoli 12.5.2017 Helsingissä.